Ja alempana oli: »...antaa pankkiliike Palmieri, via Santa
Brigidalla, numero 114, ensimäisessä kerroksessa, kello kymmenestä
viiteen.» Eikä muuta. Siis hänen astuessaan sata askelta pitkin
Toledokatua, olivat pankkikorot nousseet kahdestakymmenestä
prosentista kahteenkymmeneenkahteen. Ilmoitusten jakaja seisoi
pienen joukon keskellä, joka suorastaan repi ilmoitukset hänen
käsistään ja tuskin joutui erottamaan kosteat paperit toisistaan.
Eleonora Triggiano säilytti konemaisesti tämänkin paperiliuskan.
Hänellä oli nyt via Santa Brigida sekä siten suurin kansantungos
takanaan, täällä nimittäin loppuivat joulumarkkinat. Sen sijaan näkyi
suurten, komeasti varustettujen kauppojen ikkunoissa mitä ihanimpia
tavaroita: timantteja ja silkkikankaita, hanhenmaksapiirakoita ja
mitä hienoimpia kaakkuja. Ihmiset olivat hienompia, ylhäisempiä.
Täälläkin kokoontuivat ihmiset suuren, juuri liimatun ilmoituksen
eteen, jossa pankki Costa ilmoitti voivansa tästä lähin, onnistuneitten
liikeyritysten johdosta ulkomailla, maksaa korkoja kaksikymmentäkolme
prosenttia kullassa ja kaksikymmentäviisi paperirahoissa. Se oli
suurelle paperille painettu, ja selityksen alla oli allekirjoitus:
»Pankkiliike Costa ja Kumpp.» Kokonaisuus näytti jo siistiltä ja
kaksikymmentäviisi prosenttia paperirahassa teki valtavan vaikutuksen
joka lukijaan, sillä kaikki jäivät kuin kivettyneinä seisomaan ja
lukivat ilmoituksen yhä uudestaan. Seuraava paikka, missä ihmiset
jälleen tunkeilivat tiheissä joukoissa, oli sokurileipuri Caflischin
kolmen ihka uuden kaupan edessä. Niissä loistivat peilit ja marmori, ja
kaikenlaiset sokuriteokset ja kirjavat makeiset houkuttelivat ostajia.
Ihmisiä virtasi sisään kauppaan, josta tulivat, kantaen tötteröitä,
paperiinkäärittyjä pulloja, koppia ja pieniä puulaatikolta ja astuivat
sitten ulkopuolella odottaviin vaunuihin. Lyhyesti, siellä oli
samallainen hyörinä ja pyörinä kuin palazzo Faucitanossa sijaitsevassa
Ruffo-Scilla pankissa.
Eleonora Triggianokin meni ostamaan makeisia, joita aikoi antaa
palvelijoilleen, portinvartialle ja pienokaisille naapuristossaan,
tehdäkseen siten iloa pikkuväelle. Mutta hänen täytyi odottaa,
koska kaikki kolme myymälää olivat täynnä, ja niin hän istahti
kärsivällisenä rautaiselle penkille muitten naisten viereen. Eniten
kysyttiin napolilaisen herkuttelun tärkeimpiä tavaroita, nimittäin
keltaisenruskeita, kiiltäviä, jokseenkin kovia joulukaakkuja, joiden
täytteenä on hunajaa ja manteleita, hienoimmista valkoisista jauhoista,
suklaasta ja hillosta tehtyjä _mostacciuolo-leivoksia_, jotka näyttivät
kovilta, mutta oikeastaan olivat niin pehmeitä, että sulivat suussa,
ja hienoa _pasta realea_, joka oli valkoisen, viheriäisen tai punaisen
väristä, riippuen siitä, oliko se tehty manteleista ja kirsikoista,
manteleista ja pistacchiosta tai manteleista ja valkoisesta sokerista.
Nämä leivokset, jotka ihastuttivat silmää kaikenmuotoisina: pyöreinä,
nelikulmaisina, pienten leipäin näköisinä, sydämenmuotoisina ja
suorakulmaisina, vieläpä kaikenvärisinäkin, olivat hyvin houkuttelevia
ja kävivät kaupaksi niin nopeasti, että molemmat kirjurit, jotka
ottivat vastaan tilauksia maaseudulle, eivät ensinkään lakanneet
kirjoittamasta. Mutta myös pienet ranskalaiset leivokset, kirkkaine,
tummine, keltaisine, valkoisine tai punertavine kermatäytteineen,
nuo napolilaisten herkut, joita oli kasattu pyramideiksi, jopa
kokonaisiksi linnoituksiksi, kuluivat pian loppuun, puhumattakaan
ranskalaisista makeisista, joita ostettiin pienet atlas-, silkki-,
olki- tai metallipussit täyteen. Tavalliset korput ja leivätkin
kävivät hyvin kaupoiksi. Kaikki leipuri Caflischin kauppapalvelijat,
joina oli ainoastaan vaaleaverisiä, hienoihoisia ja sinisilmäisiä
sekä valkoisilla esiliinoilla varustettuja sveitsiläisiä, tekivät
äänettöminä ja tottuneina puhdasta ja hienoa työtänsä, johon olivat
jo lapsista asti tottuneet, ja vaunuihin kannettiin suunnattomia
paperitötteröitä. Tässä kaupassa voi nähdä napolilaisten joulunvieton
valmistamisen täydellisesti, sekä niiden, joilla ei ollut paljon
tuhlattavaa, mutta jotka eivät voineet olla ilman makeisia, että
niiden, jotka varakkaampina eivät ostaneet ainoastaan itselleen,
vaan köyhille ja kurjillekin. Tännekin olivat pankkien keräilijät
tunkeutuneet vielä epävarmojen uhriensa mukana, sumentaakseen heidän
järkeänsä jalomielisesti tarjoamalla heille kaakkuja ja malagaa tai
jotain muuta väkevää, makeata viiniä, puhuen koko ajan pankkiliike
Ferrerin tai de Cunctisin ihmetöistä. Eleonora Triggiano koetti
katseillaan taivuttaa erästä myyjää häntäkin palvelemaan, ja kun tämä
kohteliaana ja nopeasti oli tehnyt kaupat ja kirjoitti niitä kirjaansa,
lausui Eleonora: »Mikä tungos!»
»Niin, nyt on neljänkymmenentuhannen liran päivä», vastasi myyjä, joka
tunsi hänet.
»Koko maailma ostaa kaakkuja», jatkoi rouva melkein kuin itsekseen.
»Siitä saamme kiittää ainoastaan pankkiliikkeitä», lopetti
sveitsiläinen tarkka näköisesti.
Kun Eleonora Triggiano oli jättänyt kaupan, oli hän jälleen tyytymätön
ja olemassaoloonsa kyllästynyt. Miksi hän oikeastaan oli lähtenyt
ulos, miksi tehnyt ostoksia? Mitä häntä liikutti kaikki nuo ihmiset,
tuo herkuttelu? Minkätähden valmisti hänkin joulujuhlaa? Eihän hänellä
olisi joulua, ei pääsiäistä, ei mitään juhlaa koko vuonna! Päivä läheni
loppuaan; scirocco hiljeni vähitellen ja ilma alkoi tuntua kostealta.
San Ferdinandolla lakkasi vähitellen elämä ja liike, mutta joka kadulta
tunki sinne äänekäs, moniääninen, kauvas kaikuva huuto, joka kehotti
ostamaan ilotulitusaineita; yli kaiken kuului huuto: »Ilotulitusta!
Ilotulitusta!»
