Harmaassa muinaisuudessa, kun liiviläiset vielä omistivat Kuurinmaan
rannikot, olivat lättiläiset vaikeassa asemassa. Päästäkseen jotain
virtaa myöten aavalle merelle, täytyi heidän kulkea maahan lyödyn
liiviläisen vartioston ohitse, niin ettei taistelu molempien kansojen
välillä koskaan lakannut. Liiviläiset rukoilivat pahoja henkiä, mutta
lättiläiset kunnioittivat jyrisevää ukkosta. Kerran varustautuivat taas
viimeksi mainitut sotaretkelle verivihollisiaan vastaan. Liiviläiset
rukoilivat ylintä pahoista hengistään ja tämä päätti laittaa sulun
virtaan, että se virtaisi Goldingenin kaupungin ja ympärillä olevien
lättiläisten uudisasuntojen yli ja hävittäisi ne maan päältä.
Keskiyön aikaan meni paholainen noin kaksi peninkulmaa pitkin jokea
aina niinkutsuttuun Elenfurthiin saakka, jossa oli paljon kiviä, ja
otti kantaakseen suunnattoman kiviröykkiön. Hän oli jo heittänyt tämän
virtaan, aivan kaupungin lähelle ja kiiruhti hakemaan toista -- kun
hirveä ukkosen jyrähdys herätti lättiläisten päällikön unesta. Hän
astui ulos talostaan ja näki, että virta oli jo puoliksi sulettu.
Se saattoi vain paholaisen keinoilla käydä päinsä! Tehden nopeasti
päätöksensä juoksi päällikkö kanakopille ja alkoi kiekkua kuin kukko.
Siitä heräsi kukko ja vastasi kimeällä, kovalla äänellä. Kun paholainen
tämän kuuli, pudotti se pelästyksissään toisen kiviröykkiön aivan
lähelle rantaa ja pakeni. Ensimäinen kiviröykkiö muodosti vesiputouksen
Goldingenin luona, joka putous on nähtävänä vielä tänäkin päivänä,
mutta toinen virui rannalla niin kauvan, että kivet muuttuivat kipsiksi.