V.

Helmikuun kymmenentenä päivänä oli Napoliin levinneitten pankkien luku

noussut yli sadankymmenen.

Ja vaikka useimmat aikaisemmin perustetuista olivat, Ruffo-Scillaa ja

Costaa jäljitellen, olleet sekä sisustuksensa että henkilökuntansa

puolesta siistejä, jopa loisteliaitakin, niin olivat monet myöhemmin

perustetuista pankeista vajonneet epäilyttävien katujen ja kujien

köyhyyteen, ja niissä toimittivat kurjat, huonosti puetut ja raa'at

henkilöt rahojen vastaan ottamisen ja maksut, ja kaikki kävi ilman

mitään muodollisuuksia. Pankin avaamiseen tarvittiin kaksi pientä

huonetta jonkun pikkukadun varrella olevan talon pimeässä ensimäisessä

kerroksessa, sitten kaksi kurjaa, rääsyihin puettua henkilöä, kaksi

horjuvaa pulpettia, pari likaista kirjanpitokirjaa sekä neljä

olkituolia.

Muutamat näistä uusista pankeista olivat via Tribunalin, Vico Nilon ja

via Mercantin suurissa rakennuksissa, joissa löytyy kaikkia sekaisin:

porvari- ja työläisperheitä, työhuoneita, joissa tehdään hienoja kukkia

ja messukasukoita, kätilöltä, onnettomain, siveettömyyden hämärässä

eläväin naisten asuntoja, salaisia pelihuoneita, halpoja ravintoloita,

ja panttilainastoja. Joka paikassa, missä oli panttilainahuone,

syntyi heti ylä- tai alakertaan melkeinpä kuin luonnolliseksi lisäksi

pankki, ja viranomaisten kasvot niissä muistuttivat usein liiankin

paljon panttilainaajain kasvoja, saattoipa vielä huomata salaperäistä

yhtäläisyyttä kummankin laitoksen huonekaluissa ja kirjoissakin,

ja tämä yhtäläisyys ulottui aina rautaisiin tai puisiin aitauksiin

asti, jotka tavallisesti olivat kassapöytien ympärillä. Sekä uusissa

pankeissa että pantti- ja lunastustoimistoissa oli vain vanhoja,

rasvaisia, haisevia tavaroita, ja kummassakin oli virkailijoilla

samallaiset kuluneet, likaiset takit, samallaiset risaiset paidat ja

tahraantuneet kaulaliinat.

Kuitenkin olivat, näitten uusien pankkien huonosta sisustuksesta

huolimatta, korot nousseet uskomattomasti, samoin kuin pieni lumipallo,

joka lähtee alpeilta kierimään, muuttuen lopulta lumivieremäksi. Jo

tammikuun puolivälissä oli se keino vanha, että korot maksettiin

ennakolta, niin että sai mennä heti toiselta luukulta toiselle korkoja

saamaan, mikä tietysti oli ennen kuulumatonta, häikäisevää. Ja nämä

ennakkokorotkin kohosivat jo helmikuun alussa kolmeenkymmeneen

prosenttiin, niin että koko Napolista, maaseudulta, läheltä ja kaukaa

virtaavat maksut nousivat satumaisesti.

Jolla ei ollut rahoja, hän lainasi; naiset panttasivat jalokivensä ja

hopeakoristeensa, myivätpä parhaat vaatteensakin; jolla oli eläke, se

panttasi eläkekuittinsa; vieläpä postin- ja rahastojenhoitajatkin,

joitten täytyi tehdä tilit joka viikko tai kaksi kertaa kuukaudessa,

panivat rahat täksi vähäksi ajaksi pankkiin. Kaikki, joilla oli

hoidettavana muitten rahoja, vieläpä kunnollisimmat ja rehellisimmätkin

heistä, panivat rahat pankkeihin, tietysti vain vähäksi aikaa, kuten

he, itseään rauhoittaakseen, sanoivat.

Kartanoiden omistajat maalla vaativat rahansa talonpojilta, pannakseen

ne johonkin pankkiin, ja joka paikassa, missä oli yhdistyksiä,

porvarien tai sotilaitten klubi, suuri perhe, nunnaluostari,

naisyhdistys, poikain tai tyttöjen kasvatuslaitoksia, kehittyi

rahanhalu sellaiseksi intohimoksi, että arimmat ja köyhimmätkin,

säästävimmät ja varovimmatkin, antoivat houkutella itsensä panemaan

rahansa näihin pankkeihin, jotka maksoivat korkoja _kolmekymmentä

prosenttia_ kuukaudessa.

