Tämän epämääräisen, ylimalkaisin lausein kirjoitetun vastauksen
lähetti hän miehelle, jota jumaloi. Kentiesi sade ei lakkaisi koko
päivänä ja hän voisi olla menemättä kohtaamaan miestä, joka herättäisi
koko hänen tuskansa uuteen eloon, jossa kaikki ne vaarat, joita hän
pelkäsi, uudelleen ympäröisivät hänet uhkaavina ja samalla kertaa
houkuttelevina. Hän pelkäsi tuota kohtausta, jossa hän varmaan kuulisi
kauheita asioita; vähintäin pakottaisi se hänet jälleen elämään,
tahtomaan jotain ja katsomaan onnettomuutta silmästä silmään. Ennen
kaikkea näkisi hän uudestaan Paolo Collemagnon, hänen täytyisi katsella
hänen kauniisiin, rehellisiin, uskollisiin kasvoihinsa, kuunnella hänen
sydämeentunkevaa ääntään, jonka sointu sai hänet joka kerta värähtämään
säälistä ja hellyydestä. Hän oli niin hartaasti rukoillut, että Jumala
saattaisi hänen sielunsa yhä enemmän täydelliseen unhoittamisen,
täydellisen lamaantumisen tilaan, joka tekisi hänelle mahdolliseksi
olla mitään ajattelematta, mitään tietämättä ja antaisi hänen elää
jonkinlaisessa puoliunessa. Ja nyt äkkiä kajahti ääni, joka huusi häntä
haudasta, voimakas ääni, joka käski häntä nousemaan ja kulkemaan. Oi,
kunpa sade ei milloinkaan lakkaisi, kunpa se upottaisi koko maailman,
jotta häneltä säästyisi tuo tuskallinen herääminen! Mitä he häneltä
tahtoivat, nuo itsekkäät ihmiset? Miksi he huusivat häntä takaisin
elämään? Miksi täytyi hänen, naisparan, jolla ei ollut voimaa, ei
rohkeutta, taasen heittäytyä elämän taisteluun? Mitä he vaativat
hänen runnellulta sydämeltään? Ja sateen rapistessa yhä hiljemmin
akkunoita ja katukivitystä vastaan, heräsivät hänen sydämessään kaikki
epäilykset, kaikki tuskat, lyhyesti, tuskainen elämä raastavine
riitoineen. Levottomasti kulki hän edestakaisin huoneessa, luullen
tukehtuvansa yksinkertaisessa ruskeassa villapuvussaan, sillä jo sateen
kestäessä alkoi kesä henkiä lämpöä, ja hänen kuivuneissa suonissaan
alkoi jälleen virrata nuori, kuuma veri. Hänen levottomuutensa yhä
kasvoi ja miettien koetti hän päästä selville, minkälainen se vakava,
suuri onnettomuus olisi, joka uhkasi hänen puolisoansa; ja kun hän
yhdisti miehensä pitkän poissaolon Paolo Collemagnon kirjeeseen, loihti
mielikuvitus hänen eteensä mitä synkimpiä kuvia. Yhä hiljaisemmin
virtaili sade tänä helmikuun aamuna, mutta hän, vaipuneena synkkiin
mietteisiinsä, ei sitä huomannut. Oi, hänen unelmansa levosta, rauhasta
ja unhotuksesta oli lopussa, hän oli uudestaan annettu alttiiksi
onnettoman olemassaolon lohduttomuudelle ja suruille. Missähän oli nyt
hänen miehensä? Mitkä vaarat häntä uhkasivat? Kuinka olisi mahdollista
hänet pelastaa, olisiko hänellä edes kyllin voimia siihen? Ah, miten
kovasti hänen sydämensä nyt äkkiä tykytti, kuinka pian ja helposti
se oli avoinna epäluulolle, pelolle, äkkinäiselle heikkoudelle ja
innostukselle! Ja kun hän siten, vaipuneena synkkiin ajatuksiin tunnin
toisensa perästä, kulki autioitten huoneittensa läpi yhä enenevästi
kiihottuen, unohti hän epätoivoisten tavalla ajan. Kello oli yksi, kun
heikko auringonsäde valaisi hänen ikkunansa. Ajatuksetonna katseli
hän ulos. Hänenhän täytyi mennä, hänen täytyi saada selko asiasta;
hänenhän täytyi pelastaa puolisonsa kunnia, ehkäpä sen miehen elämäkin,
jota hän oli rakastanut. »Hän, jota rakastatte», oli Paolo Collemagno
kirjoittanut nöyränä ja kärsien. Ei, ei, ei hän enää ketään rakastanut
eikä tahtonut rakastaa, hänet oli vain uudestaan herätetty tuntemaan
elämän raskaita velvollisuuksia, ja hän tunsi niiden painon laskeutuvan
päälleen vakavana ja vaativana.
»Siis toimeen», sanoi hän.
Kun hän talonsa ovella astui vaunuihin, oli helmikuun taivaalle
levinnyt kirkas sini, joka seuraa pitkällisiä ukkossateita, ja
sekä kadut että ilma olivat vielä lempeän, tuoksuvan kosteuden
täyttämät. Eleonora Triggiano oli antanut tuoda umpivaunut,
peittääkseen kiihottunutta mielentilaansa, mutta, huolimatta
suljetuista ikkunoista, kääntyi moni ohikulkijoista katsomaan
kalpeata, vaaleaveristä, mustapukuista naista, jonka melkein elottomat
kasvot näyttivät oudoilta tiheän, mustan harson alta. Hän oli niin
kiihottunut, että olisi suonut vaunuilla olevan siivet, mutta tässä
ei päästy edes rivakasti eteenpäin, koska oli ylämäkeä ja katu
liukkaan, sateen tuoman mudan peittämä. Niin kulki hän hitaasti ylös
Toledokatua, jolla melkein pitkin pituuttaan näkyi suuria punaisia,
keltaisia ja viheriäisiä ilmoituksia, joissa pankit, vanhat ja
uudet, lupasivat kaksikymmentäneljä, kaksikymmentäviisi, vieläpä
kaksikymmentäkahdeksankin prosenttia kuukaudessa. Mutta Eleonora
Triggiano katseli tätä kaikkea kyyneleisin silmin, näkemättä mitään.
