Catherine-parka!
Huoneen näyttämöasetuksessa oli tapahtunut pieni muutos.
Kuninkaallinen prinsessa ei ollut jaksanut voittaa väsymystä ja madame
Elisabeth ja rouva de Tourzel olivat panneet hänet nukkumaan veljen
viereen.
Hän oli vaipunut unen helmaan.
Madame Elisabeth oli jäänyt vuoteen viereen ja nojasi sängynpatsaaseen.
Kulmakarvat vihaisissa kurtuissa kuningatar seisoi takan edessä
katsellen vuoroin kuningasta, joka istui eräällä tavaramytyllä, vuoroin
oven suussa neuvottelevia upseereja.
Muuan kahdeksankymmenen ikäinen vaimo oli polvillaan, kuin alttarin
edessä, vuoteen ääressä, missä lapset nukkuivat. Hän oli prokuraattorin
isoäiti. Häneen oli tehonnut lasten kauneus ja kuningattaren ylhäinen
ilme; hän oli langennut polvilleen, vuodatti hereitä kyyneliä ja
rukoili hiljaa.
Mikä oli sen rukouksen sisältö, jonka hän esitti Jumalalle? Sekö että
Jumala antaisi anteeksi näille pikku enkeleille vai että nämä enkelit
antaisivat anteeksi ihmisille?
Herra Sausse ja valtuuston jäsenet olivat poistuneet luvattuaan
kuninkaalle, että vaunut kyllä valjastettaisiin.
Mutta kuningattaren katse todisti liiankin selvästi, ettei hän
luottanut tuohon lupaukseen. Herttua tuntui olevan samaa mieltä,
koskapa sanoi de Damasille sekä de Floiracille ja Foucqille, jotka
olivat seurannee! häntä, ynnä molemmille henkivartijoille:
»Hyvät herrat, älkäämme välittäkö kuninkaan ja kuningattaren
näennäisestä tyyneydestä. Asema ei ole epätoivoinen, mutta
tarkastelkaamme sitä oikealta näkökulmalta.»
Upseerit nyökkäsivät, merkiksi, että he kuuntelivat ja että herttua
voisi jatkaa.
»On enemmän kuin luultavaa, että markiisi de Bouillé tietää jo, mitä on
tapahtunut, ja että hän saapuu tänne kello viideksi tai kuudeksi, koska
hänen pitäisi tällä haavaa olla Dunin ja Stenayn välimailla kuninkaan
saksalaishusaarien kanssa. Hänen etuvartiostonsa voi hyvinkin olla
täällä paria tuntia aikaisemmin kuin hän. Sillä nykyisessä asemassamme
on kaikki mikä tuntuu mahdolliselta pantava täytäntöön. Mutta emme voi
liioin väistää sitä tosiseikkaa, että neljä- tai viisituhatta miestä
piirittää meitä ja että heti kun markiisi de Bouillén joukko-osastot
tulevat paikalle, syntyy perin vaarallinen tilanne, kaamea ratkaisun
hetki. Kuningas tahdotaan kenties viedä pois Varennesista, hänet
pakotetaan nousemaan satulaan ja hänet viedään Clermontiin... Hänen
henkeään uhataan, hän voi saada surmansa. Mutta tämä vaara, hyvät
herrat, on vain hetkellinen, ja heti kun on päästy tullista ulos ja
husaarit ovat marssineet kaupunkiin, oli näin tie selvä: Meidän on siis
kestettävä korkeintaan kymmenisen minuuttia. Meitä on kymmenen; ottaen
huomioon tämän talon aseman voimme toivoa, että meistä saa surmansa
yksi minuutissa. Meillä on siis aikaa.»
Kuulijakunta tyytyi nyökäyttämään hyväksymisen merkiksi. Tämä
uhrautuva alttius, joka oli valmis uhmaamaan kuolemaakin, tulkittiin
mutkattomasti ja hyväksyttiin yhtä yksinkertaisesti.
»No niin, hyvät herrat», jatkoi herttua, »minun käsittääkseni
menettelemme seuraavalla tavalla: ensimmäisen laukauksen kuullessamme,
ensimmäisen huudon kuuluessa ulkoa me riennämme viereiseen huoneeseen.
Me surmaamme kaikki siellä olevat ja valtaamme portaat ja ikkunat.
Huoneessa on kolme ikkunaa, kolme meikäläistä puolustaa niitä, muut
seitsemän sijoittuvat portaille, joita on helppo puolustaa niiden
kierteismuodon vuoksi, sillä yksi mies voi siellä pitää puoliaan viittä
kuutta hyökkääjää vastaan. Surmansa saaneitten meikäläisten ruumiitkin
ovat henkiin jääneille jonkunlaisena suojana. Voi siis lyödä vetoa sata
yhtä vastaan, että husaarit pääsevät kaupungin herroiksi, ennenkuin me
olemme kuolleet viimeiseen mieheen, ja jos kuolemmekin, on historian
maininta riittävänä ja kauniina palkkiona uhrautumisestamme.»
