Viimeinen viikko ennen joulua oli tänä vuonna erittäin lämmin. Ankara
pohjatuuli, joka joulukuun alussa oli raivonnut Napolin kaduilla,
tehden napolilaiset, jotka eivät siedä kylmää, hyvin onnettomiksi —
kolea pohjatuuli, joka saa huulet kalpeiksi ja silmät punaisiksi,
hiljeni, ja vieno scirocco-tuuli sulki helmaansa kaupungin, jolle tämä
tuuli on kaikki kaikessa. Pelkäsivätkö ehkä sade ja suuri kylmyys
köyhäin, varsinkin katukauppiaitten, rukouksia, sillä nämä, jotka
kaupitsivat kaikkia mahdollisia tavaroita, pelkäsivät tänä ilon
viikkona yhtä paljon kumpaakin. He olivat suorittaneet kynttilä-uhrin,
jotta tulisi kaunis ilma ja ihmiset lähtisivät kotoaan ja ostaisivat,
mitä suurella torilla oli saatavana.
Sama on asian laita pääsiäisenkin edellisellä viikolla; silmät
katsovat kohti korkeutta, kuuluu huokailemista ja rukouksia, vieläpä
epäitsekkäidenkin puolelta, että päivä paistaisi, sillä kaikki
tietävät, että nämä viikot ovat köyhille tärkeät, silloin kaikki
auttavat ja ostavat. Puolivarakkaillakin on, niin ihmeelliseltä kuin
se tuntuneekin, näissä tilaisuuksissa suurehkoja summia tuhlata. Tänä
vuonna oli se todellakin rahvaan mielestä ollut Kristus-lapsi, joka
taivaallisessa armossaan oli muuttanut pohjatuulen sciroccoksi ja siten
tehnyt mahdolliseksi, että koko Napoli oli muuttunut markkinapaikaksi.
Markkinain melu oli jo alkanut ja nousi nyt alemmista kaupunginosista
ylöspäin aina Toledokadulle asti, missä se muuttui melkeinpä
sietämättömäksi, koska sinne olivat sadat kauppiaat pystyttäneet
kojunsa. Toledokadulta nousi melu vielä ylemmäksi aina Corso Vittorio
Emanuelelle ja viheriäisille kummuille, niin että koko kaupunki oli
täynnä korviasärkevää humua, ikäänkuin Vesuvio olisi kumean äänensä
nostanut pauhaamaan.
Eleonora Triggiano pysyi, niin kauan kuin kadut olivat jään peittämät,
yksin kotona. Uunissa paloi tuli, ja hehkuvan hiilloksen kuumuus
nukutti hänet alakuloisen velttouden tilaan, joka yhä enemmän sai hänet
valtoihinsa. Hänen miehensä oli palannut Salernosta ja oli entistään
iloisempi ja puheliaampi, hyvätuulisena polttaen ja lörpötellen
lakkaamatta. Mutta hänen vaimonsa kalpeat, miettivät kasvot vaivasivat
häntä. Hän oli tuonut mukanaan parin ihmeen kauniita ja kallisarvoisia
jalokivikorvarenkaita, jotka Eleonora otti väsyneesti hymyillen,
pitääkseen niitä tuskin puolta päivää. Kaksi kertaa oli hän ehdottanut
huvimatkaa Sorrentoon, jossa talvisin oli tapana käydä, mutta Eleonora
oli molemmilla kerroilla kieltäytynyt, syyttäen pahoinvointia ja
kylmyyttä.
Oikeastaan antoi hän vaimonsa mielellään olla yksin ja osotti hänelle
kohteliaisuutta vain päästäkseen omantunnontuskista, jotka häntä joskus
vaivasivat. Mutta kun hän näki Eleonoran ikävänä ja oikullisena, jätti
hän kodin paperossi hampaissa ja iloisesti hyräillen laulunpätkää.
Kaksi kertaa oli hän ollut koko yön poissa ja kolmannella kerralla
ei hän enää katsonut maksavan vaivaa pyytää anteeksi ja koettaa
selitellä poissaoloaan, kuten siihen asti. Eleonora pudisti päätään
ja vaipui jälleen surkeaan mietiskelyyn, viettäen pitkiä aikoja
polttavan tulen loimussa. Ei hän käynyt enää ulkonakaan eikä ollut
nähnyt Paolo Collemagnoa; hän tahtoi karttaa häntä, sillä vaikka he
vain kadulla tapasivat, jäi hänen sydämeensä kuitenkin kummallinen
heikkous. Ainoastaan kun hän istui pienessä nojatuolissaan ikkunansa
ääressä ja oli lukevinaan, suuntasi hän silmänsä kirjasta kalpeihin
kasvoihin, jotka näkyivät kolmannen kerroksen akkunassa ikävöivinä
ja epätoivoisina. Ja illoin, kun hänen puolisonsa söi illallista
Talvipuutarhassa tai oli Lidia Gioian kanssa sekalaisessa seurassa
San Carlossa [Kuuluisa varieteeteatteri, josta Matilde Serao laajalti
kertoo äskettäin suomeksikin ilmestyneessä kirjassaan »La Ballerina»
(Tanssijatar). Suomentaja.], luki hän pitkiä kirjeitä, joita joka päivä
sai, sillä hän ei voinut kieltäytyä näiden kirjeiden lukemisesta eikä
ystävänsä äänettömästä katselemisesta. Mutta hänen verettömät kasvonsa
kalpenivat päivä päivältä ja mustat reunat silmien alla puhuivat
unettomista öistä.