Vähän väliä näkyivät hänen kalpeat kasvonsa vaunun ikkunasta; oli kuin
sisäinen kärsimättömyys olisi pakottanut häntä arkana katselemaan ulos
ikkunasta; oli kuin hän ei olisi enää voinut sietää oloa pimeässä
vaununnurkassa, kuin olisi hän etsinyt tuskainsa syytä ohikulkevain
kasvoista tai ympäröivistä esineistä. Eikä tie ottanut loppuakseen.
Turhaan oli Eleonora Triggiano tuon tuostakin antanut ajajalle merkin
kiiruhtaa, Santa Teresa kuja täytyi ajaa käyden, sade oli sen niin
liottanut. Nyt istui hän ummessa silmin, nojaten vaunujen pieluksiin,
ikäänkuin ei enää olisi tahtonut kuulla mitään, vaan kokonaan unohtaa —
olevansa elossa. Vihdoinkin, kun hän tämän pitkän väsähtämisen jälkeen
jälleen avasi silmänsä ja kumartui ikkunasta katsomaan, missä paikoin
oli, huomasi hän kaupungin olevan takanansa ja vaunujen jo kääntyneen
kummalliselle kaarenmuotoiselle Capodimonte kadulle, jonka varrella
oli onneton »villa del prete», kammottava maatalo, jossa eräs pappi,
»silmälasipappi», niinkuin sanottiin, oli murhattu ja joka antoi
viheriäiselle, laaksoon päättyvälle maisemalle synkän vivahduksen.
Kaikki oli rauhallista ja hiljaista; katu lepäsi autiona, sillä via di
Capodimonte, joka vie kuninkaalliseen linnaan, on kyllä kesällä monien
huviloiden takia hyvin vilkasliikkeinen, mutta talvella sitä vastoin
aivan käyttämätön, koska se on yksinäisyyttä etsiville rakastavillekin
liian kaukainen. Hän katseli maantien suuria, lehdettömiä puita, joiden
ohitse vaunut ihan läheltä kulkivat, ja vasemmalla olevaa ihmeellistä
linnanpuistoa, jossa oli alati viheriöivä kasvullisuus. Ja tästä,
vielä sateesta kosteana välkkyvästä luonnosta, suletuin ikkunoin ja
ovin lepäävistä taloista, koko tuosta maalaisesta talvi-hiljaisuudesta
huokui häntä vastaan rauhaa ja iloa. Vaunut pysähtyivät kuninkaallisen
puiston portille ja portinvartia, joka tunsi Eleonoran, loi tuskin
silmäystäkään pääsylippuun, jota hän näytti. Hän kulki usein täällä
suurilla, varjoisilla, tuoksuvilla käytävillä, joissa löysi rauhaa
ja yksinäisyyttä; hän rakasti pitkiä, kauvaksi häipyviä teitä. Nyt
kulki hän hitaasti ja miettivästi, nojaten päivänvarjonsa pitkään
norsunluiseen varteen, kun näki Paolo Collemagnon, tuon uskollisen,
täydellisen miehen tulevan vastaansa. Näyttikö hänestä vain siltä, vai
oliko hän todella laihtunut; katseliko hän häntä syvään painunein,
kuumehohtoisin silmin?
He nyökkäsivät vain toisilleen, vaihtamatta sanaa, puristamatta
kättä, ja kulkivat sitten hitaasti, ikäänkuin kumpikin ajatuksiinsa
vaipuneena, toistensa vieressä. He jättivät suuren, englantilaisen
puutarhan ympäröivän linnanrakennuksen vasemmalle ja kulkivat
oikeaan syvälle metsään kivisen holvitien kautta, jossa metsänvartia
istui huoneensa kynnyksellä, kuninkaallisella vaakunalla koristettu
lakki päässään. Ohut, sateen kostuttama hiekka, jota vielä peitti
syksyn keltainen lehtikerros, tuskin narisi heidän jaloissaan.
Laajat nurmikentät alkoivat jo vihertää, ja punaisten vuokkojen,
noiden synkkäin metsien kylmäin kukkasten raittiiseen, kosteahkoon
tuoksuun sekaantui jo heikko orvokintuoksu. Ja kun he näin kulkivat
toistensa rinnalla, valtasi Eleonoran joku niin outo, voimakas tunne,
että toivottomuus, joka koko päivän oli kahlehtinut hänen eloon
herätettyä sydäntänsä, väistyi toivon tieltä, joka oli kuin puitten
ensi vehreys, niin tuore ja hento, tai kuin pieni, viaton hankien
kukkanen. Paolo Collemagno taas puolestaan antautui puhtaan, kauvan
kaivatun riemun valtaan, kun näki vieressään hennon, vaalean, nuortean
naisen, joka mustassa puvussaan näytti tytöltä, joka vasta juuri
on astunut yli elämän kynnyksen. Niin kulkivat he yhä edelleen. Ja
Eleonora tunsi sydämensä vapautuvan kaikesta tuskasta; hänelle jäi
vain selvä, kylmä tieto siitä, että hänen tuli täyttää velvollisuus,
ankara velvollisuus miestänsä kohtaan, miestänsä, joka oli vaarassa.
Viimeinen velvollisuus, sanoi hän itselleen, ja tämä sana palasi, hänen
ymmärtämättään, kummallisen, ennustavan kehotuksen tavoin yhä uudelleen
hänen huulilleen, kuin olisi siinä ollut hänen elämänsä avain.
»Puhukaahan, Paolo!» kuiskasi hän hiljaa, istahtaen karkeasti tehdylle
puupenkille, jonka viereen he olivat joutuneet.
Paolo Collemagno jäi, koska hän ei pyytänyt häntä istumaan,
tottelevaisesti seisomaan penkin eteen, kaivellen ajatuksissaan
keppinsä päällä santaa ja siirrellen pieniä kiviä edes takaisin.
»Työ, jonka annoitte minulle, signora Eleonora, ei ollut helppo»,
alkoi hän, lausuen rakkaansa nimen erittäin hellästi, »mutta olinhan
luvannut! Totuus on se, että koko kaupunki, vieläpä maaseutukin, on
joutunut järjettömyyden valtaan, joka lisääntyy päivä päivältä. Ja
etelän maassa, jossa kansalla on sellainen loistava mielikuvitus
kuin esimerkiksi meillä, on hyvin vaikeata varjella itseänsä
liioittelemiselta ja hulluudelta.»