Jos rahasummat olivatkin pieniä, niin niitä tuli sitä enemmän, sillä

ravintoloitsijasta silittäjään, joka oli säästänyt satakaksikymmentä

liraa, hurskaasta rukoilijasisaresta bourbonien lepoa nauttivaan

päämieheen, koulutytöstä opettajaan, portinvartiasta talonomistajaan

asti ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi pannut rahojansa vaarallisiin

pankkeihin. Tosin liikkui monessa aavistus, epämääräinen pelko,

epäilyksen varjo, ja oli paljon ääniä, jotka viisaalla varovaisuudella

ennustivat koko horjuvan rakennuksen kaatumista; joka paikassa kuuli

kiivaita väittelyitä epäilijäin, välinpitämättömäin ja innostuneitten

välillä, mutta tuo epämääräinen pelko, tämä aavistus, tämä epäilys,

ainoastaan kiihottivat maksajain intoa ja mielikuvitusta, tuota

hehkuvaa etelämaista innostusta, joka niin mielellään tahtoo tunkeutua

kaikkeen, vieläpä kauppa-asioihinkin, antamaan niille uutta vauhtia.

Uutterimmin toimivat ne pankkien innokkaat kannattajat ja puolustajat,

jotka yhdessä osakkaiden kanssa kävivät katkeraa sotaa kaupungin

yhtä rehellistä kuin rohkeata iltalehteä »Pangoloa» vastaan. Tämä

oli alusta alkaen käynyt säälimättömän tarmokkaasti uusien pankkien

kimppuun. Mutta, niinkuin kaikella hyvällä, oli tälläkin varjopuolensa;

tämän riidan seurauksena ilmestyi uusia, pankkeja puolustavia

lehtiä kuin sieniä maasta, ja ne herättivät tietysti levottomuutta

ja epätietoisuutta. Oli jo ehditty suorittaa kaksintaistelujakin,

joissa usea viaton oli kuollut, ja siten olivat turmiolliset pankit

tahrautuneet verelläkin. »Pungolo» pitkitti taistelua, huolimatta

kaikista pelotuksista ja nimettömistä uhkauskirjeistä, mutta osakkaat

eivät enää pelänneet yleistä mielipidettä, koska he olivat jo

voittaneet sen puolelleen, vaan sitä, mille kannalle hallitus ja

kauppahuoneet asettuisivat.

Tästä huolimatta lisääntyivät pankkien tulot yhä suunnattomammiksi.

Tuntui siltä, kuin olisivat rauhallisimmat, maltillisimmatkin

raivoisalla kiireellä rientäneet perikatoansa kohden, ja kahdeksantena,

yhdeksäntenä ja kymmenentenä päivänä helmikuuta tyhjenivät kaikki

vähäpätöisimmätkin kassat. Yhdennentoista päivän iltapuolella korotti

kaksi uutta pankkia korkonsa, jotka nyt kymmenen päivää olivat

pysyneet kolmessakymmenessä prosentissa, aina neljäänkymmeneen ja

kuuteenkymmeneen asti.

Mutta niiden ei enää onnistunut saada tuloja, sillä puolen päivää

niiden ilmestymisen jälkeen, helmikuun kahdennentoista päivän aamulla,

kukistuivat kaikki pankit yhtaikaa kuin korteista rakennettu talo.

Tosin oli »Pungolo» edellisenä päivänä kertonut, että kaupungin

viranomaiset seuraavana päivänä antaisivat käskyn vangita pankkiirit,

keräilijät ja pankkien hoitajat ja ottaisivat haltuunsa maksetut

summat. Mutta ei kukaan tahtonut tätä tietoa uskoa. Sama huhu oli

kulkenut jo monta kertaa ennen, ja se voi aivan hyvin olla vain tuon

lehden hurskas toivomus, joksi se heti leimattiinkin. Eivät edes

pankkien osakkaat uskoneet ilmoitusta, vaan näyttäytyivät vielä yöllä

lemmikkiensä, ystäviensä ja tuttujensa seurassa »Talvipuutarhassa»,

suurissa ravintoloissa, julkisissa pelihuoneissa, tanssiaisissa ja

kahviloissa.

Mutta jo kello kahdeksan aamulla alkoi sekasorto; kuultiin varmalta

taholta, että Guglielmo Ruffo-Scilla yöllä, kun hän ei voinut enää

suorittaa maksuvaatimusta, vaan katseli avoimin silmin kuiluun, johon

oli vaipunut puolittain tahdotonna, ikäänkuin sattumalta, mutta

kuitenkin suurimmaksi osaksi haaveellisen, voitonhimoisen hulluuden

takia... että Ruffo-Scilla oli yöllä luvannut vapaaehtoisesti

antautua aamulla polisin käsiin ja että hän sitten todellakin oli

mennyt polisipäällikön luo. Tämä uutinen tuli kuin salama kirkkaalta

taivaalta, saattaen koko kaupungin levottomaksi ja hämmästyksiin.