Mutta sinä päivänä, jona scirocco otti Napolin hellään helmaansa,
sammutti Raffaella tulen uunista ja avasi ovet parvekkeelle. Kun
Eleonora Triggiano nousi vuoteeltaan, räpytteli hän silmiään suloisen
päivänpaisteen häikäisemänä. Nyt, auringon paistaessa kirkkaasti ja
lämpimästi akkunoihin ja kun kadulta vielä tunki iloinen melu hänen
korviinsa, ei hän voinut, kuten muulloin, vetäytyä hämärään nurkkaan
huoneessaan, selaillakseen puolinukkuneessa tilassa jotain kirjaa tai
miettiäkseen. Tylsä hitaus, jonka vallassa hän oli, väisti sinisen
kevättaivaan iloisuutta ja kirkasta päivänpaistetta, sillä ne, ne
lopultakin poistavat kaikki napolilaisen tuskat.
»Eikö rouva aio lähteä ostoksille? kysyi Raffaella, hankkien itselleen
hommaamista hänen lähellään.
»Ei minulla ole mitään ostettavaa», vastasi emäntä epävarmasti.
»Oi, menkää kuitenkin, rouva hyvä, vaikkapa vain armeliaisuudesta!»
sanoi tyttö, mennen noutamaan uutta pukua, jonka ompelija oli tuonut
jo neljätoista päivää sitten, mutta jota rouva ei tylsyydessään ollut
tahtonut pitää.
Hän oli oikein sievä tuossa tummansinisessä verkapuvussa, joka oli
koristettu kapeilla hopeareunuksilla ja johon kuului pieni takki
suurine, taiteellisine nappeineen. Koko puku teki hänet vielä
tavallista nuoremman näköiseksi. Suuren, tummansinisen huopahatun
reunan yli riippui vanhan ranskalaisen kuosin mukaan suuri sulkatöyhtö
vaaleille, kiiltäville hiuksille, jotka olivat kootut paksuun solmuun
niskaan; leveät hatun reunat varjostivat suloisia kasvoja. Raffaella
ojensi hänelle puuhkan, kukkaron, nimikorttitaskun ja valkoisen
nenäliinan ja mutisi tuolla napolilaiselle ominaisella nöyrällä
tuttavallisuudella, jota voisi pitää hävittömyytenä, jollei tietäisi
sen olevan hyväntahtoisuutta: »Kun rouvalla nyt olisi tuollainen
pieni, tuollainen... niin rouva ostaisi leikkikaluja ja vahasta tehdyn
Kristuslapsen.»
»Älkää viitsikö puhua tuollaisista, Raffaella», sanoi hänen emäntänsä
hiljaa, napittaessaan käsineitään.
»Se ei ollut Jumalan tahto ...» lisäsi Raffaella, jota ei voinut estää
viimeistä ajatustaan ilmi tuomasta.
Niin lähti Eleonora Triggiano ensi kerran kahteen viikkoon hitaasti
kotoansa. Mutta hän kulki ilman päämäärää tai tarkotusta, sillä ei
hänellä ollut mitään tekemistä, ja siksi kulki hän koneellisesti. Corso
Vittorio Emanuelea ylöspäin pieneen San Pasqualen luostarin kirkkoon,
jossa hän tavallisesti kävi rukoilemassa. Corsollakin oli jo melkoisen
vilkasta; kaikkialla näkyi kojuissaan puuhailevia ruokakauppiaita,
joilla oli suuret varastot makkaroita, kurkkuja ja mitä erilaatuisimpia
juustoja; vihannes- ja hedelmäkauppiaat taasen olivat asettaneet
omena- ja päärynäkoppansa pitkin koko sivukäytävää. Siellä kohosi
appelsinipyramideja, mandariniröykkiöitä sekä kokonaisia valkokaali-,
parsa-, talvisalaati- ja naurisvuoria, kaikki niin tuoreita ja
viheriäisiä, että oikein silmää ilahuttivat. Myyminen ja tinkiminen
oli juuri alkanut, ja jotta pääsisi hiukankin häiritsemättä eteenpäin,
huomasi signora Eleonora parhaaksi jättää sivukäytävän ja kulkea
keskellä katua kirkolle, jossa hän toivoi löytävänsä yksinäisyyttä,
alakuloista hiljaisuutta, joka soveltui hänen sydämensä toivottomaan
välinpitämättömyyteen. Mutta kirkossa oli joulun kunniaksi kiillotettu
hopeakalut kiiltäviksi, oli hankittu uusi punainen messukirja ja
alttarin tavallinen valkea liina oli vaihdettu erittäin hienoon,
pitsitettyyn; niin, vanhat maljakotkin oli lukkari puhdistanut tomusta
ja niissä oli raikkaita ruusuja. Kirkossa oli juuri nyt rukoilijoita,
ja signora Eleonora polvistui nöyränä tummalle puupenkille, köyhäin
paikalle, sillä heillä ei ole maksaa soldoa, jolla saisivat
olki-astimen.