»Mutta te olette päässyt totuuden perille?» kysyi Eleonora, luoden
Paoloon sellaisen katseen, kuin olisi hän ainoa totuutta tutkiva, kuin
olisi hän itse totuus.
»Niin, minä olen saanut kaikki selville, mutta se on maksanut paljon
vaivaa», vastasi tämä, luoden uudelleen silmänsä maahan. »Minun täytyi
omalla vastuullani tehdä tutkimus ja itse toimia tutkintatuomarina;
nyt voin antaa sille, joka saa tämän suurpetoksen rangaistukseen,
täydelliset asiapaperit.»
»Suurpetoksen!» huudahti Eleonora kalveten. »Kuinka niin?»
»Signora Eleonora», jatkoi Paolo Collemagno juhlallisen vakavasti,
»nämä pankkiliikkeet ovat suunnatonta varkautta; pankkiirit, johtajat,
palvelijat ja... keräilijät muodostavat yhden ainoan, suuren
varasliiton.»
Rouva puraisi huuleensa ja kyyneleet — viimeiset kyyneleet —
himmensivät hänen silmänsä; hän ei nähnyt enää mitään.
»Ei yksikään keksityistä jutuista ole totta», alkoi Paolo uudestaan,
kuin olisi hän selittänyt asiaa itsellensä, »ei Rothschild, ei
Englannin pankki, ei paavi, ei Frans toinen eikä Brasilia ole
antaneet vähääkään näille pankeille. Rahat eivät koskaan, eivät edes
onnistuneimmilla, kylmäverisimmillä keinotteluilla tuota kymmentä,
kahtatoista, viittätoista tai kahtakymmentä prosenttia. Vielä
vähemmin ovat kaikki nuo ihmiset, Ruffo-Scilla, Costa, Ferrer ja
lukematon jälkijoukko, pankkiireja tai pörssikeinottelijoita, he ovat
yksinkertaisesti yleisön rahojen kavaltajia, ryöväreitä ja varkaita
eikä muuta. He voivat maksaa korkeita korkoja ainoastaan ottamalla
ne ennakolta pääomasta, lopun he anastavat, itse suurimman osan,
palvelijat ja keräilijät saavat pienemmän. He maksavat pääomasta
otetut korot ja elävät päivät päästään humussa ja ylellisyydessä,
tietäen hyvin, että neljännesvuoden, tai ehkä kuukauden, tai ehkä
jo kymmenen päivän kuluttua tulee onnettomuus, joka syöksee heidät
perikatoon. Mutta sitä he eivät tahdo ajatella, he luottavat etelän
lapsien heikkouskoisuuteen ja »Laiskurienmaa»-unelmien elpymiseen. Niin
unohtavat he pian välttämättömästi uhkaavan, varman, voittamattoman
vaaran ja elävät keskellä rajattoman ylellisyyden kaikkia iloja,
nauttien naisista, hevosista, matkoista, huviretkistä ja jalokivistä,
keskellä koko inhimillisen lyhytnäköisyyden tyhmyyttä, joka tahtoo
nauttia vain nykyhetken riemuja...»
»Kaikkiko he ovat varkaita?» kysyi signora Eleonora konemaisesti.
»Kaikki, poikkeuksetta. Tämä rakastellakseen naista, tuo saadakseen
hevosvaljakon, yksi saadakseen paikan San Carlossa, ylellisen
päivällisen tai viehättävän illallisen... Kaikki he varastavat. Raha,
joka kello kaksi iltapäivällä tuodaan johonkin pankkiin, on jo kahden
tai kolmen tunnin kuluttua jälleen liikkeellä, kadotakseen ainaiseksi
pankkiirin, virkailijain, keräilijäin, vieläpä palvelijainkin taskuista
joka paikassa, missä syödään, juodaan, pelataan, lyhyesti, missä rahoja
tuhlataan. On selvää, että rahanhimo on saattanut rikkaat panemaan
rahansa noita satumaisia korkoja kasvamaan, epäilemättä on väärä
omanvoiton pyynti paaduttanut siihen asti tarkat omattunnot, mutta
surullisinta on, että näiden ohessa on hävinnyt lukemattomia pieniä ja
juuri siksi kalliita säästöjä, joiden kadottaminen merkitsee kurjaa
tulevaisuutta!...»
»Ja ratkaiseva loppusuoritus?» kysyi Eleonora, katsahtaen puhujaan
arasti.
»Sattuu kolmen tai neljän päivän perästä. Kaikki tuon ennen
kuulumattoman petoksen langat ovat valtion viranomaisten käsissä.
Pankkiirit, keräilijät ja virkailijat pannaan kaikki syytteeseen
yhteisesti tehdystä rikoksesta, ehkä riittää vain petos tai vararikko.
Vähemmällä kuin viidellä vuodella vankeutta ei kukaan pääse; joka
tapauksessa ovat he hukassa.»
»Luuletteko, että mieheni on vaarallisesti sekaantunut asioihin?» kysyi
Eleonora, pitäen itseään jo pahantekijän puolisona.
Nuorukainen epäili hetkisen, sitten sanoi hän hiukan vaivalloisesti:
»On... luullakseni.»
»Oletteko siitä varma?» kysyi toinen, yrittäen esiintyä ankarana.
»Minulla on todistuksia käsissäni», vastasi Paolo hiljaa, tuntien
tunnossaan oikeudenmukaisuutensa rauhan.
»Voivatko nuo todistukset tehdä hänet oikeudessa rikokselliseksi tai
kanssarikolliseksi; voidaanko hänet niiden nojalla tuomita?» kysyi
Eleonora itsepäisesti edelleen, sillä hän oli päättänyt tunkeutua
kurjuuden pohjaan asti.
»Voidaan», vastasi Paolo, »ne ovat kuitteja, papereita ja osotuksia,
joissa on hänen nimensä; ne täytyy hävittää. Luultavasti on niillä
jotka ovat antaneet hänelle rahoja pankkiin vietäväksi, paljon
todistajia, mutta jos paperit ovat poissa, niin ei puheilla ole enää
mitään arvoa.»
»Oh!» vastusti rouva, kuin olisi häntä tuollainen tapa vaivannut.
»Muuta ei voi tehdä. Harha-askel on otettu, nyt täytyy hävittää
todistukset. Samalla täytyisi hänen... lähteä pois...»
»Hänen pitäisi siis paeta?» kysyi Eleonora miettien.