Kello kymmeneltä alkoi vangitseminen, takavarikkoon ottaminen ja

sineteillä sulkeminen keskellä itkevää joukkoa, joka täytti toimistot,

asunnot ja kadut pankkien ympärillä. Mikä näky! Kaikkien kasvot olivat

kalpeita ja tuskaisia, kuin olisi kuolon käsi niihin koskenut, yhden

piirteet olivat aivan liikkumattomat, toisen värisivät tuskasta.

Useimmille merkitsi tämä isku täydellistä köyhtymistä, suurinta

kurjuutta, onnettomuutta, jonka suuruutta he eivät vielä kyenneet

edes arvostelemaan; mutta jonka pelottavan painon he jo tunsivat.

Mutta monelle se merkitsi kunnian menettämistä. He olivat ottaneet

vieraita rahoja, toivoen voivansa maksaa ne takaisin, ja näkivät nyt,

etteivät olleet menettäneet ainoastaan rahoja, vaan olivatpa vielä

vaarassa tulla syytetyiksi varkaudesta. Sellaiset ihmiset olivat

pelosta kangistuneita ja aivan maahan masentuneita. Kuolonkalpeina,

tuijottavin silmin liikkuivat he yleisessä tungoksessa kuin olisivat

olleet kuuroja, sokeita ja tunteettomia, tajuten ainoastaan sen

ajatuksen, että olivat hukassa. Palazzo Faucitanon edustalla oli

hallituksen asettama valtion raha-arpajaisten pitäjä, joka kolme

päivää sitten oli pannut liikkeelle monta tuhatta liraa. Ensin hän ei

tahtonut uskoa onnettomuutta, ja sitten, kun hän oli siitä varma, alkoi

hän vuorotellen huutaa, itkeä ja nauraa, käyttäytyen kuin raivohullu,

ja saattoi siten tällä äkkinäisellä hulluudellaan ihmisjoukon vielä

suuremman kauhun valtaan, niin että polisien lopulta täytyi viedä hänet

väkisin pois. Tuollaisia kauhistavan liikuttavia tapauksia ei sattunut

vain yksinäisinä poikkeuksina, vaan niitä sattui tuhansia. Täällä

huusi epätoivoinen vanhus: »Lapset, lapset, tappakaa minut, minähän

olen ryöväri, murhamies!» Tuolla oli nuorukainen, jonka kasvot olivat

valkeat kuin liitu ja joka mumisi itsekseen: »Ei jää muuta neuvoksi

kuin itsemurha, itsemurha», ja hän toisti koko ajan viimeistä sanaa,

kuin olisi hänkin tullut hulluksi; toinen ukko, jolla oli punertavat

silmät, joista vanhuuden viimeiset, harvinaiset kyyneleet olivat

vuotaneet, änkötti ja sammalsi kuin olisi hermokohtaus vienyt häneltä

puhelahjan. Mutta sydäntäsärkevää oli nähdä kuinka yksi ja toinen,

joka ei vielä ollut mitään kuullut, tuli pahan aavistuksen ajamana

joukkoon; joka puolelta yhtaikaa kiirehdittiin hänelle ilmoittamaan

surullista uutista ulvomalla ja kirkuen, itkien ja kiroten, ja silloin

kalpeni uutisen kuulija puolestaan, joskus alkoivat hänen silmäluomensa

väristä, ikäänkuin hän ei olisi kestänyt päivän valoa, joskus alkoi hän

horjua, kuin tuntisi hän pohjan luisuvan jalkainsa alta.