Hän koetti koota ajatuksensa ja rukoilla, mutta entistä enemmän
piinasi hänen sieluansa tuo kamala epätoivo, joka oli saattanut hänet
tunnottomuuden partaalle. Ei koskaan, ei koskaan enää hänen miehensä
palaisi hänen luokseen, hän tiesi sen hyvin, eikä mikään rukous voisi
häntä palauttaa. Ja vaikka tämä ihme tapahtuisikin, löytäisi hän
vaimonsa sydämen kylmenneenä. Ja tuo toinen?... Oi, häntä ei hän täällä
kirkossa saisi edes ajatella, se oli synti, suuri synti. Eikä hänellä
kuitenkaan ollut voimaa inhota tuota ajatusta, ei hänellä ollut siihen
puhtaan sydämen kauhua, jota hän ennen oli tuntenut. Hän ei voinut
itkeä, ei katua, ei rukoilla ja niin lähti hän vihdoin lohduttomana ja
itseensä tyytymättömänä kulkemaan edelleen.
Mutta tullessaan ulos kirkosta sellaisen ihmisen väsynein ilmein,
jonka ei suurimmallakaan voimainponnistuksella ole onnistunut koota
kiusaavia, lenteleviä ajatuksiansa, värähti hän äkillisestä pelosta.
Jos hän kulkisi vielä pienen matkan pitkin Corsoa, tapaisi hän varmasti
Paolo Collemagnon; hänhän odotti aina siellä Eleonoraa, ja tämän
täytyi joka hetki pelätä, että hän ilmestyisi hänen viereensä. Siksi
kulki Eleonora epäillen vain muutamia askeleita eteenpäin ja alkoi
sitten etsiä poikkikäytävää Toledolle. Hän löysikin pienen, huonosti
kivitetyn kujan, joka oikeastaan on sata-askeleinen porraskäytävä
kuluneine portaineen ja jonka nimi siksi on delle Cento gradelle
[sata askelta]. Kansannaiset, jotka istuivat talojensa kynnyksillä,
kääntyivät katsomaan ylhäistä rouvaa, jonka hopeakirjailut loistivat
auringossa. Mutta hän kiirehti askeleitaan, kulkien yhä eteenpäin,
aina via dei Sette Dolorille [Seitsemän tuskan katu. Suomentaja.]
asti, ikäänkuin vaaraa paeten. Hänen saapuessaan Pignaseccaan, suureen
köyhien kaupunginosaan, kuului joulumarkkinain melu yhä suuremmalta, ja
huomaamattaan joutui hän keskelle kovaäänistä joukkoa. Kalatorillakin
oli vilkasta elämää, sieltäkin kuului iloisia huutoja ja hoilotuksia.
Marmoripöydille oli levitettynä koko Napolin meren rikkaudet, ja
puolikuolleet, vedellä valellut kalat olivat täytetyissä kopissa.
»Seitsemän liraa tämä kala maksaa!»
»Kuusi liraa», tarjosi osteleva keittäjä.
»Ei, seitsemän!» huusi kaupustelija innokkaana.
»Kuusi ja puoli!»
»Ei kelpaa, seitsemän!»
»No, annahan tänne sitten; olet oikeassa, meillähän on Ruffo-Scilla»,
huusi keittäjä, maksaen seitsemän liraa.
»Eläköön Scilla! Eläköön!» huusi myyjä.
»Eläköön Scilla!» vastasi joukko.
Eleonora Triggiano oli vähällä tukehtua tässä ympäristössä; lämmin
iltapäivä-scirocco toi meriveden tuoksua, hummerit olivat inhoittavia,
ankeriaat kiemurtelivat ja muut kalat olivat puolipilaantuneita.
Mutta ostajain, varsinkin köyhäin ostajain, joukko oli niin suuri ja
kovaääninen tinkiminen vei niin paljon aikaa, että hän joka puolelta
puristettuna pääsi eteenpäin ainoastaan hitaasti ja tunkemalla.
»Kaksikymmentä kappaletta liralla, kaksikymmentä liralla!» kuului
sardinikauppias huutavan.