»Niin. Ei rikoslain kanssa ole leikkimistä. Jälkeenpäin voi sovittaa
kaikki.»
»Kunnia on mennyt iäksi», vastasi rouva kylmästi.
»Niin, kunnia», vahvisti mies.
»Mitä voin tehdä?» kysyi Eleonora.
»Teidän täytyy vakuuttaa miehellenne uhkaavan vaaran varmuus, taivuttaa
hänet hävittämään todistukset ja pakenemaan. Häneltä ei puutu rahoja...
hän voi jättää Napolin...»
»Ja minä?» kysyi nainen.
»Te olette voimakas ja hyvä», vastasi nuorukainen sydämellisesti, »te
tulette kantamaan helposti rakastetun miehenne nimen häpeän».
»Minä en rakasta häntä», kuului varma vastaus.
Paolo katsahti häneen, ja hänen kalpeat, intohimoisen rakkauden
kuluttamat kasvonsa punastuivat. Mutta rakkaus oli kirkastanut hänen
jalon sydämensä ja hän sanoi ainoastaan: »Yhdentekevää, teidän täytyy
kuitenkin pelastaa hänet».
»Koetan», vastasi Eleonora, painaen päänsä alas.
»Koettakaa heti», uudisti nuorukainen. »Ettekö siis ymmärrä, että, kun
työskentelen hänen pelastuksekseen, teen sen ainoastaan siksi, että
tahdon pelastaa teidät teidän nimenne ja tulevaisuutenne.»
»Minulla ei enää ole tulevaisuutta, Paolo», sanoi hän surullisesti
suloisella, tuskien murtamalla äänellä.
»Älkää sanoko niin, teille voivat ihanat päivät vielä palata...»
»Oi, ei! Tiedättehän, että kaikki on hukassa.»
»Luvatkaa minulle kuitenkin tehdä, minkä voitte, estääksenne
onnettomuutta.»
»Miten alotan?» kysyi Eleonora, katsellen kuin hukkuva ympärilleen.
»Hän on jo neljättä päivää poissa kotoa.»
»Ettekä tiedä missä?»
»En. Ennen hän sanoi sen minulle, mutta nyt en tiedä mitään.»
»Ehkä hän tulee pian takaisin.»
»Kukapa tietää», vastasi Eleonora, käyden yhä levottomammaksi.
»Kuulkaahan», alkoi Paolo Collemagno, huomattavasti ponnistaen
voimiansa, »minä ajattelen vain teidän onnettomuuttanne. Jollei
hän hävitä todistuksia ja lähde täältä, niin täytyy teidän kärsiä
kaikki hänen pahaa työtään seuraavat harmit vielä sen häpeän lisäksi,
että tiedätte hänen olevan vankeudessa ja otatte osaa yleiseen
epätoivoon: polisit tulevat häntä hakemaan teidän kodistanne, santarmit
tulevat pitämään kotitarkastusta, tutkintatuomari tulee vaatimaan
teitä todistajaksi ja vielä on tuhansia kiusallisia, häpeällisiä
yksityiskohtia. Oi, Eleonora, hurskas enkeli, kuinka kestätte sen
kaiken?»
»Jumalani, Jumalani!» huudahti hän, väännellen käsiään.
»Ja kun ajattelen, ettei teillä edes ole ketään, jonka luona voisitte
etsiä turvaa...!» jatkoi nuorukainen epätoivoisena.
»Ei ketään, ei ketään!»
»Pikku raukka!» sanoi Paolo, ottaen säälivästi hänen kätensä ja pitäen
sitä omissaan.
Eleonora punastui kuin nuori tyttö, joka kuulee ensimäisen lemmen
sanan. Ja häpeän ja tuskan painostamana, ajatellessaan kauhistavaa
tulevaisuuttaan, tietäessään, että oli sidottu konnaan, ja katsellen
silmästä silmään onnettomuutta, jonka tiesi uhkaavan, nousi hän
päättäväisenä ja sanoi, katsoen Paolo Collemagnoa suoraan silmiin:
»Nyt menen täyttämään viimeistä velvollisuuttani. Mutta ensin, Paolo,
kuulkaa vielä, mitä minulla on sanomista: sydämeni on nöyryytetty
teidän sielunne suuruutta nähdessäni. Te olette niin voimakas ja viisas
ja samalla niin hyvä ja lempeä, että minä tunnen itseni tyhmäksi ja
kurjaksi, niin pahaksi teidän rinnallanne. Olen kiusannut teitä»,
lisäsi hän väräjävällä äänellä, »enkä ole ollut sen arvoinen, että
olisin saanut tehdä teidät rauhattomaksi surullisilla ajatuksillani.
Pyydän teitä antamaan minulle anteeksi. Sanokaa, että annatte minulle
anteeksi.»
»Oi, älkää sanoko niin, rakas, uskollinen sydän...» kuiskasi Paolo
puoleksi tukahutetulla äänellä.
»Ei, ei, en ollut sen arvoinen. Olen heikko, kurja olento. Olen
tuottanut teille surua. Antakaa minulle anteeksi. En voi teitä jättää,
ennenkuin sen lupaatte.»
»Jumala siunatkoon teitä kaikesta siitä hyvästä, mitä olette minulle
tehnyt», sanoi Paolo vakavana, koskettaen hänen otsaansa.
Ja niin kulkivat he jälleen äänettöminä toistensa rinnalla, koskematta
toisiinsa, puhumatta sanaakaan. Kärsien toisten syntien tähden kulkivat
he, taivuttaen päänsä kohtalon kuorman alla, mutta rehellisinä ja
lujina, surullista turmiotansa kohden. He kulkivat hitaasti, kuin
olisivat tahtoneet pitentää suloista yhdessä olemista. Mutta hetki
kului ja pian huomasivat he olevansa kivisessä holvikäytävässä,
jossa heidän täytyi erota. Paolo Collemagno ymmärsi, että Eleonora
tahtoi hänet tässä jättää hyvästi, ja pysähtyi puhumaan hänelle vielä
viimeisen sanan.
»Kuulkaahan, Eleonora», sanoi hän, pitäen lujasti hänen kädestään,
ikäänkuin antaakseen hänelle rohkeutta ja voimaa, »en ole teidän
miehenne ystävä, enkä siksi saa tulla teitä tapaamaan. Mutta muistakaa,
että tästä hetkestä alkaen olen valmis kaikkeen; sanokaa vain sana,
kun olette suojan, avun tai neuvon tarpeessa, niin olen aina paikalla.