Täydellisen epätoivon kuvan sai naisista. Joka paikkaan, mihin pankkeja

oli perustettu, kaduille ja kujille, ovien edustalle, pimeisiin

käytäviin ja synkkiin eteisiin nähtiin kaikensäätyisten naisten

kokoontuvan kaikkialta: siinä oli kansannaisia, joilla olivat sekä puku

että hiukset epäjärjestyksessä, kamarineitejä, jotka olivat sitoneet

valkoiset esiliinat nurin eteensä, maalaisnaisia, joiden viitat

riippuivat vinossa, panttilainaajia, naisia, jotka tahtoivat käydä

vallasnaisista, ja todellisia vallasnaisia, joista näki, että he olivat

ottaneet ensimäisen käsiinsä sattuneen hatun, ja joitten harsojen

takaa näkyi sama kalpeus, samat tuskan ja vihan vääristämät kasvot

kuin kansannaisillakin. Oli sydäntäsärkevää nähdä vapisevia käsiä,

toivottomia katseita, sinisenpunaisia huulia, jotka turhaan kokivat

pidättää nyyhkytyksiä. Heikommat eivät voineet hillitä itseänsä, vaan

itkivät keskellä katua tai kulmauksissa, joko sanattomasta tuskasta,

niin että suuret kyyneleet vierivät heidän poskilleen, tai kuumin

uhmakyynelin ja voimattomasta lapsellisesta turvattomuudesta. Ja tämä

loppumaton itku, joka herkesi tässä, jatkuakseen heti tuolla jälleen,

nuo epätoivoiset naisten kyyneleet, naisten, jotka vaikersivat joka

kadulla, kaikissa portaissa ja kaikilla ovilla koko omaisuutensa,

kaikkien säästöjensä ja rauenneitten toiveittensa kadottamista, tämä

naisellinen nyyhkytys, jota ei kukaan voinut vastustaa, täytti tämän

onnettoman aamun loppumattomalla surulla. Mutta näytelmä muuttui,

kun polisipäälliköt poliseineen ja santarmeineen olivat lopettaneet

kotitarkastuksensa, takavarikkoon ottamisen ja sinettien panemisen ja

tulivat portaita alas, tuoden konttorikirjoja, vangittujen pankkiirien,

pankkivirkailijoitten ja niiden harvojen keräilijäin seurassa, jotka

vielä olivat olleet kyllin varomattomia tai häpeämättömiä edelleen

pysyäkseen ihmisten nähtävillä. Katsellessaan tätä synkkää jonoa,

joka näytti surusaatolta, ymmärsi odottava kansanjoukko liiankin

hyvin, että kaikki oli lopussa, kaikki menetetty, etteivät he

koskaan enää saisi rahojansa. Oikeudenpalvelijat, jotka kulettivat

mukanaan rikollisia, otettiin vastaan kovaäänisesti meluten, ja siinä

naisten itkuun sekaantui sadatuksia, valituksia, ulvomista ja rajuja

kirouksia, vieläpä äitiensä sylissä istuvat pienokaisetkin korottivat

epätoivoista, odottavaa ääntänsä. Raivoisimmat hyökkäsivät santarmeja

vastaan, jotta voisivat riistää heiltä vangitut, tappaaksensa,

lyödäksensä, ruhjoaksensa heidät. Muutamien pankkien edustalla, kuten

esim. via Tribunalilla ja via Forialla olevain, huomasivat polisit,

että oli tarpeellista esiintyä virkavöissä ja puhua raivoavalle

joukolle, jotta voisi pelastaa syylliset; Mercanti ja Santa Maria

La Nova katujen varsilla olevain pankkien edustalle täytyi tilata

poliseja ja sotamiehiä estämään kansaa panemasta tuomiotansa toimeen

pankinhoitajia kohtaan. Oli mahdotonta välttää yhteentörmäyksiä ja

hajoittaa kansanjoukko, oli mahdotonta saada ihmisiä ymmärtämään,

että oli turhaa enää mitään odottaa. Ei! Sellainen isku vei miehiltä,

naisilta ja nuorukaisilta voiman pysyä kotona rauhallisina; se ajoi

heitä vastustamattomasti ulos, ja epämääräisesti etsien viimeistä

toivon kipinää juoksivat kaikki pankeille, näkemään katuja, muureja,

seiniä, joitten sisältä heidän rahansa olivat hävinneet.

Klubeihin, luostareihin, toimistoihin, kouluihin ja padiglioneihin

[Padiglioni, näin sanotaan Italiassa suurenpuoleisia rakennuksia,

joita sotilasviranomaiset alhaiseen hintaan vuokraavat valtiolta,

vuokratakseen niistä jälleen vielä halvemmalla asuntoja naimisissa

oleville aliupseereille, sotavanhuksille j.n.e.] levisi tieto kello

kahden aikaan. Oppitunnit täytyi keskeyttää, niinkuin kaikki muutkin

työt; ei kukaan enää ajatellut lukemista tai kirjoittamista, vaan

ainoastaan sitä, miten pikimmin pääsisi pankillensa itse kuulemaan

ja näkemään. Joka ei saanut siihen lupaa, meni omin luvin, käyttäen

hyväkseen yleistä epäjärjestystä, kun kaikki järjestys, kaikki

itsensähillitseminen oli mennyttä ja kaikkia vallitsi vain yksi ainoa

ajatus. Kellon käydessä kolmatta lisääntyi ihmisjoukko jälleen, kun

kaikki ne saapuivat, jotka olivat saaneet ilmoituksen myöhemmin.

Siinä tulivat luostarisisaret, opettajat, professorit, virkamiehet,

työmiehet, upseerienlesket ja maistraatin virkailijat, jotka saapuivat

suoraan raatihuoneelta... uusi, äkkinäisen tuskan valtaama parvi.