»Kolme kiloa kolmella liralla», huusi ostaja vielä kovemmalla äänellä;
sitten seurasi ankara sanakiista yhden tai parin soldon tähden, kunnes
vihdoin molemmat, ostaja ja myyjä, jalomielisesti luopuivat kuudesta
soldosta.
»Annan ne sinulle kolmella pyhän viikon kunniaksi!» huusi kalakauppias,
käärien sardinit paperiin.
»Kolme liraa, kolme liraa!» huusi ankeriaisten myyjä, valaen valkoisen-
ja mustankirjavain ankeriaisten päälle käden täyden vettä. Ja koko
napolilainen kuumeentapainen vilkkaus kuvastui tässä ihmisvirrassa,
joka tunkeili marmoripöytäin, suunnattomain, tummien liinavarjostimien
alla olevain koppain, pikku kopilla täytettyjen penkkien ja maljojen
ympärillä. Maljojen pohjalla välkkyi valkeita, liikkuvia merieläimiä.
Tuossa raivasi tietään joukon läpi vaivalloisesti poika, joka piteli
suurta, tummaa rapua uhkaavine saksineen korkealla ilmassa, tässä kulki
pieni tyttö kaikellaisia tavaroita kantavan äitinsä vieressä ja piteli
pienessä kädessään pajulenkkiä, josta riippui neljä ankeriaista. Maata
peitti limainen kerros, joka haisi rantamudalta ja josta sciroccon
vaikutuksesta kohosi lämmin, kirpeä haju. Ihmiset ja esineet olivat
ikäänkuin verhotut vaaleanviheriäiseen usvaan.
Eleonora Triggiano vei vähän väliä, nenäliinan kasvoilleen,
hengittääkseen siitä virtaavaa liljantuoksua. Mutta keskellä tuota
kamalaa sekasotkua sai hän sieltä täältä poimimistaan sanoista,
katkonaisista lauseista ja pienistä, aviopuolisoiden välisistä
keskusteluista, ilohuudahduksista ja kaikkien jotenkin samallaisesta
kasvojen ilmeestä sen selvän ja samalla selittämättömän vaikutuksen,
että Napolissa oli suuria summia liikkeellä ja että köyhimpäinkin
taskut olivat täynnä. Näytti kuin itsessään niin runollinen juhla,
joka näytti muuttuvan suunnattomaksi syömiseksi, tänä vuonna muutenkin
tulisi tavallisuudesta poikkeavaksi.
»_Pare l'urdemo juorno che se magna_» [Näyttää siltä, kuin olisi se
viimeinen päivä, jolloin voi pitää syöminkejä. Suomentaja.], sanoo
runoilija joulujuhlasta; mutta itse asiassa saavat iloiset toiveet
hyvistä, runsaista, kauvan kestävistä syömingeistä napolilaisen aina
harvinaisen iloiselle tuulelle, oikeinpa halusta palavaksi, kuin
haaveilisivat he olevansa »Laiskurienmaassa», jossa heille olisi
valmistettu kokonaisia makaroni- ja kaalivuoria sekä suunnattomia
vadillisia munilla ja laakerimarjoilla suurustettua ankeriaskeittoa,
tai suolattuja tai paistettuja ankeriaisia, kaalimuhennosta ja
sardineja, kovaksi keitettyjä munia, säilykekaloja ja savustettuja,
tomatikastikkeella höystettyjä tai paistettuja kanoja. Ja tänä
vuonna saattoi todella elää kuin »Laiskurien maassa», sillä pankkien
maksamat suuret korot täyttivät kaikki taskut ja tekivät kiertokulun
ruhtinailta palvelijoille, sääliväisiltä ja jalomielisiltä köyhille.
Joka paikassa oli rahoja liikaa, niitä tuli joka puolelta, mutta
varsinkin maaseudulta, ja niitä liikuteltiin kaikkialla, missä
suurenmoisesti tuhlaten valmisteltiin joulua, napolilaisten suurta
onnenjuhlaa. Signora Eleonora Triggianon huomiokyky oli neljäntoista
päivän yksinäisistä mietiskelyistä teroittunut, ja keskellä tätä
äänten, värien ja hajun kirjavaa sekasotkua havaitsi hän terävän ja
syvän totuuden, nimittäin, että etelämaalainen kansa on hillitön,
kun se, tottuneena kohtuullisuuteen ja köyhyyteen, huomaa äkkiä
olevansa rikas ja voi täyttää vatsansa mielensä mukaan, varsinkin
kaupungissa, jossa parhaat kalat, hienoimmat kasvikset ja ihanimmat
hedelmät ovat saatavina. Jonkunlainen lempeä hyväntuntemus valtasi
hänet, kun hän ajatteli rahasummia, jotka kumpusivat joka taskusta,
ruokatavarain paljoutta sekä niiden onnea, jotka nyt voivat ostaa ja
jotka, kantaessaan lintujansa, kalojansa ja vihanneksiansa kotiin, jo
ennakolta nauttivat suurista, loppumattomasti toisiaan seuraavista
kemuista, joita ainoastaan nukkuminen ja kävelyretket keskeyttäisivät.
