Kellon käydessä kahdeksatta tuli palvelustyttö Eleonora Triggianon
makuuhuoneeseen. Hänen emäntänsä luki hämärässä päivänvalossa, joka
tunki sisälle puoleksi sulettujen ikkunaluukkujen kautta. Eleonora oli
niin kalpea ja hänen silmänsä olivat niin väsyneet, kuin olisi hän
lukenut koko yön. Ja ihan konemaisesti kysyi hän kauniilla, mutta
ilmeettömällä äänellä, josta tuntui joka ilon ja surun väre kuolleen:
»Onko mieheni palannut?»
»Ei», vastasi Raffaella huokaisten, »ei hän tänäkään aamuna ole
palannut». Eleonoran mies oli ollut jo neljä päivää poissa kotoa,
ilmoittamatta mitään vaimolleen; niin ei ollut ennen koskaan
tapahtunut, ja siksi rouva kysyi joka aamu, kun Raffaella tuli
hänen huoneeseensa, ja joka iltapäivä, kun hän palasi kävelyltään,
yksitoikkoisesti: »Onko mieheni palannut?»
Ja tyttö mutisi, kääntäen päänsä pois, ikäänkuin tuskaista
hämilläänoloansa peittääkseen: »Ei, hän ei ole tullut kotiin». Niin
tottui Eleonora Triggiano vähitellen elämänsä suureen ja surulliseen
tyhjyyteen ja yksinäisyyteen. Hän ei halunnut enää mitään, ei
Jumalalta, ei mieheltään eikä maailmalta; hän eli hetkestä hetkeen,
päivät pitkät, ajattelematta omaa asemaansa. Hänelle oli välttämätöntä
olla ajattelematta, miettimättä, kyselemättä itseltään, miksi
oikeastaan eli; hän pelkäsi, että muuten epätoivon hetkenä unohtaisi
itsensä.
Nuorena ja kauniina, sydän tuntehikkaana ja sielu täynnä korkeita
ihanteita, huomasi hän yhtäkkiä olevansa yksin ja hyljättynä avarassa
maailmassa, ilman turvaa, ilman apua, ilman ainoatakaan ihmistä, jonka
puoleen olisi voinut kääntyä. Mutta hän ei tahtonut sitä ajatella.
Siksi kulutti hän päivänsä lukemalla ja kävelemällä ja vietti monta
tuntia kirkossa rukoukseen vaipuneena, näyttämättä milloinkaan
kiihottuneetta tai kärsivältä; päin vastoin puhui hän asioista
aina vain pintapuolisesti ja harrasti kaikellaisia pikku asioita,
välttääkseen suurta kysymystä, joka täytti koko hänen sielunsa.
»Missähän herra nyt on?» kysyi Raffaella, joka ei voinut sietää, että
hänen emäntänsä oli niin yksin ja hyljättynä.
»Hän on poissa asioilla», vastasi silloin Eleonora vältellen.
Mutta kun levottoman tytön kysymykset tulivat tiheämmiksi ja
epäilevämmiksi, vastasi Eleonora hänelle eräänä päivänä kuivasti:
»Älkäähän huoliko niistä asioista, Raffaella».
Eikä nyt puhunut kukaan enää hänelle hänen miehestään, eikä mikään enää
voinut irroittaa häntä henkisestä tylsyydestä, ei surukaan. Tosin kysyi
hän yhä miestään, mutta enemmän uteliaisuudesta kuin levottomuudesta.
»Ehkä hän tulee tänään», lisäsi Raffaella tänä aamuna, auttaessaan
emäntäänsä pukeutumaan.
»Ehkä»... mutisi Eleonora Triggiano itsekseen, ja samassa keskeytti
hänet äkkinäinen sade.
Aikainen kevät ilmoitti Napolissa tulonsa tällaisella lämpimällä,
pitkä-aikaisella sadekuurolla, joka tuli kohisten ja lopetti äkkiä
kylmyyden ja pohjantuulen, antaen sijaa lämpimille tuulille, jotka
hiljaisella hyväilyllään rauhoittavat ja virkistävät hermoja kuin
rakkaat kädet.
»Sataa, miten ikävää!» sanoi Eleonora. Hän tunsi ennakolta
loppumattoman pitkän päivän tyhjyyden suuressa, autiossa
huoneustossaan. Eikä hän enää tiennyt mitä tehdä, mitä lukea, millä
kuluttaa aikaansa, jotta voisi estää sydämensä äkkinäisen heräämisen,
jota hän pelkäsi. Ja sellaisia yksinäisiä, yksitoikkoisia päiviä,
jolloin toivo kuolee, näki hän loppumattomana ketjuna tulevan ja
menevän, niin että hänet valtasi selvä pelon tunne, ja elämä tuntui
hänestä sietämättömän pitkältä ja tyhjältä. Kevätsade rapisi ikkunoita
vastaan ja koko kaupunkia peitti suuri, harmaa huntu. Mutta rajuilma
toi mukanaan koko heräävän kevään hempeyden, ensimäiset hennot kukat
ja koko etelämaisen kasvirikkauden kauniin loiston. Se oli lempeätä,
virkistävää sadetta, ja kadulla juoksivat pojat paljain jaloin ja
avopäin ja huusivat nauraen: »Sataa, sataa!»
Mutta mitäpä se häntä, hyljättyä liikutti, että sade lopetti kylmän
talven; eiväthän häntä varten enää ruusut kukkineet. Sulottomina ja
ikävinä vierivät hänen ohitsensa kevät, kesä, syksy ja talvi; ei mikään
vuodenaika voinut tuoda mitään uutta. Hänen koko elämänsähän oli samaa
pitkää, yksinäistä vuodenaikaa ilman kukkasia, ilman hedelmiä.
»Tässä on kirje», sanoi palvelustyttö, joka juuri tuli uudestaan
huoneeseen, missä Eleonora istui välinpitämättömästi kammaten pitkiä,
vaaleita hiuksiansa.
»Kirjekö?» kysyi hän hajamielisenä.
»Niin, eräs palvelija on tuonut sen ja odottaa vastausta.»
Eleonora avasi kuoren. Kirje oli vain Paolo Collemagnolta ja kuului:
»Signora Eleonora!
Työ, jonka annoitte tehdäkseni, on tehty. Hän, jota rakastatte, on
suuressa vaarassa. Ainoastaan Te voitte hänet pelastaa. Sanokaa,
missä voin tavata Teidät tänään ja mihin aikaan. En uskalla pyytää,
että ottaisitte minut vastaan kotonanne. Käskekää, minä tottelen, ja
luottakaa minun rajattomaan uskollisuuteeni.