Vaaleaverinen signora kulki ylös Corso Vittorio Emanuelea, jonka
vasemmanpuolisen sivukäytävän kummuntapaiselta ylennykseltä
näkee yli koko Napolin. Mutta hänellä ei ollut — oliko se sitten
välinpitämättömyyttä vai hajamielisyyttä — silmäystäkään uhrattavana
lumoavalle näköalalle yli meren, maaseudun ja kaupungin, joka levisi
hänen vasemmalla puolellaan. Tiukasti kääriytyneenä talvikaapuunsa,
silmät tiheän mustan harson takana maahan luotuina ja pienet, mustiin
käsineihin puetut kädet ruskeaan puuhkaan piilotettuina, kulki hän
nopeasti ja aivan ajatuksissaan eteenpäin. Siitä huolimatta huomasi
hän, että hänen viereensä äkkiä ilmaantui varjo, jonka syvät, mustat
silmät katselivat häntä sydämellisimmän hellästi.
»Hyvää päivää, signora Eleonora», sanoi nuorukainen hiljaa, herkeämättä
häntä katsellen, ikäänkuin ei voisi kääntää katsettaan pois.
»Hyvää päivää, signor Paolo», vastasi rouva tervehtien, pysähtymättä.
»Ettekö salli minun saattaa teitä pientä matkaa?» kysyi nuorukainen
pyytävästi. »Vain pari silmänräpäystähän matkanne enää kestää.»
Rouva painoi päänsä alas ja tumma puna peitti hänen kalpeitten
kasvojensa puhtaan, miltei läpinäkyvän ihon. Sitten hidastutti hän
askeleitansa, ja vaieten kulkivat he molemmat rinnakkain.
»Miksi te aina minua odotatte?» kysyi hän yht'äkkiä, samalla kertaa
suuttuneesi ja alakuloisesti.
»Kun en muuta voi», vastasi nuorukainen, ikäänkuin loukkaantuneena
luoden katseensa maahan.
»Tuotatte sillä minulle surua», sanoi vaalea nainen, ja äänessä kuului
itkua ja hänen ihanat, syvät, armaat silmänsä näyttivät kyynelhelmien
verhoamilta.
»Oi, älkää niin sanoko», rukoili nuorukainen kuin suruun tukehtuva.
»Minähän kuolisin mieluummin kuin tuottaisin teille tuskaa». Ja
hänen syvässä äänessään kaikui voimakas, tukahutettu intohimo. Rouva
katsahti häneen vaieten ja koetti jouduttaa askeleitaan. Onneksi ei
tiellä tänä kylmänä talviaamuna ollut suurta liikettä, enimmäkseen
näkyi tähän aikaan Napolin kauniilla kaduilla ainoastaan hedelmä- ja
vihanneskauppiaita ja työväkeä, ainoastaan toimeliaita, kiirehtiviä,
vain työtään ja omia huoliaan ajattelevia ihmisiä, jotka eivät
välittäneet noista kalpeista kävelijöistä, jotka keskustelivat toisiaan
katselematta ja joitten silmistä leimusi polttava tuska.
Nuorukainen otti napinreiästään vihon kalpeita, puoliksi paleltuneita
orvokkeja ja yritti työntää sen hiljaa seuralaisensa puuhkaan. Ja
tämä tunsi itsensä niin heikoksi ja surulliseksi, ettei uskaltanut
antaa takaisin tätä pientä, heikosti tuoksuvaa lahjaa, vaan veti kukat
piiloon.
»Minä sain ne köyhältä tytöltä, joka kulki paljainjaloin ja näytti
puoleksi kangistuneelta kylmästä; nämä olivat ensimäiset, jotka hän
sai myydyiksi», kertoi nuorukainen, ikäänkuin päästäkseen ajatuksista,
jotka hänet valtasivat, »ja hän sanoi minulle väristen ja vilusta
kankeana, että minä tein hänet onnelliseksi.»
»Onnettomia on kaikkialla», huomautti rouva hajamielisesti, kohottaen
katseensa.
»Te olette itkenyt, signora Eleonora.»