Joukon eteenpäin kulettamana läheni hän Toledoa; mutta saavuttuaan
Pignaseccan käytävällä olevan leivos- ja hedelmäkaupan luo, täytyi
hänen pysähtyä, sillä sen omistaja ei ollut täyttänyt ainoastaan
sivukäytävää, vaan koko kadun pöydillään, avonaisilla laatikoillaan
ja kopillaan. Siinä oli kuivattuja kastanjoita, kuorittuina ja
kuorimattomina, pähkinöitä, saksanpähkinöitä, poltettuja manteleita,
puristettuja calabrialaisia viikunoita ja sisilialaisia rypäleitä,
kuivattuja ja sokeroituja luumuja ja pieniä, pyöreitä kirsikoita.
Näiden lisäksi oli hienoja ja karkeita talkkunajauhoja, kaikensuuruista
makaronia, ja kaikki oli koristettu taitehikkailla kukkasilla,
värillisillä papereilla ja kullatuilla kiehkuroilla, jotka muodoltaan
olivat mitä vaihtelevimpia; kokonaisuus muodosti suunnattoman
nelikulmaisen teltan, jossa ihmisjoukko tunkeili laatikoitten, pöytäin
ja koppain ympärillä.
Kaupan kaarenmuotoisen käytävän yläpuolella heilui menijäin ja
tulijain hattujen sinne tänne työntämänä suuri ilmoitustaulu, jolle
räikein värein keltaisella, sinisellä ja punaisella oli kuvattu
paksu Pulcinella [Pulcinella nimen omaa eräs laji italialaisia
ilveilijöitä, jotka esittävät tilapäisiä huvinäytelmiä kaikissa Napolin
kansanjuhlissa, varsinkin karnevaleissa. Ne ilmestyivät yleisöä
huvittamaan 16:nnen vuosisadan lopulla. Pulcinellojen näyttelemistapa
sekä puku on vaihdellut eri aikakausina. Nykyään heidän pukuunsa
kuuluvat valkeat, täysivillaiset alushousut, samasta kankaasta tehty
väljähihainen päällysviitta, jonka päällä on musta nahkavyö. Kaulassa
on Pulcinellalla liinakankaasta tehty röyhelö ja päässä valkoinen,
villakankaasta tehty lakki, jossa on punainen tupsu; kolme neljättä
osaa kasvoja on naamion peittämä. (Croce, I teatri di Napoli.)
Suomentaja.], joka söi sormin tulipunaisessa tomatikastikkeessa uivia
makaroneja. Vieressä oli kirjoitus:
Jokaiselle, ken multa ostaa,
Lahjoitan minä kilon pastaa.
Hyvää on pasta della Costa,
Eläköön, eläköön pankki Costa.
[A chiunque viene a comprare
Un chilo di pasta voglio regalare,
Vera pasta della Costa
Viva viva la banca Costa!]
[»_Pasta della Costa Vesuviana_» on nimenä eräänlaatuisilla
leivoksilla, joita valmistetaan rannikkokylissä lähellä Vesuviota ja
joita pidetään parhaina koko Italiassa. Suomentaja.]
Ja todellakin oli jokainen, joka jo kolmen päivän aikana oli tullut
kauppaan ostamaan viikunoita, pähkinöitä, rypäleitä tai pastaa,
saanut kilon paksua n.s. zitamakaronia. Kilo tätä hiukan mustahkoa
makaronia, jota oli valmiiksi asetettu kääröihin puodin perälle,
maksoi puoli liraa, ja vaikka se ei ollutkaan juuri hyvää, niin oli
tämä suurenmoinen anteliaisuus kuitenkin napolilaisten mielestä
jotain niin arvokasta, ettei kauppa sen jälkeen ollut koskaan
tyhjänä. Kaikki tulivat sieltä ostamaan ja toistivat iloisesti
rallattaen ilmoituksen runoa: »Eläköön, eläköön pankki Costa!» Ja
tarina Pignaseccan pastan-myyjästä kulki ympäri koko Napolin mitä
erilaisimpina, ihmeellisimpinä muunnoksina. Yksi kertoi, että hän oli
korkoina saanut kolmekymmentätuhatta liraa Costalta, toinen tiesi,
että Costa oli antanut hänelle kymmenentuhatta liraa puhdasta rahaa
ja pastaa viidenkymmenentuhannen liran arvosta, jotta hän jakaisi
sitä napolilaisille. Toiset pankkiherrat ystävineen ja keräilijöineen
tukahuttivat kiukkunsa tuon näennäisesti viattoman ilmoituksen
johdosta, joka vaikutti niin paljon, ja koettivat vastustaa sitä.
