I.

Professori Alessandro de Peruta oli juuri lopettanut historiatunnin

Napolin ensimäisen, kuninkaallisen tyttökoulun kolmannella luokalla,

jossa hän opetti joka aamu. Alfonsina Barracaracciolo, vartiavuorollaan

oleva opettajatar, kalpea, hiljainen, sairaalloinen nainen, oli

saattanut hänet pitkän, puutarhaan asti ulottuvan holvikäytävän

läpi suureen, luostarimaiseen etuhuoneeseen tammisine penkkeineen

ja leveine, mustine pöytineen. Sitten hän hiljaa poistui, silittäen

laihan kätensä kapeilla sormilla vaaleita hiuksiaan. Professori

nojasi kyttyräselkäistä vartaloaan pöytään, ja hänen suuren päänsä

kellertävänkalpeat kasvot olivat kumartuneena päiväkirjan yli, johon

hän hitaasti merkitsi tuntinsa, Barbarellan, koulun kaitsijan,

jatkaessa sukankudintaan. Hänen painellessaan punaisella imupaperilla

kuivain, luisevain sormiensa kirjoittamaa töhryistä nimikirjoitusta,

tuli sisälle käsityönopettaja Clorinda Fasulo. Hän oli suuri, lihava,

hauska nainen, jolla oli pulleat, punaisina loistavat posket ja

niin kireä villainen puku, että näytti siltä, kuin olisi se joka

silmänräpäys ollut vähällä ratketa pyöreäin olkapäiden ja lihavain

käsivarsien liikkeistä.

»Hyvää päivää, hyvää päivää, herra professori», lausui hän iloisesti.

»Voitteko hetkisen täällä viipyä?»

»Mielelläni», vastasi pieni mies-pahanen, joka kunnioittaen ja ihaillen

katseli voimakasta, paksua naista.

»Te voisitte tehdä minulle palveluksen. Tunnetteko Ruffo-Scillan

pankkia?»

»En», vastasi professori hienosti hymyillen, »en tunne sitä enkä mitään

muutakaan pankkia.»

»Ei tee mitään, minulla on tässä osote. Luullakseni on pankki teidän

matkanne varrella. Lyhyesti, jollette pidä vaivaa suurena, voisitte

viedä sinne nämä seitsemänsataa liraa, kolmesataa liraa sisareni

Elisabetta Fasulon ja neljäsataa Clorinda Fasulon nimeen.»

»Onko se säästöpankki? Otanko yhden pankkikirjan vai kaksi?»

»Ei kumpaakaan, herra professori. Margherita Lombardi, joka vei

sinne kaksi kuukautta sitten sataviisikymmentä liraa, sai ainoastaan

yksinkertaisen kuitin, jossa on pankin leima ja viisi, kuusi

allekirjoitusta. Samoin emäntämme Teresina Farnese ja pienokaisten

opettaja Filomena Scognamiglio. Siis ei muuta kuin kuitti. Kun rahat

ovat olleet siellä kuukauden, saa sadasta lirasta satakaksitoista.»

»Kaksitoista prosenttia korkoa kuukaudessa!» huudahti professori

hämmästyneenä.

»Niin, kaksitoista liraa», vastasi neiti ääneen nauraen, mikä teki

hänen kasvonsa vielä punaisemmiksi ja loistavammiksi.

»Se ei minusta ole mahdollista», vastusti professori.

»Margherita Lombardi, Teresina Farnese ja Filomena Scognamiglio ovat

niin saaneet», sanoi Clorinda Fasulo riemuiten.

»Silloin se on vehkeilyä», mutisi professori arasti; hän ei koskaan

uskaltanut varmaa mielipidettä sanoa ääneen.

»Eikö mitä! Ruffo-Scilla on ylhäinen herra ja kunnon mies; meillähän on

hänen veljentyttäriään opistossamme.»

»Mutta miten hän voi niin satumaisia korkoja maksaa?»

Clorinda Fasulo oli hetken ääneti ja sanoi sitten, varovasti

katseltuaan ympärilleen, melkein kuiskaten professori Alessandro de

Perutan korvaan: »Ruffo-Scilla on asioissa Rothschildin kanssa; rahat

ovat Rothschildin.»