Mutta ne, jotka vielä kolmen, neljän aikaan tulivat, vihasta ja surusta

vapisten, tapasivat vain hiljaisen, alakuloisen, liiasta puheesta,

huudosta ja itkusta uupuneen, joukon, joka aivan väsyneenä turhaan

odottamiseen ei kuitenkaan voinut lähteä lohduttomiin koteihinsa, vaan

jäi seisomaan kauhusta jäykkänä ja ikäänkuin typertyneenä. Ja kun

vastatulleille uudistuivat aamulliset kohtaukset, pudistelivat muut

vaan päitänsä hiljaisina, sillä he olivat voimattomia enää olemaan

edes epätoivoisia, ja jokainen arveli, että hänen onnettomuutensa

oli vielä paljon suurempi kuin kaikkien muitten. Lyhyesti, uudet

tulokkaat tapasivat tuskaan ja kurjuuteen vaipuneen joukon, joka

kokonaisuudessaan teki heikkomielisen vaikutuksen. Mutta vähitellen

alkoi taas niittenkin synkän hiljaisessa joukossa, jotka seitsemän

tuntia olivat imeneet onnettomuuttansa sieluihinsa ja saaneet ne

siitä täyteen, uusi levottomuus, hyljättyjen kauppojen, koulujen

ja toimistojen, lyhyesti, kaikkien tavallisen elämän olinpaikkojen

pysyessä tyhjinä.

Pian alkoi Salernosta, Casertasta, Foggiasta ja Campobassosta

perätysten tulevilla junilla saapua maalaisia, jotka suuresta pankkien

vararikosta olivat eniten kärsineet. Sieltä tuli ihmisiä, joiden

kasvot olivat kamalasti vääristyneitä; toiset olivat laihoja ja

tuhkanharmaita, toiset niin punaisia ja pöhöttyneitä ja heidän silmänsä

niin verestäviä, kuin olisivat he olleet kuolemaisillaan halvaukseen.

Oli kummallista katsella, kuinka he, sanaakaan puhumatta, katselivat

ympärilleen arasti ja epäluuloisesti.

Napolilaiset olivat aina herättäneet heidän epäluuloaan ja itse Napoli

näytti heistä hehkuvalta sulatusuunilta, jossa kaikki raha suli ja

muodostui kylmäksi tuhkaksi. Nyt oli perikato heidät saavuttanut,

he olivat hukassa. Kuka heitä olikin käskenyt jättämään kotikylänsä

ja ottamaan rahansa arkkujen uskollisesta turvasta Napoliin

vietäviksi? Nyt olivat napolilaiset nielleet koko Jumalan siunauksen

ja ainiaaksi! Maalaisparat eivät tahtoneet uskoa, että yksikään

napolilainen oli liraakaan menettänyt; kaikki huuto ja itku, kaikki

toivottomat kasvot heidän ympärillään merkitsivät heistä vain niiden

suurta teeskentelemistä, jotka olivat kuluttaneet heidän rahansa

ja jotka ehkä vielä epätoivoisesti itkiessään ja parkuessaankin

pitivät osaa niistä taskuissaan. Synkkinä ja umpimielisinä nähtiin

maalaisten seisovan, huulet olivat tiukasti yhteen puristetut ja

silmät vilkuivat epäluuloisina, ja kumarassa he kulkivat, kuin olisi

isku heidät murtanut. Ne, jotka joutuivat pankeille asti ja löysivät

ovet lukittuina ja sineteillä suljettuina, käänsivät niille selkänsä

halveksivasti hymyillen. Monet ajoivat vaunuilla kuin mielipuolet

polisipäällikön luota kaupungin viranomaisten luo ja näitten luota

kauppaoikeuden presidentin luo, odottaakseen tuntikausia etuhuoneessa,

joka oli täynnä yhtä toivottomia ihmisiä kuin hekin ja saadakseen

lopulta ymmärrettävästi kylmäkiskoisen vastaanoton jälkeen purkaa

suuttumustaan katkeroiksi sanoiksi Napolista ja napolilaisista.

Kärsivällisesti kuunneltiin puhujaa ja sitten ilmoitettiin hänelle,

että tällä hetkellä ei voinut mitään tehdä, täytyi odottaa tietoja

taksoittajilta ja luottamusmiehiltä. Ja pikkukaupunkilaiset olivat

uskovinaan näitä totuudenmukaisia ilmoituksia; mutta oikeastaan

he eivät uskoneet sanaakaan ja menivät hampaitaan kiristellen ja

tunnossaan varmoina, että tämä oli paha yritys saada heitä, petetyitä,

perikatoon joutuneita, lähtemään kotiin.