Mutta kauppa pysyi yhtä täytenä kuin ennenkin, ja joskin ne, jotka
ostivat pieniä makaroneja kuudella soldolla, saivat kilon puolen
liran arvoista makaronia, niin maksoivat ne, jotka ostivat enemmällä
kuin yhdellä liralla, myyjälle tappion takaisin. Mutta mitäpä siitä!
Kauppa ei ollut milloinkaan tyhjänä ja ne, jotka jättivät sinne kolme,
viisi, kymmenen tai kaksikymmentä liraa, kuljettivat riemuiten, kuin
olisivat voiton saaneet, makaronikilonsa kotiin. Eleonora Triggiano oli
jäänyt seisomaan ja katseli yhä vielä kalahajun vaivaamana juustoja,
säilykkeitä ja hyvältä tuoksuvia kasviksia, hymyillen ihmisjoukon
melulle; ja kun hän vihdoin oli vapaalla paikalla della Carita kirkon
ulkopuolella, hengähti hän syvään helpotuksesta.
Täällä vasta alkoivat oikeat joulumarkkinat, jotka lukemattomine
kojuineen ulottuivat aina Santa Brigidalle.
Piazza della Caritan yhdelle reunalle oli eräs koppain kauppias
levittänyt tavaransa: kaikellaisia pajusta punotuita tavaroita, alkaen
pienistä kopista, joissa pienokaiset vievät eväitä kouluun, suuriin
pesukoppiin asti. Toisella puolen toria oli vaskiseppä, joka oli
niinikään asettanut maahan kahvipannunsa, paistinpannunsa, kattilansa
ja sankonsa.
»Kahvipannu viidellätoista soldolla! Hyvä tavara! Hyvä tavara!» huusi
läkkiseppä.
»Pieniä lasten koppia, ainoastaan yksi soldo kappale!» huusi toinen
kauppias.
Mutta signora Eleonora ei pysähtynyt; eräs julkisten ilmoitusten
jakaja oli pannut pienen kelta-puna-viheriäisen paperin hänenkin
puuhkalleen, ja hän luki sen koneellisesti. Siinä via San Giacomolla,
Napolin pankkia vastapäätä, sijaitseva pankkiliike Ferrero ja Kumpp.
ilmoitti maksavansa kuukaudessa kaksikymmentä prosenttia puhtaassa
kullassa kaikille, jotka toivat rahoja heidän säilytettäväkseen,
olivat rahat sitten metallia tai seteleitä. Tämä tietysti suuresti
kohotti korkojen arvoa. Pankki oli avoinna kello kymmenestä viiteen ja
lupasi mitä suurinta huolellisuutta ja täsmällisyyttä asioissaan. Ei
mitään muuta; se oli kuin hammaslääkärin, suutarin tai viinikauppiaan
ilmoitus ilman ainoatakaan allekirjoitettua nimeä. Kuitenkin näytti
siltä kuin riittäisi lupaus koroista ja osote, sillä kaikki lukivat
ilmoituksen mitä suurimmalla tarkkuudella ja käänsivät sen sitten
huolellisesti kokoon, säilyttääkseen sen. Eikä ilmoitusten jakajan
jäljissä todellakaan näkynyt ainoatakaan paperiliuskaa maassa, vaikka
ihmiset tavallisesti rutistavat tuollaiset laput halveksivasti kokoon
ja heittävät ne pois, kun ovat ne lukeneet. Eleonora Triggianokin
säilytti keltaisen paperiliuskaleen, jonka oli vetänyt puuhkansa
sisään, ja jatkoi matkaansa Toledolle, jonka kummallakin sivukäytävällä
joulumarkkinat olivat parhaillaan. Hän olisi tahtonut tehdä hyvän
työn ostamalla jotain, mutta hän ei tahtonut viedä kotiansa sellaista
rihkamaa kuin huonoja laseja, kyökkiharjoja, seitsemänkymmenenviiden
centesimon kaulanauhoja, liran ja viidenkolmatta centesimon kukkaroita,
ruostuneita kahvimyllyjä tai lampunlaseja.
Ostettiinhan tänä vuonna muutenkin niin suunnattomasti, ja myyjät,
jotka tuuppivan ja tunkeilevan joukon keskellä yhä tekivät hyviä
kauppoja, olivat niin tyytyväisiä, että hänen pieni almunsa näytti
aivan tarpeettomalta. Joka kojun ääressä seisoi ilmoittajana poika,
joka erittäin onnellisena, kun sai voimainsa perästä huutaa, kirkui pää
takakenossa ja suu ammollaan: »Kolme nenäliinaa liralla!»
»Harja, viisitoista soldoa!»
»Kellonvitjoja yhdellä soldolla!»
»Kuusi lasia, vain yksi lira! Yhdellä liralla kuusi lasia!»
»Ilotulitus-aineksia, ilotulitusta!» huusi kaikkia muita kovemmin
ilotulitustavarain kauppias, joka myi sähikäisiä, bengalitulta ja
raketteja.