Mitä teille tapahtuneekin, älkää koskaan ajatelko olevanne yksin tai
hyljätty! Teillä on ystävä, joka pitää teistä enemmän kuin kukaan
muu. Kirjoittakaa minulle, lähettäkää minulle sana; teen kaikki mitä
tahdotte, kaikki mitä haluatte! Älkää unohtako, että asun samassa
talossa kuin te, että olen kuin vahtisotamies paikallani. Tehkää
minulle se palvelus; älkää unohtako minua vaikeina hetkinänne.»
»En unohda», sanoi Eleonora, syvästi liikutettuna. »Ajattelen teitä
aina.»
Sitten lähti Eleonora Triggiano nopein askelin, kääntymättä kertaakaan,
kuin pelkäisi hän omaa liikutustaan, kuin tuntisi hän itsensä
pelottavan lopun takaa ajamaksi.
Hän heittäytyi suljettuihin vaunuihinsa ja antoi päänsä vaipua
pieluksille. Hän oli niin väsynyt, mutta samalla niin tuskallisesti
hereillä; hän sulki silmänsä ja rukoili Jumalalta tarpeellista voimaa,
taivuttaakseen puolisonsa mielen.
Mutta, oi, hänellä ei ollut siitä mitään toivoa! Mies oli liian
kevytmielinen, liian vallattoman paheellinen, liian iloinen
hurjastelija, lörpöttelevä ja petollinen etelämaalainen, joka,
silloinkin, kun hän vielä rakasti vaimoansa, oli osottautunut liian
vaihtelevaksi ja tahdoltaan heikoksi. Ensi lemmen kaunis unelma oli
liian pian muuttunut. Kuinka saattoi Eleonora toivoa voivansa vaikuttaa
mieheen, joka oli sulkenut sydämensä siveellisyydeltä ja oikeudelta
ja joka ei tyytynyt melkoiseen omaisuuteensa, vaan tahtoi enemmän,
yhä enemmän, suunnattomasti rahaa, tullen sen takia varkaaksi ja
petturiksi! Mikä rehellinen, avomielinen sana nyt enää voisi herättää
tämän kevytmielisen pahantekijän omantunnon? Ah, ei hän oikeastaan
mitään enää toivonut, kaikki näytti hänestä olevan auttamattomasti
hukassa. Hitaasti kuljettaessa mäkeä ylös kaupunkia kohden, koetti hän
keksiä tehoavaa keinoa, mutta hänen miehensä iloista huolettomuutta
vastaan tuntui kaikki kilpistyvän. Ja sitten ei hän edes ollut köyhä ja
rikos siis sitä suurempi. Mitä sellaiselle ihmiselle voi sanoa?
Oli jo myöhäinen, kun hän saapui talonsa edustalle, ja astumatta
vaunuista kysyi hän portinvartialta, oliko hänen miehensä jo tullut
kotiin.
»Ei», oli vastaus.
»Eikä mitään sähkösanomaa; ei kirjettä?»
»Ei mitään.»
Eleonora pudisti päätään ja tunsi rohkeutensa yhä vähenevän tämän
kovan kohtalon alla. Hän aikoi nousta vaunuista ja lähteä odottamaan
puolisoansa huoneissaan; mutta hän ei voinut vastustaa kuluttavaa
liikkumisen halua, halua etsiä häntä, joskin turhaan, ja niin käski
hän ajaa pankkiliike Costalle. Hän saapui sinne juuri, kun pankki
suljettiin, vaikka se tänään olikin ollut auki tunnin kauvemmin kuin
tavallisesti, suuren ihmistungoksen takia. Hän ei uskaltanut kysyä
mitään virkailijoilta, jotka tulivat portaita alas juhlatuulella,
puhellen ja polttaen, yhtä kovaäänisinä ja heleästi nauraen kuin hänen
miehensä. Hän katseli heitä vain hämmästyneenä ajatellen, että parin
päivän kuluttua ei yksikään heistä enää nauraisi.
Ajaessaan sieltä umpimähkään, eteenpäin, uuvuttaakseen tuskansa,
pysähytti hän, ikäänkuin etsimishulluuden valtaamana, joka paikassa,
missä mahdollisesti voi kuvitella miehensä olevan: klubilla, jossa
hän kävi, kahviloissa, vieläpä muutamien ystävienkin asunnoilla.
Tosin hän ei itse noussut vaunuista, peläten, että hänen epätoivonsa
näkyisi kasvoista; hän lähetti vain ajajan, hermostuneesti keksien
asiaa taloihin, ja odotti itse, puristaen käsiänsä kuin rukoilisi hän
tuskaisesti, illan hämärtyessä yhä enemmän. Ajaja, joka oli vanha ja
kankea, lähti hitaasti liikkeelle ja palasi yhtä hitaasti ilmoittamaan
Signoralle, ettei herra Triggianoa ollut neljään, viiteen päivään
näkynyt ystäväin luona, ei klubissa eikä kahviloissa. Silloin sanoi
rouva uuden osotteen ja tuskallinen kulku alkoi uudestaan. Vihdoin,
kun hän ei enää tiennyt ainoatakaan paikkaa, mistä voisi etsiä, paitsi
avoimen kadun, sanoi hän itsekseen:
»Hän on varmastikin Lidia Gioian luona.»
Ja pelastusinnossaan ei häntä olisi pelottanut etsiä miestään tuon
hävyttömän naisenkaan luota, kun vaan olisi tiennyt, missä hän asui.
Mutta nyt ei hänellä enää ollut pienintäkään toivoa, ja jo aivan
pimeässä illassa käski hän ajajaa viemään hänet kotiin.
Siellä, kun hän juuri oli ajurille maksamaisillaan, sanoi portinvartia
hänelle: »Teidän herra miehenne palasi kotiin tunti sitten».
»Oi», vastasi hän, syvän huokauksen puristautuessa hänen rinnastaan.
Sitten hän kiiruhti asuntoonsa, jossa Raffaella avasi hänelle oven.
»Herra on tullut kotiin. Hän on jo syönyt ja nukkuu nyt. Minä saan
herättää hänet vasta kello yhdeksältä.»
»Minä odotan», mutisi Elenora itsekseen.