Vihdoinkin alkoi ilta hämärtää, ja joukko hajosi hitaasti,

salaperäisinä varjoina, jotka hävisivät vastahakoisesti, koska eniten

pelkäsivät kotiin tulemisen hetkeä, yhteistä surua ja omantunnon

tuskia. Napoli oli tänä ensimäisenä onnettomuutta seuranneena yönä kuin

sukupuuttoon kuollut. Kahvilat olivat autioita, San Carlon teatteri

ja Talvipuutarha olivat suljettuja, sillä ei kukaan ajatellutkaan

huvittelemista; ainoastaan kaupungin hienoimmilla kaduilla harhaili

myöhään yöhön yksinäisiä olentoja, jotka kuolettavan tuskan

lamauttamina eivät voineet palata perheensä helmaan. Pienet, aseman

vieressä olevat ravintolat tulivat täyteen tällaisia kurjia, katumuksen

ja omantunnon tuskain kiusaamia. Ja missä perheen pää tai poika,

veli tai äiti oli palannut, kuului yön hetkinä loppumaton itku ja

huokaileminen; vieläpä pienet viattomat lapsetkin, jotka aina tahtoivat

nauraa, alkoivat katkerasti itkeä, kun huomasivat vanhempain itkevän,

vaikka eivät ensinkään ymmärtäneet, mistä oli kysymys, ja heitä oli

mahdoton saada rauhoittumaan.

Lyhyesti sanoen, kaupungin kaikista taloista, köyhistä ja rikkaista,

läheltä ja kaukaa kuului toivottomuutta ja valituksia; ei kukaan

voinut nukkua eikä kukaan lepoa ajatellutkaan. Kaikkia oli onnettomuus

kohdannut, täältä puuttui isä, tuolta poika, veli, joka oli vangittu

ja viety San Francescon kauheaan vankilaan, San Francescoon,

napolilaisten kamalimpaan paikkaan. Ja missä ei itketty, siellä

taisteltiin pankkivararikosta ja rahojen menettämisestä; isä nousi

poikaa vastaan, mies vaimoansa, sisar veljeänsä, ja vahingosta syytti

kukin toistaan katkerin nuhtein, verisin loukkauksin... Lukemattomien

luonteitten huonous paljastui ja nousi pinnalle, joka taholta kuului

turhaan tukahutettuja huutoja, kirkumisia ja kirouksia. Kurjain rahain

vuoksi ilmaantui näinä sekasorron surullisina hetkinä häpeämättöminä

ja raakoina mitä inhoittavimpia tunteita ja pyrintöjä. Veren pyhät

siteet sotkeutuivat, liitot, jotka olivat näyttäneet rikkumattomilta,

saivat iskun, joka lopetti ne iäksi. Monessa paikassa riensivät

yövahdit puoleksi tukahutettuja avunhuutoja kuullessaan paikalle ja

löysivät paljastettuja puukkoja ja välkkyviä revolvereita, mutta eivät

hekään voineet joka paikassa estää veren vuodatusta. Niin kului pitkä

talviyö äänekkäissä epätoivon ilmauksissa tai voittamattoman tuskan

tuottamassa synkässä hiljaisuudessa. Seuraavana aamuna kerrottiin

neljästä itsemurhasta, monesta rosvouksesta ja viidestä tai kuudesta

haavoituksesta. Suuri joukko ihmisiä oli matkustanut iltajunilla pois;

he olivat jättäneet kotinsa, perheensä, kotiseutunsa, paetakseen

häpeää ja koko omaisuutensa menettämistä. Nyt alettiin jo kuiskailla

eri pankkivararikkojen suuruudesta, ja oli kummallista nähdä, kuinka

summat tunti tunnilta kohosivat yhä satumaisemmiksi. Kymmenestä,

kahdestatoista, viidestätoista miljonasta puhuttiin, kunnes vihdoin

oikeat summat tulivat tunnetuiksi: Ruffo-Scillassa kaksikymmentä

miljonaa, Costan pankissa kymmenen, neljä ja puoli miljonaa muutamissa

pienemmissä pankeissa, ja koko vararikon suuruus nousi siis ainakin

kolmeenkymmeneenneljään ja puoleen miljonaan!

* * * * *

Hän, jolla ei ollut ollut rohkeutta tappaa itseänsä tai paeta, oli

Alessandro de Peruta raukka, onneton, sairaalloinen professori.