Maalaiset ostivat eniten, he, jotka eivät miesmuistiin olleet
saapuneet jouluksi Napoliin. Tavallisesti tahtoivat he viettää joulua
kotipaikoillaan, Santamariassa, Venafrossa, Potenzassa, Nocerassa,
Cassinossa, Teanossa tai Cotronessa. Mutta tänä talvena olivat he,
pääpappi ensimäisenä, suorastaan tulvineet Napoliin, joskin he
luultavasti aikoivat palata jouluaattona. Naiset olivat paikallisissa
kansallispuvuissa tai myöskin puoleksi kaupunkilaiskuosin mukaan
puettuina, sitten oli joukossa suuria talonomistajia naimaikäisine
tyttärineen ja koulusta päässeine poikineen, paksuvatsaisia notarioita
ja nuuskaavia kylälääkäreitä, pieniä, laihoja, äkäisiä asianajajia sekä
laihoja, kuivia koulumestareita, suuriin rasvanahkaisiin saappaisiin,
ruskeisiin samettiviittoihin ja suurireunaisiin brigantesca-hattuihin
puettuja arentimiehiä sekä jyväkauppiaita viekkaine keräilijöineen. He
olivat kaikki tulleet junilla Foggiasta, Beneventosta, Reggiosta ja
Ebolista ja olivat täyttäneet kaikki maalaisten majatalot: ravintola
»Kukkasen» Fiorentinitorin varrella, San Tommaso d'Aquinon varrella
olevan »Punaisen hatun», »Iloisen ravintolan» Piazza Caritalla
ja Guantai Nuovin varrella olevan »Villa Borghesen». Ainoastaan
varakkaammat olivat sijoittuneet »Hotel Centraliin» via Fontana
Medinalla ja »Hotel de Saint-Petersbourgiin» raatihuoneen torin
varrella. He kuluttivat kaiken aikansa juoksemalla katuja edestakaisin
väsyneinä ja uupuneina, naiset puettuina vanhanaikaisiin takaa
sidottaviin hattuihin, miehet suuriin talonpoikaissaappaisiin. Ja joka
kaupan, joka kojun luo he pysähtyivät tinkien, kaikki sekaisin, naiset,
lapset, papit ja talon pojat, ja puhuen halveksivasti tavaroista.
Huolimatta kaikista myyjän haukkumisista, kun hän heitä sanoi
maanmoukiksi, tarjosivat he itsepintaisesti kolmannen tai neljännen
osan tavaran arvosta, suostuen kuitenkin melkein aina lopuksi maksamaan
pyydetyn hinnan. Ja näkihän heidän korkeista saappaistaan ja raskaista
verkatakeistaan, heidän kultaisista korvarenkaistaan, kolmenkertaisista
kultaketjuista kaulassa ja pitkistä, kultaisista kellonperistä, että
he olivat varakkaita... ohuet huulet, viekkaat syrjäsilmäykset ja outo
kasvojen väri, kaikki taas viittasi siihen, että he olivat tulleet
Napoliin, viedäkseen piasterinsa, tukaatinsa ja napoleondorinsa,
vieläpä vanhentuneet espanjalaiset colonnatitkin, joita oli säilytetty
rautaisissa raha-arkuissa maaseudulla, uusiin pankkeihin, saadakseen
nuo korkeat korot. Milloin oli Napolissa nähty niin paljon hopeata
ja kultaa, niin paljon kiiltäviä, heliseviä rahoja? Ja maaseudun
asukkaita olivat nekin, jotka, uskomatta Italian kansallispankkiin,
eivät tyytyneet siihen, mitä säästöpankit heille antoivat, vaan olivat
nyt uusien pankkiliikkeitten houkuttelemina, kun satumaisten korkojen
avulla luulivat voivansa saada omaisuutensa parissa kuukaudessa
kolmenkertaiseksi, niin turmelevan rahanhimon vallassa, että,
saadakseen nopeasti suunnattomia voittoja, toivat monien vuosien
tarkasti kätketyt säästöt pääkaupunkiin.
Eleonora Triggiano huomasi tämän hyvin, sillä, kulkiessaan pitkin
Toledo-katua [Toledo, Napolin pääkatu, nykyään sen nimenä on via Roma.
Suomentaja.], täytyi hänen vähän väliä pysähtyä, kun pankkihuoneitten
edustalla seisova, ihmettelevä joukko sulki hänen tiensä. Ainoastaan
hitaasti pääsi joukko, jossa suurimmaksi osaksi oli maalaisia,
eteenpäin. Ja maalaisten joukko: pääpappi vaimoineen ja lapsineen,
talonomistaja poikineen ja tyttärineen, paksu arentimies ystävineen,
seisoi niin hartaana kuin olisivat menossa juhlalliseen toimitukseen.