Hän riisui hattunsa ja mustista helmistä kimaltelevan viittansa, veti
hitaasti käsineet käsistään ja ojensi kaikki kamarineidilleen, joka
äänettömänä häntä katseli. Sitten vaipui hän nojatuoliin ja nojasi
päätään kättä vastaan, kärsivällisesti odottaen.
»Ruoka on valmista», sanoi Raffaella, lähtemättä huoneesta.
»Hyvä on, myöhempään», sopersi Eleonora.
»Mutta tällä tavoin teidän armonne tappaa itsensä.»
»Olkaa huoletta, Raffaella, menkää vaan ja ilmoittakaa minulle sitten,
kun herra on herännyt.»
Mutta hän sai kauvan odottaa, vähintäin kaksi tuntia. Sen ajan hän
istui liikkumatta nojatuolissaan, suuren, silkkisen lampunvarjostimen
varjotessa hänen silmiään. Hänen miehensä nukkui syvästi ja sikeästi,
kuten suuresta henkisestä tai ruumiillisesta ponnistuksesta leväten.
Ei tarvinnut muuta kuin kuulla hänen kovaa, syvää, kahden huoneen läpi
kuuluvaa hengitystään, ymmärtääkseen, että hän oli vallan uupuneena
palannut kotiin. Siitä huolimatta odotti Eleonora kärsivällisesti,
liikahtamatta; olihan Herra osottanut hänelle armoansa, saattamalla,
vaikkapa vain päiväksikin, jälleen kotiin hänen miehensä. Yhä
synkemmäksi pimeni ilta; ja vihdoin soi sähkökello pitkään, jolloin
Carlo Triggiano tavallisella iloisella melullaan ilmoitti heränneensä.
Hän kuului puhelevan Raffaellan kanssa ja itsekseen tyytyväisenä
rallattelevan; hän aukoi ja sulki kolistellen laatikoita ja naristeli
uusilla, hienoilla kengillään. Eleonora ei noussut, mennäkseen häntä
vastaan hänen omaan huoneeseensa, kuten tavallisesti, vaan odotti
häntä vierashuoneessa. Vähän ajan kuluttua hän tulikin, vihellellen
laulunpätkää, puettuna hännystakkiin ja silkkihattuun sekä komeaan
turkkiviittaan, joka jätti hohtavan valkoisen paidanrinnan näkyviin.
Saavuttuaan vaimonsa luo, jota kohtaan hän vielä tunsi hiukan
kunnioitusta, vaikeni hän ja otti hatun päästään.
»Sinun täytyy antaa anteeksi», luuli hän velvollisuudekseen sanoa, »kun
et ole saanut minusta mitään tietoa; asiani eivät ole jättäneet minulle
hetkeäkään käytettäväksi...»
»Hyvä, hyvä, ei merkitse mitään», vastasi hänen vaimonsa, katsellen
häntä melkein säälivästi.
»Tänäkin iltana täytyy minun heti jälleen mennä», sanoi hän. »Meillä
pankkiireilla on kokous, meidän asemamme tulee yhä merkitsevämmäksi.»
»Minun täytyy puhua kanssasi», vastasi Eleonora päättävästi.
»Hyvä, siihen on meillä aikaa huomenna suuruspöydässä. Minä en nyt aio
matkustaa... ja tänä iltana en todellakaan voisi...»
»Ei huomenna, vaan vielä tänä iltana», vastasi rouva samalla äänellä.
»Sitten yöllä, kun olen tullut kotiin», sanoi mies, toivoen tällä
lykkäyksellä voivansa taivuttaa vaimonsa.
Mutta tämä vastasi uppiniskaisen päättävästi:
»Ei, vielä tänä iltana.»
»Mutta minun täytyy mennä», intti mies, alkaen käydä kärsimättömäksi.
»Minulla on tärkeitä asioita.»
»Mitä minulla on sinulle sanottavaa, on enemmän kuin tärkeätä.»
»Niin te naiset aina sanotte», torui mies, »ja lopuksi on kysymys
jostain pikku asiasta. Kun pyydän sinua, niin teet varmaan minulle
mieliksi ja lykkäät tämän puhelun huomiseksi.»
»En», kuului taipumaton vastaus, »minun täytyy puhua sinun kanssasi
vielä tänä iltana, viipymättä. Olen odottanut sinua viisi päivää,
saamatta mitään ilmoitusta; olen tänään etsinyt sinua kaikkialta. Ja
nyt pyydän sinua jäämään tänne ja kuulemaan, mitä minulla on sanomista.»
Hän sanoi tämän niin rauhallisesti ja niin levollisella äänellä, että
se hänen mieheensä ehdottomasti vaikutti. Tähän asti oli hän aina
nähnyt vaimonsa lempeänä, suloisena ja nöyränä; nyt tunsi hän olleensa
väärässä, hän tiesi, että Eleonoralla oli täysi syy olla muuttunut ja
puhua niin.
»Minä kuuntelen», sanoi hän, istahtaen vaimoansa vastapäätä, laskematta
kuitenkaan hattua ja keppiä käsistään, kuin olisi hän ollut täällä
kylässä.
»Carlo», alkoi Eleonora minuutin kestäneen vaitiolon jälkeen. »Sinun
luottamustasi on käytetty väärin, sinua on petetty; ystävyytesi
pankkiiri Costaan on saattanut sinut rumaan juttuun osalliseksi. Neljä
kuukautta olet työskennellyt ihmisten eteen, joita kaikki rehelliset
ihmiset pitävät varkaina ja jotka ehkä jo huomenna joutuvat oikeuden
käsiin.»
Hänen ensi sanoistaan oli mies käynyt aivan kalpeaksi; mutta kun
Eleonora sitten rauhallisesti puhui edelleen, rauhoittui toinenkin ja
kierteli vain hermostunein sormin viiksiään, kuin olisi puhe hänelle
hiukan tukalaa. Mutta Eleonora katsoi häntä suoraan kasvoihin ja jatkoi:
»Sinulle on valehdeltu, Carlo. Sinä olet kunnon mies, mutta olet
antanut villitä itsesi; sinun hyväntahtoisuutesi ja rehellisyytesi
estävät sinua näkemästä, mihin kuiluun olet sysätty. Sinä, rehellinen
ja kunnollinen mies, jonka käteen minä olen ylpeänä laskenut omani,
voit jo huomenna, jollet ajattele pelastumista, vaipua häpeään ja
perikadon partaalle. Minä luulen... toivon», lisäsi hän vaivalloisesti,
»että sinä vielä voit pelastua. Vielä voit hävittää kaikki, mitä voi
käyttää todistukseksi sinua vastaan, paperit, kirjeet ja kuitit voit
repiä ja polttaa, voit erota Costasta ja lähteä Napolista, matkustaa...»