»Ah», vastasi professori, syvään henkäisten. Kuitenkin teki hän,

ankaran oikeudentuntonsa pakottamana, vielä viimeisen kokeen asiasta

päästäkseen:

»Minkätähden ette itse vie rahoja pankkiin, Signorina Fasulo?»

»Koska käymme ulkona ainoastaan sunnuntaisin ja pankki on silloin

kiinni. Olen pahoillani teidän tähtenne, sillä siellä on kai aina

kova tungos. Tietysti! Kuka päästäisikään sellaista tilaisuutta

käsistään? Mekin luovutamme kaksivuotiset säästömme. Ymmärrätte, ettei

kolmesta- neljästäkymmenestä lirasta, jotka sisareni kanssa kuukaudessa

ansaitsemme, juuri paljoa voi säästää. Miksi emme siis asettaisi

rahojamme Ruffo-Scillan pankkiin?»

»Olen valmis palvelukseenne, vaikka olisin mieluummin suonut, että itse

olisitte vienyt rahanne. Voisitte kuitenkin vielä ehkä katua; joku

onnettomuus ...»

»Niin kauvan kuin mainitsemani henkilö on hänen yhteydessään», sanoi

neiti, tarkottaen rahakuningas Rothschildia, »voimme olla levollisia.»

»Olen valmis palvelukseenne», toisti professori, vetäessään käsiinsä

villaisia käsineitään, sillä hän tahtoi kaikin tavoin voittaa ystäviä

opistossa. Siitä huolimatta painostivat häntä kovasti Clorinda Fasulon

antamat rahat, niin pian kuin suuri, tamminen ovi, jonka koulun

kaitsija Barbarella hänelle avasi, oli jälleen sulkeutunut. Hän oli

syviin ajatuksiin vaipuneena. Koska olisikaan hänellä, köyhällä

professorilla, ollut seitsemänsataa liraa hallussaan! Niin paljoa ei

hän ollut koskaan omistanut, vielä vähemmin oli hän sellaista summaa

koskaan mukanaan kuljetellut. Hänhän oli vain köyhä historianopettaja,

joka, valmistuneena professoriksi ilman vakinaista paikkaa, töin

tuskin sai kouluopetuksellaan ja paria yksityisoppilasta ohjaamalla

kuun lopussa kokoon sataseitsemänkymmentä liraa, joilla hänen

täytyi itse tulla toimeen kaupungissa ja vielä ylläpitää äitinsä ja

sisarensa Giffoni Vallepianassa Cilentossa. Ei milloinkaan ollut hän

yht'aikaa nähnyt seitsemääsataa liraa, tämä professori parka, joka

asui kurjasti kalustetussa huoneessa via Concordian varrella olevassa

palazzo Cariatissa. Via Concordia päättyy Corso Vittorio Emanueleen,

mikä on yleinen köyhäin ja rikkaitten kokouspaikka. Ja kulkiessaan

pitkää matkaansa jalan, jotta raitiotiemaksu, kolme soldoa, säästyisi,

kosketti hän vähän väliä päällystakkinsa taskua, jossa oli Fasulo

sisarusten seitsemänsataa liraa suureen, rikkinäiseen, mustasta,

kuluneesta nahasta tehtyyn lompakkoon kätkettynä.

Jos ne hukkuisivat tai jos joku ne häneltä varastaisi! Paljas sellainen

ajatuskin saattoi hänet kalpenemaan ja teki hänen kolmekymmenvuotiset

pergamenttikasvonsa entistään kellertävämmiksi. Mieluimmin olisi

hän mennyt pankkiin suoraa päätä, päästäkseen rahoista, jotka häntä

suorastaan piinasivat, mutta ei ollut enää aikaa mennä palazzo

Fausitanoon Toledokadulla olevan Carità kirkon torin varrelle, jossa

Ruffo-Scillan suuri pankkiliike sijaitsi; hänen oli ensin opetettava

via del Gesùn varrella olevan normaalikoulun toisen luokan oppilaita.