»En, en», vastusti tämä nopeasti.
»Tiedän, että olette itkenyt», toisti hän, katsellen rouvaa kiihkeän
epätoivoisena.
»Miksi olisin itkenyt? Erehdytte ihan varmasti», vastasi vaalea
signora, katsellen merelle, jotta ei näkisi noiden epätoivoisten
silmien tutkivaa katsetta.
»Miksi tahdotte salata minulta kärsimyksiänne, signora Eleonora? Ettekö
tiedä, että arvaan kaikki, että tiedän kaikki ikäänkuin sallimuksesta?
Ettekö siis tiedä, että teitä rakastan?»
»Olenhan sanonut teille, ettette saa sitä sanaa koskaan sanoa, signor
Paolo», vastasi hän ankarasti. »Erotkaamme nyt, sitä pyydän teiltä.»
»Hyvä», mutisi mies. »Ei tarvitse teidän enää kuulla minulta sitä
sanaa, koska se niin teitä vaivaa. Mutta te olette antanut minulle
luvan ottaa osaa kohtaloonne rehellisesti, ystävänä, nöyrimpänä ja
vaatimattomana ystävänänne. Älkää minulta kieltäkö sitä, sillä se olisi
suoraa julmuutta.»
»Antakaa anteeksi», sanoi hän, tunnustaen erehdyksensä, »mutta minä
olen oikeastaan niin onneton, yksinäinen ja hyljätty, että melkein
kaikki inhimillinen apu minua nykyään loukkaa ja epäilyttää. Minusta
tuntuu kuin tahtoisivat kaikki vain lisätä kärsimyksiäni, ne, jotka
minua vihaavat, ne, jotka minut ovat hyljänneet, ja nekin, jotka minua
rakastavat. Olen väärässä, tiedän sen, ja pian kai ei minusta kukaan
enää välitä.»
»Ennen kuolisin kuin teidät hylkäisin», vastasi nuorukainen lujasti.
»Älkää toki kuolemasta puhuko», sanoi hän pelästyen.
»Miksi olette itkenyt?» kysäsi nuorukainen uudestaan itsepintaisen
päättävästi.
»Olin kirkossa», alkoi rouva, »ja itkin siellä kauvan ja katkerasti.
Rukous tekee hyvää ja liikuttaa samalla. Emme milloinkaan niin tunne
kärsimyksiemme suuruutta kuin rukoillessamme Herraa päästämään meitä
niistä, vaikka kuolemankin avulla. Tämä sydämeni tuhkan kohenteleminen
saattoi minut itkemään, mutta lohdutti minua myös.»
»Onko hän teitä jälleen kohdellut pahasti?» kysyi nuorukainen
säälimättä, käyden suoraan asiaan.
»Oi, ei», vastasi rouva katkerasti, »hän ei ole minua suinkaan pahoin
kohdellut.»
»Siis...», tutki nuori mies, kalveten vihasta, »siis... päinvastoin?»
»Ei, ei mitään ole tapahtunut», kuiskasi hän samalla katkeran
valittavalla äänellä, joka kuului, kuin olisi hän ainiaaksi murtunut.
Sillä aikaa olivat he kulkeneet ohi pienien portaiden, jotka johtavat
tieltä palazzo Cariatiin, missä signora Eleonora asui. Niin, he olivat
kulkeneet kauas aina Bristol ja Bellevue hotellin ohi ja olivat nyt
Corson kaukaisimmassa ja enin maaseutua muistuttavassa osassa. Rouva
huomasi sen ensin ja sanoi, katsoen saattajaansa pyytävästi hellin,
pelkäävin silmäyksin: »Kääntykäämme takaisin.»
»Kääntykäämme», vastasi nuorukainen voitettuna. »Mutta sanokaa minulle
mitä _hän_ on teille tehnyt, saadakseen teidät itkemään.»
»Oi, ei mitään, ei yhtään mitään.»
»Sanokaa se minulle, signora Eleonora, sanokaa se parhaalle
ystävällenne.»