Mies katsahti häneen ja ratkesi sitten äänekkääseen nauruun.
»Älä naura, oi älä naura», pyysi Eleonora äänellä, joka osotti: hänen
sydämensä olevan pakahtumaisillaan surusta ja tuskasta.
»Nauran juttua, joka on sinulle uskoteltu. Costa on Europan
kuuluisimpia liikesuunnittelijoita ja mahtava raha-asioissa. Vakuutan
sinulle, että sinua on pidetty narrina ...» lisäsi hän halveksivalla,
säälivällä äänellä.
»Costa ja kaikki muutkin saavat kolmen päivän kuluessa vastata
teoistaan oikeuden edessä. Kaikki paperit ovat kaupungin viranomaisten
hallussa», jatkoi Eleonora, voittaen ainoastaan vaivoin liikutuksensa.
Mutta Carlo Triggiano nauroi uudestaan, niin että Eleonora tuli kuolon
kalpeaksi ja tunsi olevansa pyörtymäisillään.
»Sinua on pidetty narrina, rakkahin. Se on Costan vihollisten levittämä
väärä tieto, joka on ollut liikkeellä jo neljä kuukautta.»
»Olen varma asiastani, se on niin totta kuin itse totuus», huudahti
Eleonora, kohottaen kättään, ikäänkuin vannoakseen. »Teidät kaikki
vangitaan yhteisesti tehdystä rikoksesta.»
»Lörpötystä», vastasi mies nousten, »ei muuta kuin lörpötystä, josta en
ole vähääkään levoton.»
»Oi Carlo, Carlo! Et siis tahdo pelastaa itseäsi?»
»Pelastaa itseäni? Mutta mitä kummallisia houreita sinulla on. En
tarvitse neuvoja enkä rukouksia. Olen alusta alkaen ollut Costan
asioimiskumppani ja aion siksi jäädäkin, kunnes olemme yhtä rikkaita
kuin hän».
»Rahat ovat varastettuja», sanoi Eleonora varmana.
»Eleonora, nyt et enää tiedä, mitä puhut!» huusi mies vihastuneena.
»Sanon sinulle, että rahat ovat varastettuja; sinut vangitaan varkaana
ja silloin seison minä rinnallasi varkaan puolisona!»
»Vaikene», sanoi syytetty, kiristellen hampaitaan, »ole ääneti, narri!»
Eleonora seisoi silmät kiinni, huulet kalpeina ja piirteet kuin
kuolemantuskan uurtamina.
»Muuten», jatkoi mies vimmastuneena, »ei sinun tarvitse surra.
Tuomarit, presidentit ja kaupungin viranomaiset ovat kaikki meidän
puolellamme. Rahalla voi paljon. Mitäpä ei rahalla saisi?»
»Carlo, Carlo!» keskeytti häntä Eleonora väristen.
»Älä toki tee itseäsi noin viattomaksi, äläkä pidä meitä pässinpäinä.
Olemme järjestäneet asiamme niin ja olemme saavuttaneet niin
suunnattoman kannatuksen, että meidän ei tarvitse pelätä haaksirikkoa;
meidän mukanamme menisi liian monta pohjaan. Voit olla aivan
levollinen, me pidämme varamme.»
Tämän kauhistuttavan hävittömän puheen kestäessä, jossa ei hän edes
käyttänyt hyväkseen vaimonsa keksimää valhetta, että hän oli petetty
kunnon mies, vaan pikemmin tunnusti syyllisyytensä ja oli siitä ylpeä,
tuntui Eleonorasta, kuin kaikki hänessä olisi romahtanut maahan ja
hänen sydämessään sitten olisi tullut kuolon hiljaisuus.
»Siis tiedät jo, että nämä pankit ovat konnuutta ja petosta?» kysyi hän
jääkylmästä.
»Hiljaa, hiljaa; ne ovat kylmäveristä keinottelua ja ahneuden ja
tyhmyyden hyväkseen käyttämistä. Mehän maksamme korot...»
»Jotka otatte pääomasta...» huudahti Eleonora samalla jäisellä äänellä.
»Eleonora, nämä ovat asioita, jotka eivät kuulu sinuun», vastasi
mies yhtä kylmästi, hilliten vihaansa. »Ei naisten pidä sekaantua
raha-asioihin».
»Et siis tahdo minua uskoa?» kysyi vaimo tuskissaan, joita tuskin muu
kuin kuolemaan tuomittu voi tuntea.
»En, en usko sinua.»
»Et tahdo pelastua, polttaa papereita ja paeta?...»
»En ollenkaan.»
» Tahdot siis jäädä tänne?»
»Niin, en ole niin tuhma, että lähtisin pois juuri nyt, kun täällä voi
ansaita paljon rahaa.»
»Jumalani!» huudahti Eleonora, väännellen käsiään mitä suurimmassa
epätoivossa.
»Säästä kauniita sanojasi», sanoi toinen halveksivasti.
»Et sittenkään, vaikka pyydän sinua nimemme, kunniamme... muinoisen
rakkautemme nimessä?»
»Kauniita sanoja», toisti mies.
»Carlo, Carlo, taivuhan toki, älä tahallasi kulje perikatoon, kuule
rukouksiani, tuskaani, rukoilen sinua polttamaan kaikki ja lähtemään
pois!»
»En», oli lyhyt ja kova vastaus.
Eleonoran pää vaipui rintaa vastaan, ikäänkuin hän miettisi. Kun hän
sen jälleen kohotti, oli hänen kasvoistaan jokainen liikutuksen väre
hävinnyt.
»Olen ymmärtänyt sinut», sanoi hän. »Sinä et ole noita muita parempi;
heidän tavallaan käytät sinäkin vieraitten rahoja, tyydyttääksesi
kurjaa, paheellista elämääsi. Olen luullut, että olen naimisissa kunnon
miehen kanssa, mutta sen sijaan olenkin konnan puoliso...»
»Eleonora!» huusi mies raivoissaan.
»Häpeän puna kohoaa kasvoihin, kun ajattelen, että minulla on sinun
nimesi... kun ajattelen, että sinä ryöstät rahoja köyhiltä, joilla ei
ole mitään... Jos kärsisit köyhyyttä ja nälkää, voisi ehkä kurjuutesi
sinua puolustaa! Mutta näin ollen on se vain halpamaista rahan himoa,
toivot vain omistavasi yhä enemmän rahaa, jotta voisit antaa tuolle...
tiedäthän... tuolle Lidia Gioialle...»
»No, niin, ja mitä vielä?» huusi mies raivon vallassa, jota ei hän enää
voinut hillitä.
»Pyhä neitsyt, tue minua», sanoi Eleonora, kohottaen käsiänsä taivasta
kohti.
»Oletko ehkä luullut, että minä koko ikäni katselisin sinun surkeita
silmiäsi?» huusi mies, ollen raakuuden huipulla. »Oletko ehkä luullut,
että minä lukisin kanssasi rukouksia kaksikymmentä vuotta? Kun tahdon
lemmityn, niin en kysy lupaa keltään. Kulutanko ehkä sinun rahojasi?»
»Oi Madonna, valaise minua!» huudahti vaimo jälleen kuin rukoillen.
»Eikö sinulla ehkä ole kaikkea, mitä haluat? Annanko sinulta mitään
puuttua? Eikö sinulla ole täysi vapautesi? Anna siis minunkin pitää
omani, äläkä enää kiusaa minua.»
»Oi Maria, pyhä neitsyt, valaise minua!» rukoili hän kolmannen kerran.
»Älä väsytä minua sellaisilla menoilla, kirkunallasi ja kauniilla
sanoillasi. Etkö huomaa, ettet siten saavuta muuta kuin että joudun
sinusta yhä kauvemmaksi? Tahdotko saattaa minut jäämään pois ainiaaksi?»
»Elääksesi hänen kanssaan, eikö niin?»
»Hänen tai jonkun muun tai ei kenenkään, mutta ei ainakaan itkuisen,
uskottoman vaimon kanssa, joka saattaa solvata miestään ja muita
rehellisiä ihmisiä. Jonkun kanssa, kunhan ei vain sinun!» karjui mies
kolme tai neljä kertaa perätysten, voimatta enää vähintäkään hillitä
itseään.
Eleonora oli kalvennut ja sanoi hitaasti:
»Voinhan mennä.»
»Mihin tahdot!» huusi mies. »Tosin en tiedä, mihin voisit mennä, mutta
oikeastaan on se minulle yhdentekevää.»
»Jossain löydän turvapaikan, hyvän tai huonon», kuiskasi Eleonora,
luoden silmänsä taivasta kohden.
»Tee, mitä tahdot», sanoi Carlo Triggiano väsyneenä ja haluten päästä
pois.
»Minun pitää siis mennä?» kysyi Eleonora todellisen sydäntuskan
vallassa, kuin olisi hän vielä voinut muutakin toivoa.
»Mene ainiaaksi», sanoi hänen miehensä kovasti, koettaen sytyttää
uudestaan sikariansa.
»Carlo, muista, että sinä lähetät minut pois, että sinä itse pakotat
minut menemään. Muista se!»
»Älä pidä turhia puheita! Meitä ei ole luotu yhdessä elämään. Mene!»
»Hyvästi, Carlo!»
Ja niin käänsi hän miehelleen selkänsä, osottamatta pienintäkään
liikutuksen merkkiä. Hänen kirjailtu viittansa, hänen hattunsa ja
käsineensä olivat vielä hänen levottoman retkensä jälkeen huoneessa,
mutta hän ei huomannut niitä, vaan meni, sellaisena kuin oli, ilman
hattua, mustassa puvussaan pois, painaen päänsä syvään rintaansa
vastaan. Kohtalo niin tahtoi.
Konemaisesti, tyydyttääkseen uteliaisuuttaan, meni Carlo Triggiano
sikari hampaissa hänen perässään; mutta Eleonora ei enää kääntynyt,
vaan hiipi suoraan, kuin unissaankävelijä, läpi koko huoneuston. Mies
näki, miten hän avasi eteisen oven selälleen ja meni porraskäytävään,
ja seuratessaan häntä kynnykselle asti, huomasi hän, että Eleonora ei
mennytkään alas, lähteäkseen talosta, vaan että hän asteli hitaasti
portaita ylös aina kolmanteen kerrokseen asti.
Ja hämmästyneen puolisonsa silmäin edessä, joka katseli häntä,
käsittämättä, minne hän meni, koputti hän, nojattuaan hetkisen
portaitten käsipuuhun, kuin pelkäisi vaipuvansa maahan, eräälle ovelle
kolmannessa kerroksessa. Se avautui heti, ja sanomatta sanaakaan hävisi
Eleonora, ja Carlo Triggiano palasi yhä poltellen asuntoonsa ja huusi
Raffaellaa luoksensa.
Tyttö, joka oli kuullut ja nähnyt kaikki, tuli kalpeana ja vapisten.
»Kuka asuu tuolla kolmannessa kerroksessa?» kysyi Triggiano,
teeskennellen välinpitämättömyyttä.
»Signor Paolo Collemagno», sammalsi tyttö, katsellen maahan.
»Rouvan rakastaja, eikö niin?» sihisi mies raivostuneena, ja hänen
keppinsä halkaisi ilmaa vinkuen.
Mutta Raffaella vastasi heti, vaikka ei ollutkaan varma sanojensa
arvosta: »Oi ei, ei. Hän vain tarkottaa hyvää.»
»Oh!» vastasi Carlo Triggiano, kierrellen viiksiänsä hermostuneesti, ja
sitten hän lähti kalpeana ja hiukan epävarmoin askelin.
Tuskin oli Eleonora tuolla ylhäällä koputtanut, kun Paolo Collemagno
itse tuli avaamaan kuin olisi hän odottanut häntä. Kun hän oli astunut
sisään, jäi hän liikkumattomana seisomaan hämärään eteiseen ja hänen
huuliltaan tulivat henkäyksenä sanat: »Tässä olen».
Mutta Paolo vaipui itkien polvilleen hänen jalkainsa juureen ja suuteli
pyhällä kunnioituksella hänen pukunsa lievettä.