Sen takia antoi hän, yhä peläten kadottavansa rahat, kätensä edelleen

olla vaaranalaisen taskun päällä poiketessaan koulukirjakauppias

Cambardellankin luo via Trinità Maggiorella, josta hän, niinkuin usein

ennenkin, lainasi vihon Muratorin historiaa. Kirjakauppias kuunteli

tarkkaavasti erään vaaleaverisen, hienostipuetun nuorukaisen puhetta,

järjestäessään Scavian kielioppeja pieniin kääröihin.

»Nyt vien don Antonion puolesta viisituhatta liraa pankkiin», sanoi

nuori mies, mainiten erään kuuluisan lääkärin nimen.

»Niin paljon ja enemmänkin voi don Antonio panna pankkiin», lausui

kirjakaupassa oleva pieni, vanha mies, joka nautti eläkettä jostakin

entisen bourbonilaisen raha-asiainministerin virastosta. Hän vietti

joka päivä kaksi tai kolme tuntia hiljaa ja liikkumatta Filippo

Gambardellan kirjakaupassa ja puhui vain yhden lauseen joka puolen

tunnin kuluessa.

»Ettekö te aio pankkiin mitään panna, don Filippo?» kysyi nuori mies

imarrellen.

»Minä myyn kirjojani», vastasi hän hiukan epävarmalla äänellä.

»Lyön vetoa, että päätätte huomenna vielä sen tehdä», sanoi nuorukainen

nauraen. »Tulenko huomenna takaisin?»

»Eikö mitä! Oletteko tekin ehkä pankkiiri?» kysyi Filippo Gambardella.

»En, mutta minä olen Ruffo-Scillan ystävä», vastasi nuori mies mitä

suurimmalla kohteliaisuudella. »Muutenhan... en hänelle tee sillä

palvelusta, vaan teille.»

»Ymmärrettävästi!» murisi eläkkeennauttija, ottaen hyppysellisen

nuuskaa. »Kaksitoista prosenttia kuukaudessa on hyvä asia.»

»Liian hyvä», mutisi don Filippo välinpitämättömästi.

»Voitte levollisena uskoa pankille rahanne ettekä menetä mitään!»

huudahti nuori mies iloisesti. »Rahat ovat englantilaisia, kaikki tulee

Englannista.»

»Oletteko hyvä ja annatte minulle Muratorin?» sanoi de Peruta

hämmästyneenä ja levottomana, sillä tämä toisinta asiasta herätti koko

hänen epäilyksensä uudestaan.

»Odottakaa hetkinen, palvelen teitä heti», vastasi don Filippo

Gambardella, nuorukaisen poistuessa nauraen ja luvaten seuraavana

päivänä palata.

»Aiotteko te viedä rahoja Ruffo-Scillan pankkiin?» kysyi professori,

kirjakauppiaan etsiessä Muratorin kirjaa.

»Kukapa tietää!» vastasi tämä, astuessaan tikapuita alas. »Ehkä vien

sinne pienen summan.»

»Eikö se teistä ole uskallettua?»

»Arpajaisissakin uskalletaan ja kuitenkin ylläpitävät ne valtion ja

koko maailma koettaa niissä onneansa», huomautti eläkkeennauttija.

»Tahtoisin vain omistaa rahaa!»

»Onhan se muuten englantilaista keinottelua», mutisi kirjakauppias;

»englantilaisethan tekevät rahoja niinkuin heinää.»

»Todellako? Minulle on puhuttu Rothschildista», huomautti professori de

Peruta yhä epäillen.

»Rothschildistako? No, sitä parempi, silloin saamme olla varmoja.

Näette, että Ruffo-Scilla ymmärtää asiansa...».

Professori lähti kaupasta, tulematta asiasta vakuutetuksi; mutta pieni

eläkkeennauttija mietti, miten ihmeellistä oli, että hänelle maksettiin

vain korkoja eikä pääomaa; jos hänellä nyt olisi ollut eläkkeensä

pääoma, olisi hän voinut tulla rikkaaksi Ruffo-Scillan avulla.

