Ei yhtäkään sydämellistä sanaa hänelle, ei mitään muuta kuin
pankkihuoneesta ja rahoista. Ja kentiesi ei hän ollut matkustanut
yksinkään! Ehkä oli hänen mukanaan tuo nainen... miksi signor Paolo
häntä kutsuikaan?... niin, Lidia Gioiaksi, joka varmaan oli valenimi.
Hän viskasi pois hattunsa ja kaapunsa, välittämättä palvelustytöstä,
joka kysyi, kattaisiko hän suuruspöydän. Rouva vaipui nojatuoliin,
epätoivoisena painaen nyrkkiin puristettuja käsiään päin ohimoitansa
ja silmiänsä. Hän ei enää ollut lemmenkade, hän oli puhunut totta
Paolo Collemagnolle. Mutta hänen sieluansa painosti aavistus
lähenevästä, turmiollisesta elämänkäänteestä, ja tällä hetkellä oli
hän sellaisessa neuvottomuuden ja turvattomuuden tilassa, jossa meistä
tuntuu, kuin horjuisi pohja jalkaimme alla ja kuin kiusattu sydän
parka turhaan etsisi pelastusrengastansa. Hän oli yksin. Rehellisellä
ja vilpittömällä mielellä oli hän uskonut elämänsä miehensä, Carlo
Triggianon käsiin; tämä ei kuitenkaan osannut pitää hänen sydäntään
arvossa ja oli todellisuudessa jo eronnut vaimostaan, vaikka he lain
ja ihmisten edessä vielä olivat erottamattomasti yhdistetyt. Hänellä
ei ollut lapsia, ei sukulaisia eikä ystäviä muita kuin yksi ainoa,
Paolo Collemagno. Mutta tämähän ei tuntenut häntä kohtaan ainoastaan
ystävyyttä, vaan rakkautta! Tuo nuorukainen oli häntä rakastanut
jo kaksi vuotta lohduttamattomalla, toivottomalla, intohimoisella
rakkaudella, ja kun hän ajatteli hyvää nuorukaisparkaa, jonka elämän
tarkotuksena ja päämääränä hän oli, aukeni hänestä tiellensä toinenkin
kuilu. Hän oli todella puhdas ja hyvä, hän inhosi pahaa ja syntiä;
mutta kuinka usein oli hänen vastustuksensa muuttunut sääliksi, niin
sääliksi, sääliksi! Mutta kuka sääli häntä, yksinäistä ja hyljättyä?
Siinä hän makasi kylmän, harmaan talvipäivän hämärässä, äänettömän
huoneensa hiljaisuudessa. Ja koko hänen kotinsa oli hiljainen ja
äänetön kuin koko suunnaton palazzo Cariatikin, joka kolmekerroksisena
kohosi Corson varrella ja kuusikerroksisena komeili via della
Concordialle päin. Siinä oli kaksi isoa porraskäytävää, kolmet
pienet portaat, kahdet palvelijoita varten, sekä kaksikymmentäneljä
pienempää ja suurempaa huoneustoa. Mikä yksinäisyys! Ja missä oli
sillä aikaa hänen miehensä? Salernossa, ajamassa noita kauheita
asioita, jotka täyttivät hänet pelolla ja mahdollisesti riistivät
hänen miehensä kunnian; Salernossa, tuon maalatun naisen, tuon Lidia
Gioian seurassa, joka tyytyväisenä käytti väärin voitettua kultaa.
Oi, tätä yksinäisyyttä! Mutta missä oli sitten Paolo Collemagno?
Varmaan ei kaukana hänestä, huoneessaan kolmannessa kerroksessa, jossa
hän ehkä juuri kirjoitti hänelle yhtä noista syvästi tunteellisista
kirjeistä, joihin hän ei koskaan vastannut, mutta joita hän ei säälistä
hennonut kieltäytyä ottamasta. Vai ajatteliko hän ehkä hänen palavaa
rukoustansa miehensä pelastamiseksi ja pani toimeen tutkimuksia? Mutta
eikö Paolo tälläkin osottanut rakkauttaan, niin jaloa, sankarillista
rakkautta, että hän tunsi itsensä liikutetuksi syvimmässä sydämessään
ja kiitollisuuden vahvain siteitten sitomaksi? Mutta ei häntäkään,
jota hän intohimoisesti rakasti ja joka epäilemättä olisi rientänyt
hänen luokseen ainiaaksi... ei Paolo Collemagnoakaan hän saanut kutsua.
Hänestä oli yksinäisyys hyve, tuon miehen seura syntiä. Yksin, yksin,
yksin!
Ja kun palvelustyttö ilmoitti, että donna Concettina, rukoileva sisar,
halusi puhua hänen kanssaan, ei hän lähettänyt tätä pois, jotta ei
enää olisi yksin, vaan pääsisi omasta epätoivostaan ja tuskallisista
ajatuksistaan. Hän tuskin tunsi donna Concettinaa, rukoilevaa sisarta,
joksi häntä kutsuttiin, hän oli hänet naapurinaan vain pari kertaa
tavannut, sillä donna Concettina asui toisen kerroksen kolmannessa
porraskäytävässä. Hän kävi aina köyhästi puettuna, hiljaisena,
alasluoduin silmin ja niin hiljaisin askelin, kuin olisi hänellä
huopa-anturat kengissään. Niin astui hän nytkin varovasti sisälle,
puettuna mustaan villapukuun, mustaan kaapuun ja mustaan, leuvan alle
solmittuun suruhattuun. Kellertävissä käsissään piteli hän, kylmästä
huolimatta, vanhanaikuista, kudottua työlaukkua, jonka päällä komeili
kiekuva kukko mitä haljastuneimman värisenä.
Rukoilija-sisaren, donna Concettinan, kasvot olivat kauttaaltaan
vahankeltaiset, ikäänkuin ei hänen suonissaan olisi virrannut
pisaraakaan verta, ohuet huulet olivat tuskin vaaleanpunaiset ja hiukan
tummahkot silmäluomet peittivät aina viekkaan katseen.
»Kiitetty olkoon Jeesus ja pyhä neitsyt!» tervehti hän hiljaisella
äänellä.
»Aina ja ijankaikkisesti», vastasi signora Eleonora, joka tunsi kaavan.
»Ehkä häiritsen?» kysyi rukoilija-sisar, katsellen ympärilleen ja
ristiten vahanväriset kätensä työpussin ympäri.
»Ette ensinkään», vastasi signora Eleonora, joka mielellään tahtoi
paeta synkkiä ajatuksiaan.
»Te voisitte tehdä minulle hyvän työn», sopersi donna Concettina.
»Mielelläni, voimaini mukaan», vastasi signora Eleonora, joka ei ollut
erittäin rikas, mutta aina hänen kätensä olivat valmiit antamaan
jotakin köyhille.
»Tiesinhän, että te olette hyvä hengetär ja hurskas sielu, joka
ette sitä minulta kiellä. Pidän sitä aina minulle erittäin suurena
suosionosotuksena.»
»Puhukaa peittelemättä», vastasi vaalea rouva kärsivällisenä,
näyttämättä vastenmielisyyttään pitkiin esipuheisiin.
»Tahdon sanoa teille, että me, äitini ja minä, olemme niin rutiköyhiä,
että tuskin voisimme elää, jollemme paikkaisi silkkisukkia ja kutoisi
pitsejä, hiukan ansaitaksemme. Voi, rouvaseni, kuinka vaikeata, kuinka
kovaa on elämä, kun tahtoo elättää itsensä rehellisesti!» lisäsi hän
huokaisten, ikäänkuin hänen olisi täytynyt kestää mitä vaikeimpia
sieluntaisteluita, joissa hänen siveytensä olisi ollut lähellä
haaksirikkoa.
»Niin, se on vaikeata», vastasi signora Eleonora, syvään huoaten.
»Kenellä meistä ei olisi koetuksia kestettävänä!» alkoi rukoilija
uudestaan, tutkivasti vilkaisten Eleonoran kauniita kasvoja. »Elämä on
alituista taistelua. Yhdellä on enemmän, toisella vähemmän kärsittävää,
mutta kaikkien täytyy taistella. Äitini ja minä olemme koko ikämme
saaneet kärsiä. Vasta nyt näkyy toivon välke pilkoittavan...»
»Kuinka niin?» kysyi signora Eleonora hajamielisenä, sillä häntä
ikävystytti tämä intoileva puhe, joka ei auttanut häntä surujansa
unohtamaan.
»Uusien pankkihuoneitten avulla», mutisi rukoilijasisar, antaen
katseensa vielä kerran tutkivasti kiertää huonetta.
»Pankkihuoneitten?» huudahti Eleonora, suuresti hämmästyen.
»Niin. Koko maailmahan käyttää hyväkseen tätä kultasadetta, tätä
mannaa, jonka Herra antaa sataa taivaasta! Se on todellinen Jumalan
siunaus, joka nyt vuotaa Napolin yli ja jota se synteinsä tähden ei
totisesti olisi ansainnut. Miksi emme mekin köyhyydessämme saisi
osaamme siitä? Emmekö mekin ole Jumalan lapsia? Emmekö mekin ansaitse
niin monien kärsimyksien jälkeen lohdutusta?»
»Mutta kuinka?» kysyi Eleonora vielä kerran, yhä enemmän hämmästyen.
»Tietysti», jatkoi rukoileva sisar, huomaamatta kysymystä, »olen
jo kysynyt neuvoa hurskaalta papiltamme, don Teofilolta. Äitini ja
minä emme koskaan tee mitään, kuulematta ensin hänen mieltään. Hyvä
pastorimme kuunteli minua kärsivällisesti, kun kerroin hänelle hätämme,
ja sanoi sitten, ettei ollut Jumalan tahtoa vastaan, mitä aioin tehdä.
Eihän lehtikään liiku ilman, että Herra niin tahtoo! Siis ei ole mikään
synti, jos käytämme hyväksemme pankkihuoneita, joiden Jumala antaa olla
olemassa.»
»Mutta mitenkä sitten?» kysyi Eleonora kolmannen kerran mitä suurimman
hämmästyksen valtaamana.
»Olen tullut luoksenne», jatkoi rukoilija-sisar yhä, osottaen
viittauksella, että hän nyt tuli asiaan, »koska puolisonne, don Carlo,
on pankkiiri signor Costan, tuon Napolin hyväntekijän, läheinen ystävä;
signor Carlo voisi tehdä paljon meidän puolestamme. Tahdotteko te,
hänen vaimonsa, pyytää sitä?»
»Ette vielä ole minulle sanonut, mitä toivotte pankkiiri Costalta.
Mieheni... niin, luulen tosin ... että hän tuntee hänet...»
»Tunteeko hänet! Hänhän on kerääjä...»
»Mikä hän on?»
»Kerääjä.»
Tämä outo sana tuotti signora Eleonoralle ikäänkuin piston sydämeen.
Mutta hän ei sanonut mitään, rukoilija-sisaren pistäessä kätensä
työpussiin ja kaivellessa sitä, etsien jotain. Signora Eleonora
odotti, että nyt ilmestyisi anomuskirje, jossa donna Concettina
omassa ja äitinsä nimessä pyytäisi pientä lahjaa suurelta pankkiiri
Costalta. Mutta eipä ilmaantunutkaan mikään pitkinpäin taitettu paperi,
jollaisille Napolissa tavallisesti anomuskirjeet kirjoitettiin, vaan
sen sijaan keltainen, todellakin keltainen pergamenttilompakko, joka
oli useasta paikasta rikki ja sidottu kiinni käärenauhoilla.
Rukoileva sisar piteli sitä hartaan liikutuksen valtaamana kuin pyhää
esinettä, asetti sen sitten, pudotettuaan työpussin lattialle, jossa
se näytti valkoiselta rääsyltä, polvilleen ja avasi sen. Luoden
kissamaisen viekkaan katseen ympärilleen, sanoi hän: »Me tahtoisimme
panna pienet säästömme talteen pankkihuone Costaan.»
»Ah!» huudahti Eleonora, rajattomasti ihmetellen.
»Se on hyvin pieni, kolmenkymmenen vuoden kuluessa tuskalla ja
kieltäymyksillä koottu summa. Tosin meillä silloin tällöin on ollut
tilaisuus lainata ystävillemme pieniä summia ja siitä on meitä
palkittu. Mutta ajat ovat niin huonoja, rouvaseni», lisäsi hän
huokaisten, »ettemme siitä huolimatta ole milloinkaan voineet vuodessa
saada enempää kuin viisitoista tai kaksikymmentä prosenttia. Nyt, kun
Costa maksaa viisitoista ja kahdeksantoista prosenttia kuukaudessa,
ymmärrätte, että olemme vaatineet vähät rahamme takaisin velallisilta.
Siitä on ollut vaivaa. Kuinka monta rukousta olemmekaan sen tähden
kohottaneet taivaalle! On niin tavattoman itsepäisiä velallisia, jotka
tosin maksavat korot, mutta eivät millään ehdolla tahdo maksaa pääomaa!
Mutta taivaallinen isäni ja eräs hurskassieluinen oikeudenpalvelija
ovat auttaneet minua, sillä ei ole toista, joka niin osaisi yhdistää
hurskauden ja tarkkuuden kuin Gaetano Falcone. Lyhyesti, olen
vihdoinkin saanut kaikki kootuksi ja olen tuonut rahat mukanani,
keskusteltuani papin kanssa vakavasti, ja toivon, että te annatte ne
miehellenne.»
Puhuessaan laski hän hitaasti seteli seteliltä rahojansa. Mutta
Eleonora oli uudestaan joutunut sydäntuskansa valtaan, sillä hänestä
tuntui, kuin olisivat nuo häpeälliset korot punoneet hänen ympärilleen
verkon, joka veti hänet häviöön.
»Kuinka suureksi summa nousee?» kysyi hän koneellisesti, luullen, että
oli kysymys muutamasta sadasta lirasta.
»Valitettavasti on se hyvin pieni vain», sanoi rukoileva sisar,
mutisten luvun toisensa jälkeen, ja signora Eleonora peitti kädellä
silmänsä, ikäänkuin päästäkseen näkemästä kauhistavaa näytelmää,
ja odotti kärsivällisenä. Ja kesti melkoisen ajan, ennenkuin
rukoilija-sisar, vihdoinkin päätettyään laskemisen, kääri setelinsä
tukkuun, jonka ojensi vaalealle Signoralle, ja sanoi muitta mutkitta:
»Siinä on neljätuhatta liraa.»
»Mitä?»
»Neljätuhatta liraa», toisti hän.
»Jotka ovat teidän?»
»Meidän säästöjämme.»
»Ja te aiotte sijoittaa ne pankkiin?»
»Niin, mutta me aiomme erityisenä suosionosotuksena pyytää
kaksikymmentä prosenttia kuukaudessa.»
»Erityisenä suosionosotuksena...?»
»Teidän puolisonne voi osottaa meille sen suosion. Mitäpä Costalle
merkitsee joko kahdeksantoista tai kaksikymmentä prosenttia? Hänelle,
joka ansaitsee niin paljon, on se ihan sama.»
»Keneltä siis luulette hänen niin paljon saavan?»
»Ettekö sitä tiedä? Teidän oma miehennehän sen on meille sanonut. Rahat
tulevat Franceschiellolta.»
»Keneltä, Franceschiellolta?»
»Frans toiselta, bourbonilaiselta. Hän tahtoo napolilaisilleen
osottaa suosiotansa; ja sitten, kun hän on tehnyt meille hyvää
ylenmäärin, tulee hän itse takaisin, ja kaikki ottavat hänet avosylin
vastaan. Oletteko jo kuullut laulun, joka aiotaan Franceschiellon
tervetuliaisiksi laulaa?»
»Enhän tiedä mistään», vastasi signora synkän epätoivoisena.
»Arapite port' e ffeneste ca chill' amiso è teste.» [Avatkaa ovet
ja akkunat, sillä ystävänne jo saapuu. Suomentaja.] Se merkitsee,
että iloitsemme, kun bourbonilainen jälleen tulee. Mutta me vaadimme
kaksikymmentä prosenttia, ymmärrättekö? Äiti ja minä olemme jo
laskeneet monen kuukauden tulot.»
»Tässä ovat rahat», jatkoi hän lyhyen vaitiolon jälkeen, ojentaen
signora Eleonoralle jälleen setelitukkua. »Mutta... ymmärrättehän?
Kaksikymmentä prosenttia! Muuten pidämme nuo muutamat liramme ja
käytämme ne muuhun.»
»Pitäkää ne»; sanoi signora Eleonora kylmästi.
»Kuinka?»
»Minä en ota niitä.»
»Miksi ette? Siksikö, että vaadimme kaksikymmentä prosenttia
kahdeksantoista sijasta. Voi, rouva, hyvä rouva, mehän olemme niin
köyhiä ja eläminen on niin vaikeata! Vakuutan teille, että jollei
minulla olisi vanhaa äitiäni, en välittäisi siitä ensinkään; mutta
kun jo on niin köyhä, täytyy tehdä parhaansa, jottei enää köyhtyisi
enempää. Olemme tehneet laskumme; me tarvitsemme juuri kaksikymmentä
prosenttia, siitä emme mitenkään voi luopua.»
»Voitte tehdä miten tahdotte, donna Concettina, mutta minä en voi
rahojanne ottaa.»
»Ja miksi ette?»
