Miettien katseli Eleonora kirjettä. Hän, jota rakastatte! Kuka? Hän
vaistomaisesti tunsi, että hän tuskin rakastaisi enää ketään, ei
itseänsä eikä muita. Kuitenkin oli hän valmis tekemään viimeisen
uhrauksensa, jota häneltä nyt menneisyyden nimessä vaadittiin. Hänellä
oli tuon miehen nimi; siksi hän tahtoi pelastaa hänet, ainakin koettaa
pelastaa, sillä oikeastaan hän tunsi itsensä haluttomaksi, melkeinpä
välinpitämättömäksi, ja hänestä oli melkein vastenmielistä, että hänet
oli ravisteltu hereille tylsästä uneliaisuudestaan. Niin kirjoitti hän
hitaasti, ensi kerran, Paolo Collemagnolle seuraavat rivit:
»Kun ilma selkenee, niin odottakaa minua Capodimonten puistossa,
ensimäisessä lehtokujassa. Tulen sinne heti, kun päivä alkaa paistaa.
Kiitos!