Hitaasti asteli professori de Peruta tänä marraskuun aamuna

normaalikoulun korkeita, pimeitä portaita ylös. Sairaalloisesti

hermostuneessa mielentilassaan, joka on kyttyräselkäisille ominainen,

tuntui hänestä kuin painaisi musta lompakko seitseminesatoine liroineen

hänen rintaansa leiviskäin painolla. Tietysti ei historiatunti voinut

tänään mennä muuten kuin huonosti, vaikkakin hän, työteliäänä,

tunnontarkkana opettajana, otti vähäpalkkaisen virkansa, niin

katkeralle kuin elämä hänestä tuntuikin, sangen vakavalta kannalta.

Opettajahuoneessa, joka, kuten muutkin huoneet, näytti pimeältä,

kostealta ja tomuiselta, katseli hän kirjallisuudenopettajaa, pientä,

paksua, oppimatonta barilaista pappia, joka vilkkaasti keskusteli

johtajan, laihan, tavattoman pitkän piemontilaisen kanssa, joka myös

oli pappi. Kuvitteliko hän, vai kuuliko hän tuollakin kuiskattavan

nimeä Scilla, tuon turmiollisen karin vaarallista nimeä? Hän meni

ohi tervehtien, pysähtymättä, sillä hän tiesi, ettei häntä kaivattu

eikä rakastettu. Oliko sekin kuvittelua, vai kuiskuttelivatko hänen

oppilaansakin salaa samaa nimeä, istuessaan tarkkaamattomina ja

kuuntelematta opetusta? Oliko se todellakin kirjoitettuna pienille

paperiliuskoille, jotka kulkivat penkistä penkkiin ja otettiin

vastaan hymyillen tai tirskuen? Olivatko Ruffo-Scillan pankkihuonetta

koskevat asiat kiihottaneet näitä tyttöjäkin? Koska he olivat

kaupunkilaislapsia, jotka kello kahdeksan aamulla lähtivät kouluun, oli

joku heistä voinut kuulla niistä puhuttavan joko kotona tai matkalla

tai vieraskäynnillä. Turhaan vaati hän milloin kohteliaasti, milloin

suuttuneesi, sairaille ja onnettomille ominaisella ärtyisyydellä

hiljaisuutta; tyttöjen lörpöttelyhalu ei ollut tukahutettavissa,

eivätkä he oikeastaan pelänneetkään häntä, sillä huolimatta

hermostuneesta äreydestään oli hän hyvä kuin lapsi ja aivan liian arka,

heikko ja sairaalloinen, saavuttaakseen näiden itsepäisten kansanlasten

kunnioittavan arvonannon. Hän itse voi tuskin odottaa tunnin loppua,

päästäkseen koulusta kuulemasta enää puhetta tästä pankista, jonka

rohkeus raha-asioissa ja jonka epäilyttävä vehkeily teki levottomaksi

hänen ankarasti oikeudenmukaisen omantuntonsa, jonka ei vielä ollut

tarvinnut häntä mistään syyttää. Miten hän olikaan onnellinen, kun

kello vihdoin löi yksitoista, ja tytöt, niin pian kuin näkivät

opettajan seisovan, itsekin nousivat kolistellen ja, käyttäen hyväkseen

tekosyytä meluamiseen, huusivat kuorossa: »Hyvästi, herra professori!

Hyvästi, herra professori!»

Jo kiiruhti hänkin kantamansa mustan lompakon painostamana ja

kiusaamana katua alas, ikäänkuin olisivat onnettomat rahat häntä

ajaneet takaa. Palazzo Faucitanon avara piha ja kauniit portaat

rauhoittivat häntä vähän. Vihdoinkin saavutti hän päämaalinsa ja

kymmenen minuutin kuluessa saattoi hän päästä vapaaksi taakastaan;

sitten sai hän ajatella kävelyretkeään Kansalliskirjastoon, jossa

hän teki tutkimuksia arvostelevaa historiaansa varten. Se oli pitkä,

vaivalloinen työ ja hänen oppineena-olemisensa ihanne. Hänen mukanaan

nousi portaita ylös muitakin ja taas toisia tuli ylhäältä alaspäin.