Mutta Eleonora Triggiano, joka tarkasteli joukkoja uteliaasti tutkien,
huomasi, että melkein joka pienemmällä joukkiolla oli johtajana nuori,
hienosti vaatetettu herra, jolla oli helmineula kravatissaan tai suuri
jalokivisormus sormessaan, vieläpä joskus yllä hienot turkitkin.
Ja tätä »keräilijää» seurasivat he tottelevaisesti ja kuuntelivat
hiljaisina hänen vilkasta, aito napolilaista, sydämiävoittavaa
sanatulvaansa.
He kuljettivat vastahakoisia sisälle, rohkaisivat arkoja,
raivasivat tietä syrjääntungetuille ja lyhensivät muodollisuuksia
kärsimättömille. Nuorukaiset, joilla ei ollut paikkaa, pojat, jotka
eivät olleet tahtoneet mitään oppia, vaan olivat jättäneet kotinsa,
oltuaan vanhempainsa suruna, ylioppilaat, joiden luvut eivät
menestyneet, kauppapalvelijat, jotka olivat jättäneet vaatimattomat
paikkansa, vekselientekijät, jotka eivät enää voineet näyttäytyä
pörssissä, kun heidän vekselisummain »erotuksensa» eivät voineet
tulla hyväksytyiksi, viralliset pelaajat, jotka olivat ajetut pois
peliklubeista pelivelkojensa takia, tai huonopalkkaiset virkamiehet,
jotka vain silloin tällöin kävivät konttoreissaan, kaikki sellaiset
rupesivat nykyään keräilijöiksi. Ei mikään ollut sen helpompaa.
Paitsi niitä, jotka harjoittivat tätä ammattia aamusta iltaan
kahviloissa ja teattereissa, ravintoloissa ja kävelypaikoilla,
vieläpä vieraskäynneillä ja tanssiaisissa, lyhyesti sanoen joka
paikassa, kehuen pankkien etuja kauniin sanoin, voi kuka hyvään mennä
kassalle, sanoen: »Eräs ystävistäni lähettää minun kauttani kymmenen,
kaksikymmentätuhatta liraa, vaadin niin ja niin monta prosenttia
keräilijänä». Heti sai hän haluamansa prosentin ja tuli keräilijäksi.
Kuka hyvään kelpasi siksi, kun hän vaan rupesi pankinpitäjän ystäväksi
ja otti tämän harvinaisen näytelmän pääosan, nimittäin viettelijänä
olemisen, suorittaakseen. Ja ajatellen, että hänenkin miehensä näitten
nuorukaisten tavoin piti mustaa helmeä kravatissaan ja jalokivisormusta
sormessaan, ajatellen niitä jalokiviä, joilla hän ihmisten puheitten
mukaan koristeli Lidia Gioiaa, sekä niitä, joita hän, kuolettavasti
loukaten vaimonsa hienotunteisuutta, oli hänellekin tarjonnut —
ajatellen hänen kiihottunutta, melkein päihtyneen puheliaisuuttaan, loi
Eleonora leveälierisen hattunsa alta silmänsä maahan, sillä hän tunsi,
kuinka häpeän puna peitti hänen poskensa.
Mutta mitä merkitsi tämä kaikki? Napoli ui rikkaudessa ja oli
tyytyväinen. Toinen puoli napolilaisia myi, toinen osti ja väliin
vaihdettiin osat. Kulkeva lasitavarakauppias Madonna delle Grazia
kirkon luona [Tämän kirkon portilla on kaksi pitkää kivipenkkiä,
joilla kaikellaiset kaupustelijat myyvät tavaroitaan. Suomentaja.]
herätti yleistä huomiota taivaansinisillä laseillaan ja pulloillaan,
ja Barberion ja Miccion silkki- ja villakangaspakkoihin oli mahdoton
päästä käsiksi. Pienen kirjapainon edustalla, jossa painettiin sata
nimikorttia kahdella liralla, oli kokonaisia perheitä korttejaan
odottamassa, vieläpä suuret jalokivikaupatkin, joissa tavallisesti
vallitsi syvä hiljaisuus, olivat täynnä! Ja joka paikassa tuo puhe
ja huuto! Joka puolelta, joka kaupasta, varsinkin niistä, joissa
ilotulitusaineita myytiin, kuuluivat äänekkäät, etelämaalaiset
ilohuudot, jotka ehdottomasti herättävät vastakaikua, melu, joka yhtyy
meluun, ja melun ja kirkunan huumaaman joukon huudot: »Ilotulitusta!
Ilotulitusta!»
San Giacomo kadulla annettiin Eleonoralle toinen ilmoituslappu, tällä
kertaa punainen. Siihen oli karkeasti kuvattu onnetar, jonka silmät
olivat peitetyt ja joka, liidellen yhdellä jalallaan onnenpyörällä,
antoi sataa kultakolikolta kuolevaisten päälle. Vieressä oli suurilla
kirjaimilla painettu luku ja moneen kertaan uudistettu ilmoitus: