»Ovat.»
»Silloin kai suvaitsette, että jätän teidät.»
»Mutta mahdattehan korjata kirjaankin erehdyttävän merkinnän?»
huomautti professori kylmästi, poistumatta.
»Oi, se on pian tehty», huudahti nuori keikari mitä huolettomimmalla
äänellä, revästen nopealla kädenliikkeellä pois kirjasta väärän
kuittauksen ja rutistaen sen mytyksi.
»Miten? Te revitte kassakirjaa?» kysyi professori hämmästyksestä
kankeana.
»Mitä toivotte?» kysyi häneltä virkailija, tekeytyen tyhmän näköiseksi.
»En mitään», vastasi professori, aikoen lähteä.
Tämän jälkeen pisti nuori mies päänsä luukusta ja sanoi käheällä
äänellä: »pyydän herrasväkeä olemaan kärsivällisinä viisi tai kuusi
minuutta, tulen heti takaisin.»
Odottajat murisivat tyytymättöminä. Kaikki näkivät, kuinka kaunis
nuori mies levitti hajuvedeltä tuoksuvan, reikäompelulla kaunistetun
nenäliinansa pienelle pöydälle, tunkeakseen siihen kaikki arvopaperit
kirjavassa sekasotkussa, niin että ne näkyivät liinan joka kulmasta.
Hänen kulkiessaan rahakassansa kanssa ovelle, putosi pari kääröä
nenäliinasta lattialle, mutta hän ei sitä huomannut tai ollut
huomaavinaan, toisen virkamiehen pistäessä kulta- ja hopearahat
sekaisin suureen likaiseen riepuun ja jättäessä kuparirahat halveksien
nurkkaan.
Niin hävisivät molemmat virkailijat takaovesta, kuin olisivat he,
maksajain aarteet mukanaan, maasta hävinneet.
De Peruta näki heidän katoavan ja hänkin meni, ollen epätoivoinen
rahoista, jotka olivat kuin kuiluun kadonneet.