Pankissa oli suuri joukko ihmisiä. Sen muodosti suuri, pitkähkö huone,

jonka kaunis, vaahterapuinen väliseinä jakoi kahtia. Väliseinässä

olivat virkamiesten luukut: kolme rahojen jättämistä varten,

kolme, joista niitä sai ottaa; mutta ihmiset tungeskelivat tiheinä

joukkoina ensinmainittujen edessä, eikä niillä luukuilla, joista

korkoja maksettiin, näkynyt kuin kolme, neljä henkilöä. Yleisölle

määrätty osasto oli sisustettu silmiinpistävän komeasti; siellä oli

tummansinisellä sametilla päällystettyjä huonekaluja, joissa oli

sinisiä ja kultaisia reunuksia ja tupsuja. Tummansinisiin, keltaisella

kirjailtuihin virkapukuihin puettuja palvelijoita, joilla oli lakkeihin

kirjoitettuna: _»Pankkihuone Ruffo-Scilla»_, kulki edestakaisin.

Ja yhä enemmän ihmisiä tunkeili luukuilla toinen toistaan vastaan

puristettuina. Kaikki pitivät rahaansa valmiina kohotetussa kädessään.

Kaikellaisia seteleitä, keltaisia, sinisiä tai harmaita, järjestettyinä

pieniin kääröihin tai kokonaisiin paketteihin, muutamat ihka uusia

kuin olisivat juuri olleet kivipainosta lähteneitä, toiset likaisia ja

rasvaisia kuin olisivat jo tuhansien likaisten käsien kautta kulkeneet.

Oikeastaan ei nähnyt muuta kuin päitten yli kohotettuja seteleitä

piteleviä käsivarsia.

Professori de Peruta tunsi itsensä hetken aikaa ikäänkuin

masentuneeksi; sillä mitä hän aamulla oli pitänyt yksityisenä

tapauksena, näytti hänestä nyt, kun tunti tunnin jälkeen kului,

joltain, joka salaman nopeudella leveni joka haaralle ja kehittyi. Tämä

ihmispaljous pelotti häntä; hän vetäytyi huoneen nurkkaan ja alkoi,

kääntyneenä seinään päin, ottaa Fasulo sisarusten seitsemääsataa liraa

lompakostaan, laskeakseen ne vielä kerran ja pitääkseen niitä valmiiksi

kahteen osaan jaettuna, toisessa kolme, toisessa neljäsataa liraa, ja

sitten hän asettui viimeiseksi hitaasti eteenpäin kulkevaan jonoon.

Silläaikaa jatkui rahain antaminen mahdollisimman yksinkertaisesti.

Uusimman kuosin mukaan vaatetettu nuori virkamies, jonka hiukset

kiilsivät voiteesta, jonka viikset olivat taidokkaasti käherretyt

ja jolla oli loistava, musta helmi kravattineulassaan ja suuri,

kiiltävään, tukevaan kultasormukseen juotettu jalokivi pikkusormessaan,

kirjoitti kiireesti kassakirjaansa maksetun summan suuruuden ja repäsi

siitä pienen kuitin, jonka leimasi ja ojensi maksajalle. Samalla

huusi hän niin äänekkäästi, että kaikki sen kuulivat, maksajan nimen

ja maksetun summan suuruuden toiselle, puuaitauksen takana olevalle

virkailijalle, joka kirjoitti molemmat pieneen luetteloon. Niin kuului

nimi toisensa jälkeen ja summa summan perästä:

»Francesco Jadicicco, neljäsataakolmekymmentä!»

»Pasquale Foderaro, kaksituhattaseitsemänsataaseitsemänkymmentä!»

»Salvatore Apricena, satakaksikymmentä!»

»Parooni Costanzo Vasaturo, seitsemäntuhattayhdeksänkymmentä!»

Ja kirjanpito kävi niin nopeasti, ettei tarkasti katseleva Alessandro

de Peruta voinut kyllin ihmetellä. Muutkin ihmettelivät tätä liikkeen

liian suurta yksinkertaisuutta ja nopeutta ja olisivat luultavasti

toivoneet enemmän muodollisuuksia; mutta kun toinen toisensa jälkeen

helpotuksesta huoahtaen, kuin olisi raskaasta taakasta päässyt, sekä

täysin onnellisena, kun näki asiansa hyvin toimitetuksi, lähti sieltä,

ei kukaan uskaltanut sanoa mitään.

Aina kun mainittiin joku suurempi summa, kurottivat kauvempana seisovat

kaulaansa, nähdäkseen, kuka se onnellinen oli, joka voi antaa tuhansia

liroja Ruffo-Scillan pankkiin talletettavaksi, ja he puristivat

lujemmin muutamia sadan liran seteleitänsä huoaten, kun ajattelivat

niitä suunnattoman suuria korkoja, joita olisivat voineet saada

tuhansilla. Oi, miten vähemmän rikkaat kadehtivat niitä, jotka voivat

panna niin suuria summia hyväätekevään Ruffo-Scillaan, saadakseen jo

kuukauden kuluttua suuria korkoja ja voittaakseen neljännesvuoden

kuluttua suunnattomasti rahoja!

Professori Alessandro de Peruta näki tämän kaiken omin silmin ja hänen

ihmetyksensä nousi minuutti minuutilta. Kun oli niin pieni, nousi hän

varpailleen, nähdäkseen luukusta liikehuoneen sisustan. Ja kummallisen

mielikuvayhdistelmän johtamana muisti hän samassa silmänräpäyksessä

vaikutelman, jonka kolme tai neljä vuotta sitten oli saanut Italian

toisessa pääkaupungissa Firenzessä. Hän oli matkustanut sinne,

saadakseen suosituksia nykyiseen virkaansa normaalikoulussa. Erittäin

muisti hän päivän, jolloin hän, asiansa toimitettuaan, oli etsinyt

erään napolilaisen ystävänsä, jolla oli virka kansallispankissa.

Kun hän ei tiennyt ystävän osotetta ja koska hän hiukan pelkäsi

Firenzen katujen kauneutta ja vilkkautta, oli hän mennyt suoraan

pankkiin. Ja koko se juhlallinen vaikutus, jonka tuo suuri, valoisa,

hehkulaitoksen lämmittämä huone ja sen syvä hiljaisuus, jota eivät

edes kävijäin askeleet häirinneet, oli häneen jättänyt, palasi nyt

äkkiä hänen muistiinsa; hän näki tummanvihriäiset verhot, suuret,

jykevät, mustanpuhuvat pöydät, komeat kipsi- ja marmoriveistokset,

kalliit, lujat, puiset huonekalut, vaikuttavan huoneen koko melkein

majesteetillisen vakavuuden ikäänkuin kangastuksena edessään.

Salissa suuren puuaitauksen takana oli hän nähnyt ystävänsä muitten

virkailijain joukossa, jotka siellä hitaasti ja äänettöminä

työskentelivät, istuen korkeissa nojatuoleissa suuret konttorikirjat

edessään, ja jotka vähän väliä pistivät kynän korvan taa, verratakseen

kahta kirjan eri sivuilla olevaa lukua. Ja samassa huoneessa oli

hän nähnyt kokonaisia rivejä kirjahyllyjä, kattoon asti ulottuvia

seinäkaappeja ja korkeita ja leveitä kirjoituspulpetteja, joiden

ääressä virkailijat kirjoittivat. Kaikki tämä oli tehnyt häneen syvän

vaikutuksen; hän oli arvostellut ystävänsäkin entistään suuremmaksi

tämän arvokkaan koneiston yhtenä pyöränä ja aivan huumaantuneena

uskalsi hän vain hiljaisella äänellä kutsua ystäväänsä yhteisille

illallisille ennen matkaansa. Illalla kohteli hän häntä suurimmalla

kunnioituksella ja puhui vähän väliä hiljaisella äänellä ja arvokkaasti

kansallispankista, ikäänkuin suuresta, ylevästä, poissaolevasta

henkilöstä, ikäänkuin mahtavasta jumaluudesta, joka oli saavuttanut

hänen kummastelevan ihailunsa.

Kaikki tämä palasi elävästi hänen muistoonsa, hänen seisoessaan

keskellä tämän kirjavan, kalpean, ennakkoluuloisen, hälisevän joukon

huumaavaa melua, kaikkien näiden joko kurjasti tai silmiinpistävän

komeasti vaatetettujen ihmisten keskellä, jotka kiireesti käärivät

kokoon vastaanottokuitin ja sitten riensivät pois kuin olisivat

lähteneet julkisesta pelihuoneesta. Se palasi hänen muistoonsa, kun hän

katseli aitauksen toiselle puolen, jossa näkyi kaksi, kolme erimallista

tuolia ja pieni pöytä; jonka ääressä eräs virkailija kirjoitti, mitä

luukulla oleva nuori mies saneli. Ei ollut siellä kirjahyllyä, ei

kaappia, ei kassaa eikä kirjoituspulpettia, ei mitään muuta kuin tyhjä,

kolkko huone, joka ehdottomasti teki epäilyttävän vaikutuksen.