»Koska en tiedä mitään noista pankkihuoneista, enkä tahdokaan tietää,
en nyt... enkä koskaan.»
»Oletteko sitten mitään panneet niihin?»
»Minä? En», lisäsi signora jäisellä äänellä. »Mutta pidän parempana
olla sekautumatta raha-asioihin.»
»Miksi ette sitten salli minun puhua miehenne kanssa?»
»Hän ei ole kotona. Hän on Salernossa.»
»Tuleeko hän pian takaisin?»
»En tiedä. Ehkä parin, kolmen päivän perästä.»
»Niin odotan häntä, vaikka olenkin hyvin pahoillani, kun menetän
kaikilta näiltä päiviltä korot. Me olemme köyhiä ihmisiä,
ymmärrättehän?»
»Miksi ette itse vie rahojanne Costaan?»
»Siellä, kuten muissakin pankeissa, on sellainen tungos! Tietysti! Kuka
ei käyttäisi hyväkseen Jumalan siunausta? Mutta minä kainostelen niin
suuria ihmisjoukkoja. Ja sitten, ei minulle korkoja ylennetä, kun en
ole tunnettu. Odotan siis mieluummin teidän miestänne.»
»Oletteko sitten niin varma, että hän tekee teille tämän palveluksen?»
»Olen tietysti», vastasi rukoilija-sisar riemuiten. »Hänhän on jo
monta aikaa puhunut minulle siitä aina, kun olemme portaissa tavanneet
toisemme, ja neuvonut minua panemaan omiani ja ystäväini rahoja
pankkiin.»
»Hyvä on», vastasi signora Eleonora, kohauttaen olkapäitään, kuin
pudistaakseen taakan päähänsä. »Odottakaa häntä.»
»Säilytättekö salaisuuteni?» kysyi rukoilija-sisar, pistäessään
rahojaan takaisin kellastuneeseen lompakkoon. »En tahtoisi, että tässä
talossa tiedettäisiin meidän pienistä säästöistämme! On niin paljon
pahoja ihmisiä! Ja näinä parina päivänä voisi tapahtua varkaus. Me
naiset asumme ihan yksin. Siksi pyydän hartaasti, ettette puhu mitään.»
»En näe ketään, enkä puhu tästä kenellekään mitään.»
»Madonna tietänne valaiskoon», sanoi rukoileva sisar, nousten
lähteäkseen.
»Pyhä neitsyt olkoon kanssanne», vastasi signora Eleonora hurskaasti.
Kun hän jälleen oli yksin, tunsi hän itsensä kuin huumautuneeksi.
Palvelijatar tuli uudestaan sisälle kysyäkseen, halusiko rouva syödä
välisuuruksensa; oli tullut myöhäinen ja tytöllä näytti olevan
kiire. Niin lähti siis vaalea rouva väsyneenä ja uupuneena autioon
ruokahuoneeseen, syödäkseen siellä yksin ja kiireisesti, palvelijan
hätäisesti palvellessa.
Vähän ajan kuluttua kysyi tämä: »Salliiko rouva minun mennä ulos
syömisen jälkeen!»
»Kyllä, mutta tulkaa pian takaisin, sillä minä olen yksin.»
»Kaksi tai kolme tuntia tarvitsisin», sanoi tyttö, tuoden kahvia.
»Minulla on kaksi hyvin tärkeätä asiaa.» Ja tavasta, millä hän rouvaa
katseli, näki, että hän olisi mielellään sanonut kaikki. Tämä nousi,
mennäkseen takaisin saliin, antaen tytölle silmillään merkin jatkaa.
Hänellehän oli kaikki tervetullutta, mikä saattoi hänet pakenemaan
ajatuksiansa ja vaipumaan täydellisen unohtamisen ja huumauksen tilaan.
»Teidän armonne tietää, että aion mennä naimisiin parin kuukauden
perästä ja että saatoin säästöjeni ja kaikkien rouvan antamien lahjojen
avulla hankkia itselleni liinavaatteita, koristuksia ja hiukan
vaskiastioitakin keittiötä varten. Sulhaseni Totonno on myöskin tehnyt
ostoksia, ja niin ei meille ole jäänyt soldoakaan, [1 soldo — 5 penniä.
Suomentaja.] jolla voisimme häitä viettää.»
»Annan teille hiukan siihen tarkotukseen», sanoi rouva, katsellen
hajamielisenä erään ranskalaisen romaanin päällyspaperia.
»Armollinen rouva on niin hyvä!» vastasi palvelijatar liikutettuna.