»Hän ei ole tullut koko viime yönä kotiin; eilen varhain hän meni eikä
ole vielä palannut», purkautui nyt äkkiä hänen syvimmän sydämensä
valitus kuuluviin.
Nuorukainen katseli häntä vaieten.
»Mutta missä hän voi olla?» alkoi rouva uudestaan kuin puhuisi hän
itseksensä, kuin jatkaisi hän ääneen puhuen sisäistä keskustelua.
»Mitä hän tekee! Miksi ei hän tule kotiin? Onko hän kadottanut kaiken
rakkauden ja hävyn tunteen, eikö hänellä enää ole pienintäkään kipinää
omaatuntoa? Vai onko hän todella vaarassa? Kunpa edes tietäisin, missä
hän on? Mutta siitä ei minulla ole aavistustakaan. Minä olen kurja,
heikko, tietämätön nainen, joka en voi häntä suojella enkä pelastaa!»
Hän työnsi sanat suonenvedontapaisesti esiin, kuin olisi hän ollut
niistä tukehtumaisillaan, ja puhui katkonaisin lausein, korottaen
ääntään, kuin olisi hän yksin salissaan eikä julkisella kadulla miehen
kanssa, jota hän toivottomasti rakasti.
»Siis rakastatte miestänne yhä, signora Eleonora?» kysyi tämä vakavasti.
»Niin», vastasi hän varmalla äänellä, »rakastan ja kunnioitan häntä.»
Mies ei vastannut mitään, mutta hän kalpeni ja signora Eleonora voi
nähdä, miten tämän voimakkaan, rohkean miehen silmät kyyneltyivät.
»Velvollisuus...» lisäsi rouva, ikäänkuin puolustuksekseen.
»Eikä hän sentään täytä ainoatakaan niistä velvollisuuksista, joita
avioliitto teidän kanssanne hänelle asettaa», vastasi nuori mies, joka
häntä jumaloi.
»Mitäpä siitä? Jos rakastaisimme, ainoastaan vastarakkautta
saadaksemme, olisi elämä liian hyvä.»
»Se on totta», huokasi mies.
»Ja sitten, kukapa tietää, mitä hänessä liikkuu! Pari päivää on hän
minusta ollut niin hämmentynyt, että tuskin olen uskaltanut häneltä
mitään kysyä, vielä vähemmin häntä mistään nuhdella. Usein istuu
hän parvekkeemme nurkassa, viettäen siellä monta tuntia polttaen ja
sanaakaan puhumatta ...»
»Olen nähnyt hänet», keskeytti Paolo, »minun huoneeni akkunasta näkee
kaikki».
»Väliin on hän hillittömän iloinen, kuin tahtoisi hän huumata itsensä
jotain unohtaakseen. Oi, signor Paolo, varmaan häntä uhkaa vaara! Ei
hän ole vielä koskaan koko yötä ollut poissa kotoa.»
»Näin hänet eilen illalla», sanoi signor Paolo kylmästi ja
hajamielisenä.
»Oi, olkaa armelias ja sanokaa missä», rukoili rouva kädet ristissä.
»Miksi sanoisin sitä teille?» vastasi hän jonkinverran
välinpitämättömästi. »Olenko minä teidän miehenne vartia?»
»Olette oikeassa, minä vain kiusaan teitä», sanoi rouva hieman
nöyryytettynä. »Mutta kuitenkin... minua rauhoittaaksenne.»
»Oi, voitte olla levollinen ...» vastasi nuorukainen, pilkallisesti
hymyillen. »Teidän miestänne ei uhkaa pieninkään vaara.»
Ja mitä pilkallisemmin hän nauroi, sitä aremmaksi ja hiljaisemmaksi
kävi rouva, sillä hän aavisti totuuden, vaikka ei uskaltanut enempää
kysyä.
»Näin hänet eilen illalla», jatkoi nuorukainen kuin ajatuksissaan,
»niinkutsutussa Talvipuutarhassa. Ettekö ole siellä koskaan ollut?»
»En, en käy missään.»