»Carlotta Bencivenga, kahdeksansataayhdeksänkymmentä!»

»Rosario Fuortes, satakaksikymmentä!»

»Gaetano Amirante, kaksitoistatuhatta seitsemänsataa!»

Pankinhoitaja otti rahat viimeksimainitulta, joka oli suuri,

vahvarakenteinen mies, puettuna kellahtavaan päällystakkiin ja

keltaiseen huopahattuun, selvästi maalainen, sekä alkoi laskea

niitä. Siinä oli likaisia, rasvaisia seteleitä ja joukossa oli myös

pussillinen piastereita, joita ei enää ollut pitkään aikaan ollut

käytännössä, Ferdinand toisen, bourbonilaisen, aikuisia rahoja...

kokonainen paperi- ja hopearahojen mallikartta, jolle virkamies

laskiessaan huomaamatta itsekseen hymyili, maalaisen, jonka takana

professori Alessandro de Peruta seisoi, ahneesti silmillään seuratessa

joka seteliä, joka rahaa.

»Kaksitoistatuhatta seitsemänsataa», sanoi pankkimies, alkaessaan

kirjoittaa vastaanottokuittia.

Hän pani koko summan muitten saamiensa rahojen joukkoon, joka

oli kasvanut suureksi arvopaperikohoksi sekä kokonaiseksi kulta-

ja hopeakasaksi, jonka varalle heillä nähtävästi ei ollut edes

kassakaappia. Eikä ollut vaikea huomata, kuinka vastahakoisesti

maalainen lopultakin rahoistaan luopui, kulkien pois pankista hitain

askelin, huojuttaen paksua ruumistaan kuin hanhi.

»Seitsemänsataa liraa Elisabetta ja Clorinda Fasulon nimeen», sanoi

professori Alessandro de Peruta.

»Elisabetta ja Clorinda Fasulo, seitsemänsataa», huusi pankinjohtaja

kovalla äänellä, pyyhkäisten rahat syrjään ja aikoen kirjoittaa kuitin.

»Ettekö laske rahoja?» kysyi professori hämmästyneenä.

»Ei niin pieniä summia koskaan lasketa», vastasi virkailija lyhyesti,

ja hänen jalokivisormuksensa kimalsi komeasti.

Samalla repäsi hän sulavalla kädenliikkeellä vastaanottokuitin ja

ojensi sen professorille. Mutta tämä vastasi kylmästi: »Erehdytte;

siinä oli kolmesataa liraa Elisabetia, neljäsataa Clorinda Fasulon.»

»Helposti korjattu», sanoi pankkimies, tukahuttaen kärsimättömyyden

ilmeen kasvoissaan. »Antakaahan minulle kuitti takaisin.»

Hän otti kuitin ja kirjoitti siihen pienellä käsialalla pari

muistutusta.

»Ei, herraseni», vastusti professori. »Ei tuo ole mikään oikea kuitti.

Teidän on annettava minulle kummankin maksajan nimeen eri kuitti.»

»Teillä näkyy olevan liikaa aikaa, mutta minun aikani on täpärällä»,

sanoi kaunis nuorukainen hävittömällä äänellä.

»Se on teidän asianne, mutta olkaa hyvä ja antakaa molemmat kuitit,

niinkuin ne haluan.»

»Silloin ette ole lausunut ajatustanne selvästi», vastasi toinen,

kohauttaen olkapäitään, »mutta ei tee mitään, saatte kaksi kuittia.»

Ja huoahtaen kärsimättömyydestä, alkoi hän, revittyään ensimäisen

kuitin, kirjoittaa kahta uutta, lausuen nimet tavuttain, jotta selvästi

näkyisi, kuinka asia häntä rasitti.