»Mutta me tarvitsemme melkoisen summan, meidän pitää maksaa kolmen
kuukauden vuokra ja muita sellaisia menoja. Siksi päätimme eilen
Totonnon kanssa viedä panttilainastoon liinavaatteemme, koristeet,
vaskikalut, lyhyesti kaiken, mitä voi pantata. Siellä annamme niiden
olla kolme kuukautta ja sijoitamme kaiken, mitä niistä saamme,
pankkiin. Kolmessa kuukaudessa, rouva kulta, kasvaa se meidän
laskujemme mukaan melkein kaksinkertaiseksi; siinäpä todellinen ilo.
Esimerkiksi, jos saamme kolmesataa liraa panttilainastosta... niin
kasvaa se meille kolmessa kuukaudessa korkoa satakahdeksankymmentä
liraa. Sitten lunastamme panttiin pannut tavarat ja meille jää
satakahdeksankymmentä liraa. Oi, Totonno ja minä olemme kaiken niin
hyvin laskeneet.»
»Raffaella parka!» huokasi signora Eleonora hiljaa.
»Mitä, minäkö? Ei se ole säälittävä, jolla on omaisuutta ja terveys; ja
nyt, kun meillä on uudet pankkihuoneet, ei kukaan ole köyhä, rouvaseni.»
Rouva painoi päänsä alas, alkaen lukea.
»Annatteko minulle kolme tuntia aikaa, armollinen rouva? Meidän täytyy
ensin mennä panttilainastoon ja sitten pankkiin. Panttilainastossa on
aina paljon ihmisiä, sillä kaikki tahtovat viedä rahoja pankkiin ja
panttaavat siksi kaikki, mitä heillä on. Me annamme kauniit villaiset
sänkyvaatteemmekin, jotta summa tulisi suuremmaksi. Portinvartia on
pantannut aito hopeaisen pyhän Genovieffankin, niin että on todella
synti...»
»Menkäähän jo, menkää, Rafaella parka!» mutisi hänen emäntänsä hiljaa.
»Ettekö tarvitse mitään?»
»En mitään.»
»Hyvästi, armollinen rouva.»
»Näkemiin.»
Ja niin oli hän jälleen yksin. Hänen tuskiensa katkeruus oli kuitenkin
vähentynyt. Hän ajatteli, tuntematta erityistä tuskaa, että oli kuin
olisi hän ollut mukana haaksirikossa ja kärsinyt sen kaikki kauhut
Hän oli mielessään tuntenut häviämisen katkeran toivottomuuden ja
kuolemankamppauksen, aaltojen lyödessä hänen ylitsensä ja vetäessä
hänet mukanaan syvyyteen. Mutta nyt oli tuo kamala silmänräpäys ohitse.
Hän oli hukkunut. Hänestä tuntui kuin hän makaisi äärettömän meren
pohjalla, hiekalla ja levillä leväten, ja nukkuisi vienosti, suloisessa
hervottomuudessa, jonka tuollainen kamppailu tuottaa. Hän huomasi
olevansa auttamattomasti hukkunut, tunsi voimansa perikadon tykkänään
uuvuttamiksi, suunnattomain vesimääräin painaessa hänen ruumistaan ja
päätään. Mitä hän enää voi tehdä? Hänhän oli hukkunut. Kaikki oli häntä
vastaan noussut kovana kohtalona ja tämä kohtalo oli yllättänyt hänet,
heikon naisen, ja voittanut jo ennen taistelua; eikä kuolinhetken
katkerasta surusta ollut jäänyt muuta jälelle kuin alakuloinen valitus
kaiken sen tähden, mitä hän oli ympäristöstään ja itsestään kadottanut.
Hänen suloiset kasvonsa erottautuivat kalpeina synkkää taustaa vastaan;
hän oli puettu pumpuliseen pukuun, jota vyö piti koossa, ja hän liikkui
elottomana, aavemaisena makuuhuoneensa parvekkeella, josta näki palazzo
Cariatin puutarhaan.
Rakennuksen vastapäisessä osassa näkyi eräästä akkunasta Paolo
Collemagnon uskolliset, hellät kasvot. Hymyiltyään heikosti toisilleen,
katselivat he aivan ajatuksiinsa vajonneina, puhumatta, liikkumatta,
toisiaan. Tunnit kuluivat, päivä läheni loppuaan, ja yhä seisoi
akkunansa ääressä maailman unohtanut ja hyljätty Eleonora Triggiano.