»Suokaa anteeksi, kysyin tyhmästi. Talvipuutarha on julkinen
huvittelupaikka, jossa eivät kunnialliset naiset juuri käy.»
Rouva oli käynyt kalpeaksi ja antoi katseensa painua maata kohti.
Mutta nuorukainen himoitsi katkerata tuskaa, jota hän tunsi, kun tiesi
rakastettunsa kärsivän, ja siksi hän jatkoi kertomustaan hiljaisella
äänellä, kuin koskisi se aivan turhaa asiata.
»Talvipuutarha on puoleksi teatteri, puoleksi laulukahvila ja
lisäksi ravintola, jossa esitysten jälkeen iloisesti syödään; se
on yhtymäpaikka nuorille, hienoille herroille, riippumattomille
aviomiehille ja vapaille, riippumattomille nuorille naisille...»
»Ymmärrän, ymmärrän,» vastasi rouva, joka kiiruhti askeleitaan,
ikäänkuin päästäkseen enempää kuulemasta.
»Nyt, kun Napolille näyttää koittaneen rikkauden ajat», jatkoi nuori
mies, joka oli päättänyt mennä asian pohjaan asti, »kun ne kaikki,
jotka uskovat uusiin pankkihuoneisiin, ovat tulleet rikkaiksi ja
pankkien pitäjät enemmän kuin rikkaiksi, on Talvipuutarha joka ilta
iloisia vieraita tulvillaan. Siellä tuhlataan rahaa kasoittain! Ja
teidänkin miehenne antoi kultakolikoittensa eilen illalla kimallella
Lidia Gioian maalattujen silmäin edessä.»
Rouva ei enää rohjennut sanoa mitään, mutta häpeän puna peitti hänen
suloiset kasvonsa. He olivat saapuneet melkein hänen talolleen, kun
hänessä heräsi uusi ajatus, joka aiheutti kysymyksen: »Onko minun
mieheni näiden pankinpitäjäin kanssa tekemisissä?»
»On, nähtävästi pankkiiri Costan kanssa.»
»Ja asia on vaarallinen?»
»Kuka sen voi tietää! Nykyään uskoo siihen koko maailma...»
»Tiedän, sehän on yleinen hulluus.»
»Niin, mutta siitä voisi myös tulla äkillinen mullistus».
»Vaarallinen?»
»Niin, jokainen rehellinen omatunto nousee sellaista suunnatonta
keinottelemista vastaan...»
»Ja te sanotte, että mieheni on vakavasti siihen sekaantunut?»
»Siltä ainakin näyttää.»
Rouva värähti inhosta, kulkiessaan alas portaita, jotka johtavat Corso
Vittorio Emanuelelta discesa delle Colonne Cariatille. Päästyään alas
käytävälle, pysähtyi hän, sanoakseen nuorukaiselle hyvästit.
»Olette tosin minut tiedoillanne rauhoittanut,» sanoi hän, »mutta
samalla tehnyt hyvin, hyvin surulliseksi.»
»Siis teette puolisollenne sen mielihyvän, että olette hänen tähtensä
mustasukkainen?»
»En», vastasi hän varmasti; »en ole mustasukkainen, ainoastaan hyvin
levoton noiden pankkiasiain, tuon vierailla rahoilla keinottelemisen
tähden, jonka te sanotte niin vaaralliseksi. Tahdotteko nyt
näyttää olevanne todellinen ystäväni?» lisäsi hän tuolla lempeällä
äänensävyllä, joka nuorukaista hurmasi.
»Käskekää minua!»
»Auttakaa minua pelastamaan mieheni. Olen jo sanonut teille, että
en ole mustasukkainen, mutta minä kuitenkin elän hänen talossaan ja
minulla on hänen nimensä. Hänen häpeänsä olisi minunkin ja hänen
onnettomuutensa koskisi minuakin. Koettakaa mahdollisimman tarkasti ja
yksityiskohtia myöten tutkia tuota keinottelua; toimittakaa tutkinto,
koettakaa paljastaa totuus kuin olisitte tutkintatuomari. Ja kun vakava
vaara uhkaa, kaukaa tai läheltä, niin sanokaa se minulle vapaasti ja
säälimättä.»