Helmikuun kahdennentoista päivän aamulla, ennenkuin hän tavallisuuden

mukaan lähti tunneilleen kello kahdeksan, sai hän pitkän, sekaisen,

sydäntäsärkevän kirjeen sisareltaan Giffoni Vallepianasta. Sisar ja

äiti olivat tehneet suuren synnin. Salernosta heille saapuneitten ja

siellä olevain asiamiesten monistamat puheet olivat huumanneet heidät

ja tehneet heidät sokeiksi; heidänkin pieneen kyläänsä saapuneen

keräilijän loistavain lupausten vietteleminä olivat he myyneet

pienen talonsa vihannespuutarhoineen kahdestatuhannesta lirasta,

kunnianhimoisesti toivoen, että pian olisivat saaneet omaisuutensa

kahden-, jopa kolmenkertaiseksi kasvamaan. Pankkiliike Costan

maksamilla koroilla aikoivat he sitten ostaa suuremman talon ja siten

auttaa poikaa ja veljeä, hyvää Alessandroa, joka Napolissa teki työtä

kuin juhta, jotta voisi elättää heitä. Nyt oli heidän talonsa — Jumala

heitä armahtakoon — myyty Francesco Sorgentelle, joka jo kauvan oli

sitä toivonut, mutta joka nyt, kun näki, kuinka mielellään he sen

olisivat myyneet, oli tarjonnut siitä vain polkuhinnan. Kaksituhatta

liraa oli salaa veljeltä — Jumala heitä armahtakoon — lähetetty

erään keräilijän mukana Napoliin, ja naiset olivat saaneet niistä

kuitin. Vasta sitten oli omatunto pakottanut heitä kysymään häneltä,

kuin ei mitään olisi tapahtunut, lähemmin pankeista. Alessandro

oli — hän muisti sen hyvin — vastannut niin jyrkin sanoin, että he

olivat kangistuneet pelosta eivätkä tienneet, miten saisivat vikansa

tunnustettua ja sovitetuksi. Vihdoin, kun monien kyyneleiden ja

rukousten jälkeen olivat kuulleet, että heidän kahden päivän kuluttua

täytyi luovuttaa talonsa Francesco Sorgentelle, olivat he päättäneet

lähettää kuitin pojalle, veljelle, pyytäen, että hän ottaisi pankista

rahat ja samana päivänä lankeavat kuukautiset korot ja lähettäisi siitä

heille osan, jotta voisivat tulla pariksi päiväksi hänen luokseen

Napoliin; kahdellatuhannella seitsemälläsadalla liralla pääsisivät

he kyllä hyvään alkuun. Kuitenkin pyytävät he musertuneina vikaansa

anteeksi häneltä, joka on oikeudenmukainen, hyvä, ja joka ei tunne

petosta eikä valhetta. He rukoilevat polvillaan, että hän antaisi

heille anteeksi, että he niin olivat menetelleet hänen tietämättään.

Ja siitä johtui, että Alessandro de Perutakin tänä kauhun aamuna

harhaili Napolin kaduilla tuhkan harmaana ja huulet tiukasti yhteen

puristettuina, jotta ei itku nousisi kurkkuun. Hän kulki pankkiliike

Costalta polisikamariin, sieltä pormestarille ja kauppaoikeuteen ja

sieltä jälleen Costalle, laahaten itseään tuskan murtamana paikasta

toiseen. Oi! Kohtalo oli ollut häntä voimakkaampi! Köyhänä ja

sairaalloisena, omistamatta liraakaan, ja tietäen, että perheensä oli

yhtä köyhä kuin hänkin, oli hän, huolimatta hämäristä aavistuksista,

ollut itse puolestaan levollinen ja vapissut vain muitten puolesta.