* * * * *
Niin alkoi sitten illan hämärtyessä, suuren syömisen loputtua, jota
joulujuhlan alkuna vietetään kello kahdesta kello viiteen, niinsanottu
_spariatorio_, jouluammunta, jonka polisit turhaan ovat kieltäneet
— annettuaan luvan myydä ilotulitusaineita — ja jota vahdit turhaan
pitävät lakien rikkomisena. Kun oli syöty öljyllä, kynsilaukalla ja
sardineilla suurustettuja makaroneja, paistettua tai muhennokseksi
keitettyä ankeriaista ja erilaisia salateja, joita tehdään broccolista
sekä kukkakaalista, ja kaikenlaisista suolatuista aineista tehtyä
niin kutsuttua rinforzoa, kun oli nautittu koko joukko kaakkuja,
tuoreita ja kuivattuja hedelmiä ja juotu runsaasti viinejä ja likörejä,
alkoi kello viisi kaikilla kaduilla ja toreilla, joka kujassa ja
käytävässä, sekä avonaisissa että suljetuissa pihoissa, ilotulitusten
polttaminen. Napolilainen rakastaa yli kaiken ilotulia ja erittäinkin
ilmaan ampumista, pyssyjen pauketta ja rakettien tulisia kaaria, jotka
pelottavat jalankulkijoita ja saattavat lörpöttelevät naiset hyppäämään
kauvas toisistaan... tulipyöriä, jotka leviävät kuin suihkulähde joka
puolelle, roomalaisia tulia, jotka levittävät punaista, viheriäistä ja
sinistä valoa ja itkevät tulikyyneleitä.
Kello seitsemän illalla näytti siltä kuin olisi koko Napoli mereltä
kukkuloille asti, sekä sen hienot kadut että köyhälistön kaupunginosat,
muskettitulien valtaamat. Kaduilla kun pyssyt paukkuivat, niin
parvekkeilta vastasivat sähikäiset ja lentotulet ja joka ikkunassa
paloi bengalitulta. Joka paikassa oli katupoikia, jotka, ammuttuaan
laukauksen, huutaen ja kirkuen juoksivat pakoon ensimäisen nurkan
taa. Ylimpien kerrosten parvekkeilla näkyi rauhallisia porvareita,
jotka ampuivat, pitäen juuri niin pitkiä väliaikoja, kuin tarvitsivat
pyssyjensä lataamiseen. Ladattuaan tulivat he jälleen ulos ampumaan
ilmaan, naisten paetessa puoliksi peloissaan, puoliksi iloisina sisälle
huoneeseen. Hevoset eivät enää menneet mihinkään ja niin täytyi ajajien
viedä ne pakostakin talliin. Harvat rohkeat jalan kulkijat saivat
kuunnella korviasärkevää melua. Milloin heidän päänsä päällä, milloin
selän takana pamahti odottamatta laukaus, ja väkevä ruudin haju, johon
sekaantui palaneen paperin ja bengalin hajua, saattoi heidät yskimään.
»Ilotulia, ilotulia!» huusivat ilotulien myyjät aina, kun saivat
kojunsa uudestaan täyteen.
Kello kymmenen illalla voi muutamin paikoin luulla, että oli joutunut
taistelukentälle; ainakin kaksikymmentäneljä nuorukaista ja katupoikaa
oli poltetuin käsin, kasvot haavoissa ja sormet ruhjottuina viety
haavoitettujenkotiin. Mutta ei ampuminen siitä vähentynyt, pikemmin
näytti koko kaupunki olevan värillisten tulien, rakettien ja
tulilähteitten peittämä. Unta tai lepoa ei kukaan voinut ajatellakaan,
sillä oli mahdotonta sulkea korviaan pelottavalta jouluammunnalta.
Eleonora Triggiano, joka oli syönyt tänä iltana yksin, makasi nyt,
voimatta enää hallita hermojansa, vuoteellansa, piilottaen päänsä
pieluksien alle. Koko palazzo Cariati ympäristöineen oli eriväristen
tulien vallassa, niin että näytti siltä kuin koko rakennus luhistuisi
kokoon tämän kansanomaisen, kovan tykkitulen ankarista töyttäyksistä.
Moneen vuoteen ei oltu tällaista kuultu; tänä iltana ammuttiin tuhansia
liroja tyhjään ilmaan.