»Sen tahdon tehdä», sanoi nuori mies täydellisesti voitettuna.
»Sillä välin puhun mieheni kanssa. Joskus hän kuulee minua ja tällä
kertaa aion puhua niin hartaasti, että toivon voivani hänet pelastaa.»
»Te olette pyhimys», kuiskasi nuorukainen, »mutta en luule sen ihmeen
teille onnistuvan.»
»Luuletteko, että mieheni jo nyt on vaarassa?» kysyi hän pelästyneenä.
»En tiedä», vastasi hänen saattajansa vältellen, »mutta olkaa
vakuutettu, että otan siitä selvän, kuin koskisi asia ystävääni»,
lisäsi hän katkerasti.
Mutta nyt alkoi ihmisiä kulkea ohi, ja he tarkastelivat nuorta paria
uteliain silmäyksin, kentiesi arvaten totuuden. Signora Eleonora oli
saapunut aivan kotinsa luo, hänen ei tarvinnut enää muuta kuin kiertää
giardino Cariatin kulmaus... Niin ojensi hän siis nuorukaiselle pienen,
mustan, soman käsineen verhoaman kätensä, jota tämä hetkisen piti
omassaan.
»Voikaa hyvin», sanoi hän, »nyt minun täytyy mennä, kaikki katselevat
meitä».
»Mehän olemme koko ajan puhuneet _hänestä_...» vastasi nuori mies
alakuloisena.
»Se on meidän turvamme», sopersi hän; ja sentakia tuntuu minusta, kuin
olisin vähemmän syyllinen. Voikaa hyvin, signor Paolo».
»Sanokaa: näkemiin!»
»Näkemiin... vaikkakaan en vielä tiedä, koska tapaamme.»
»Heti kun minulla on tietoja.»
Ja niin sanoen katsoi hän rakastettuaan niin hellästi silmiin, että
tämä tunsi koko heikon sydämensä täyttyvän säälistä.
»Miksi tekin illoin menette talvipuutarhaan?» kysyi rouva, hienosti
hymyillen.
»Ainoastaan ilahtuakseni...» vastasi mies, ilosta punastuen.
»Mutta te olitte yksin, eikö niin?» kysyi hän suurimmalla
luottamuksella.
»Olin, rakas, ihan yksin», vastasi mies huumautuneena.
»Ja nyt ette enää menekään sinne», sanoi signora, poistuessaan
hurmaavasti hymyten.
Hän näki keveän, tumman olennon kiiruhtavan pois nopein askelin ja
katoavan kulman taa. Hänkin asui suunnattomassa palazzo Cariatissa, sen
kolmannessa kerroksessa; signora asui toisessa. Mutta peläten tuhansia
naapureita, jotka asuivat tuossa mehiläispesässä, ei hän rohjennut
saattaa häntä ja samalla itse jäädä taloon, vaan hän lähti jälleen
tielle, vieden vaistomaisesti huulilleen käden, joka oli pidellyt
vaalean signora Eleonoran kättä.
Palazzo Cariatin avarassa pylväskäytävässä tapasi signora Eleonora
Triggiano naapurinsa, professori de Perutan, joka juuri oli menossa
ulos tuntejansa antamaan. Rouva hymyili hyväntahtoisesti, sillä hän
oli aina ystävällinen köyhälle, ahkeralle, aralle ja onnettomalle
miehelle, jolle naisen hymyily oli erityisesti suuren arvoinen ja joka
siksi aina tämän naisellisen hyvyyden lumoamana jäikin rouvan eteen
seisomaan. Koska tänä aamuna oli hyvin kylmä, oli professori puettu
avaraan, karkeaan, ruskeaan talviviittaan, jonka flanellivuori saattoi
sen näyttämään hyvin paksulta, sekä lyhyihin, karkeisiin käsineisiin,
joissa oli suunnattomat sormet. Kun hänen hattunsa vielä lisäksi,
myöskin kylmän vuoksi, oli painettu syvään otsalle, oli hän sangen
kummallisen näköinen, mutta pysähtyi kuitenkin, tapansa mukaan, rouvan
eteen, vaihtaakseen hänen kanssaan pari sanaa: »Miten voitte, signora?»
kysyi hän hätäilevän levottomalla osanotolla, kuin olisi toinen pitkän
ajan ollut sairaana; oikeastaan oli se vain hämmentymisen peittämistä.