Niin, kova, armoton kohtalo oli pimittänyt hänen äitinsä ja sisarensa,

nuo molemmat hyvät naiset, ja ryöstänyt heiltä heidän varman suojansa,

perhetalonsa. Joka paikassa, missä vähänkin sääliä oli, katseltiin

tätä aavemaista, pientä, kurjaa, sairasta olentoa syvällä surulla ja

hänelle uskallettiin tuskin ilmoittaa, että ne, jotka olivat vieneet

rahoja Costalle, olivat kaikkein onnettomimmat, koska siellä ei enää

ollut mitään, ei yhtään mitään jälellä kymmenestä miljonasta. Tänä

onnettomuuden päivänä ei hän mennyt tunneilleen, ei suurukselle

eikä päivälliselle, vaan harhaili väsyneenä, kykenemättä kumminkaan

menemään kotiinsa palazzo Cariatiin, kuluttavan janon vaivaamana

ympäri katuja, juoden virvokevesikauppiaitten luona silloin tällöin

lasillisen puhdasta vettä, maksaen siitä kaksi centesimoa. Minkälaisen

yön hän sitten viettäisikään ylhäällä kylmässä, kolkossa huoneessaan

ypö yksin! Hän oli etsinyt Eleonora Triggianoa, mutta tämä oli

paennut kauvas pois Paolo Collemagnon, rakkautensa ja katumuksensa

seuraamina; hän oli kysynyt Carlo Triggianoa, Costan keräilijää; mutta

hän taas oli lähtenyt aamun sarastaessa pikajunalla Parisiin eikä,

pahain kielten kertomuksen mukaan, yksin, vaan erään lemmittynsä

seurassa ja vieden mennessään köyhiltä ryöstämänsä rahat. Vihdoin,

keskiyön aikana, oli professori palannut kotiin väsyneenä, ruumis

ja sielu uupuneena, hautautuakseen kylmän ja itkun lamauttamana

yksinäisyyteen. Hän kuvitteli, miten molemmat naiset Giffonissa

kärsivät, kun kuulevat, että olivat kadottaneet kaikki, talonsa ja

omaisuutensa, Francesco Sorgenten tullessa samana päivänä ajamaan heitä

talosta. Ja miesraukan enkelimäisessä sydämessä heräsi oikeutetun

vihan sijasta armahtavaisuus, syvä sääli molempia onnettomia naisia

kohtaan; hän ei voinut ajatella äitinsä hurskaita ja sisarensa iloisia

kasvoja, tuntematta sääliä. Rahojen menettämisestä aiheutuneen vihan

ja kaikkialla vallitsevan kurjuuden pelon raadellessa sydämiä ja

katkoessa hellimpiä siteitä, tunsi hän rakkautensa omaisiinsa kasvavan

yhä sydämellisemmäksi, ja halu olla heidän turvanaan onnettomuudessa

täytti hänet ylevillä tunteilla, melkeinpä pyhällä kunnioituksella.

Yöllä rukoili hän, että Jumala helpottaisi molempain heikkojen,

yksinkertaisten naisten kuormaa ja antaisi hänelle voimaa täyttää

rakastavan pojan velvollisuudet tänä raskaana aikana; hän rukoili,

etteivät äiti ja sisar saisi kuulla onnettomuutta muilta kuin häneltä

itseltään. Ja seuraavana päivänä onnistui professori Alessandro de

Perutan suunnattomilla ponnistuksilla saada kokoon äidin ja sisaren

matkarahat Napoliin ja lähettää ne heille. Samalla kirjoitti hän

heille, että he lähtisivät heti, sillä hän vapisi, peläten joka hetki,

että he kuulisivat surullisen sanoman jo Giffonissa tai matkalla.

Hänen äitinsä oli niin vanha ja heikko, hänen sisarensa niin hyvä

ja yksinkertainen, että tuo isku voisi heidät murtaa. Uuden toivon

elvyttämänä, joka näytti suorastaan ihmeelliseltä tässä pienessä,

sairaalloisessa, suuripäisessä miehessä keltaisine kasvoineen, lähti

hän, vapisten pelosta ja huolesta, asemalle heitä vastaan ja siellä

katsoi hän heitä niin levottoman tutkivasti kasvoihin, kuin tahtoisi

hän lukea ajatukset heidän sielustaan. He olivat kalpean ja väsyneen

näköisiä, mutta se johtui vain ikävästä, kun täytyi jättää vanha koti,

ja matkan rasituksesta. Kaksi tai kolme kertaa olivat he jo ensimäisten

tervehdysten jälkeen koettaneet alottaa puhetta rahoista, ainoasta

apulähteestään; mutta Alessandro antoi heidän ymmärtää, että niistä

keskustelun aika tulisi myöhemmin, ja niin he vaikenivat miettiväisinä,

hänen koettaessaan saada voimaa ilmoittaa heille kaikki. Kun he vihdoin

olivat yksin hänen kanssaan, hänen pienessä huoneessaan, suuteli hän

vanhan äitinsä pyöreätä, työstä väsynyttä kättä ja sanoi, kylmän

kalpeuden levitessä hänen kasvoilleen:

»Äiti, äiti, sinulla ei enää ole muuta apua kuin minä!»

Äiti ja sisar olivat vain yksinkertaisia pikkukaupunkilaisia,

kokemattomia, liian helposti petettyjä naisia, mutta he käsittivät heti

koko kamalan totuuden. Ja sisaren huudahtaessa tuskasta, tahtoi vanhus

heittäytyä polvilleen poikansa eteen, rukoillakseen, että hän antaisi

anteeksi äidilleen, joka oli syössyt hänet turmioon.

Mutta poika vastasi, tuskasta väristen:

»Oi, äiti, teillähän on minut, älä pelkää mitään, teillähän on minut!»

Ja he itkivät yhdessä syvimmästä, tuskaisimmasta sydämensurusta.