»Kiitos, hyvin», vastasi rouva, »ja te, herra professori; olette aina
ahkera?»
»Olen. Ja se on minulle suuri lohdutus», lisäsi hän hajamielisenä,
sillä hän olisi jälleen mielellään mennyt, mutta ei tiennyt, miten
lopettaisi keskustelun.
»Ja miten perheenne voi?» kysyi rouva kohteliaisuudesta, jotta jotain
sanoisi.
»Oi, kiitos», vastasi professori liikutettuna. »Eilen sain pitkän
kirjeen kotoa. He kysyvät minulta... he tiedustelevat uusia
pankkihuoneita», mutisi hän, vaipuen äkkiä ajatuksiinsa.
»Hekin tietävät niistä? Sinne asti on huhu kulkenut?» kysyi rouva
hämmästyneenä, voimatta estää äkillistä kalpenemistaan.
»Siltä näyttää... maaseudullakin on siitä kuultu. Ja sitten...» lisäsi
hän vaivalloisesti, »ovat maaseudun naiset niin uteliaita... he
tahtoisivat tietää kaikki... ja luulevat, että me voimme kaikesta antaa
tietoja...»
»Mutta luultavasti aikovat hekin panna rahoja johonkin pankkiin?»
lausui rouva hiukan kiihottuneella äänellä.
»Oi, ei, sitä en luule», jatkoi professori hitaasti ja vaivalloisesti,
kuin olisi hänellä pala kurkussa. »Heillä ei ole rahoja eivätkä voi
saadakaan; tiedättehän, että olemme hyvin köyhiä».
»Ehkä niin onkin parempi», sanoi rouva miettiväisenä. »Olette kai
kuitenkin vastannut?»
»Tietysti, heti. Olen kirjoittanut heille, etteivät nämä pankkihuoneet
ole muuta kuin suoraa keinottelua, olen todistanut, etteivät voi muuta
ollakaan. Mahtavat sitten ainakin olla varuillaan!»
»Mutta, kuten sanotte, eihän heillä ole mitään — kadotettavaa?»
»Silloin on kirjeeni muille varotuksena», tuumi professori, ja sanat
tuntuivat pysähtyvän hampaiden taa.
»Hyvästi, herra professori», sanoi rouva äkkiä, tullen kuolon
kalpeaksi, kuin olisi jäinen kylmyys hänet vallannut.
Professori katseli vielä, miten hän kulki pihan poikki ja alkoi nousta
portaita. Sitten lähti hän työhönsä, ajatellen jälleen saamaansa
kirjettä, jossa sisar niin tarkasti kyseli pankkihuoneista, paljaasta
uteliaisuudesta, kuten hän kirjoitti, vain kuullakseen niistä jotain.
Mutta veljestä, tuntui, kuin olisi kirjeestä huokunut sydämentuskaa.
Eihän äidillä ja sisarella ollut pienintäkään omaisuutta; miksi siis
tämä suuri uteliaisuus?
Signora Eleonora Triggiano taas puolestaan tunsi koko surutaakkansa
raskaana painona laskeutuvan sielulleen, hitaasti, ikäänkuin väsyneenä,
noustessaan portaita ylös.
Tuskin oli hän joutunut huoneustoonsa, kun palvelijatar antoi hänelle
kirjelipun. Siinä oli muutama lyijykynällä kirjoitettu rivi, jonka
hänen miehensä oli asemalta lähettänyt. Se kuului yksinkertaisesti:
»Rakas Eleonora!
Matkustan Costa pankin asioissa Salernoon; paljon rahoja
ansaittavissa. Kolmen, neljän päivän perästä olen jälleen kotona.
Näkemiin!