Nuoret miehet puristivat toistensa kättä kuten varmaankin tekivät
muinaiset spartalaiset ennenkuin lähtivät taisteluun. Sitten jokainen
asettui paikalleen: henkivartijat ja Isidor de Charny — jolle varattiin
paikka, koska hän oli tilapäisesti poissa — sijoittuivat vartioimaan
kolmea katuikkunaa, herttua de Choiseul asettui portaitten alapäähän,
sitten de Damas, de Floirac, Foucq ja ne kaksi rakuunarykmentin
aliupseeria, jotka olivat pysyneet uskollisina de Damasille.
Kun nämä valmistelut oli suoritettu, kuului kadulta hälinää.
Tulossa oli toinen lähetystö. Siihen kuuluivat ensinnäkin Sausse,
joka tuntui olevan kaikkien lähetystöjen kantajäsen, kansalliskaartin
päällikkö Hannonet ja kolme neljä valtuustonjäsentä.
He ilmoittautuivat ja kun kuningas arveli, että vaunut lopultakin
olivat lähtökunnossa, käski hän lähetystön tulla sisälle.
Miehet astuivat sisälle. Nuoret miehet, jotka tarkastelivat
heidän pienimpiäkin liikkeitään ja eleitään, olivat huomaavinaan
Saussen piirteissä epäröintiä ja Hannonetin otsalla horjumattoman
päättäväisyyden leiman. Kummatkaan merkit eivät olleet heidän
mielestään suotuisia enteitä.
Samalla kertaa kuin lähetystökin tuli sisälle Isidor de Charnykin. Hän
kuiskasi pari sanaa kuningattarelle ja lähti sitten taas nopeasti ulos.
Kuningatar peräytyi kalpeana vuoteen viereen, missä lapsukaiset
nukkuivat.
Kuningas loi kysyvän katseen valtuuston edustajiin ja odotti, että he
esittäisivät asiansa.
Mutta nämä vain kumarsivat kuninkaalle ja olivat vaiti.
Ludvig XVI oli käsittävinään väärin heidän aikeensa.
»Hyvät herrat», sanoi hän, »ranskalaiset on johdettu harhaan, he ovat
vilpittömästi kiintyneet kuninkaaseensa. Väsyneenä yhtämittaisiin
loukkauksiin, joita olen saanut kokea pääkaupungissa, minä olenkin
päättänyt vetäytyä maaseudun sydämeen, jossa uhrautuvan alttiuden
liekki vielä palaa. Siellä toivon löytäväni sen entisen rakkauden, jota
kansani on alati tuntenut hallitsijoitansa kohtaan.»
Lähetystön jäsenet kumarsivat jälleen.
»Ja minä olen valmis todistamaan, että luotan kansaani», jatkoi
kuningas. »Minä aion ottaa henkivartioston, jonka toinen puoli on
kansalliskaartilaisia, toinen puoli vakinaisen armeijan miehiä. Tämä
vartiosto saattaa minut Montmédyyn, jonne olen päättänyt vetäytyä.
Sen vuoksi, herra päällikkö, pyydän teitä valitsemaan miehet
kansalliskaartistanne ja valjastuttamaan hevoset vaunujeni eteen.»
Näitä sanoja seurasi lyhyt äänettömyys, jolloin Sausse odotti
Hannonetin ja Hannonet odotti Saussen puhuvan.
Lopulta Hannonet kumarsi ja vastasi:
»Sire, noudattaisin hyvin mielelläni teidän majesteettinne määräyksiä,
mutta perustuslaissa on pykälä, joka kieltää kuningasta poistumasta
valtakunnasta ja jokaista kunnon ranskalaista edistämästä hänen
pakoaan.»
Kuningas säpsähti.
»Sen vuoksi», jatkoi Hannonet ja viittasi kuningasta antamaan hänen
puhua sanottavansa loppuun, »sen vuoksi Varennesin valtuusto onkin
päättänyt, ennenkuin kuninkaan sallitaan jatkaa matkaa, lähettää
Pariisiin pikalähetin ja odottaa kansalliskokouksen vastausta».
Kuningas tunsi otsansa hiestyvän, kuningatar puraisi kalpeita huuliaan
ja madame Elisabeth kohotti kätensä kohti taivasta.
»Seis, hyvät herrat», sanoi kuningas äänessä arvokkuutta, jonka hän
osasi valita esiintymiseensä ratkaisevana hetkenä. »Enkö siis ole
vapaa menemään minne haluan? Jos niin on, olen siis kahlehditumpi kuin
vähäpätöisin alamaiseni.»
»Sire», vastasi kansalliskaartin päällikkö, »te olette alati oma
herranne. Mutta kaikkia ihmisiä, kuningasta kuten yksinkertaisia
kansalaisiakin, velvoittaa vannottu vala. Olette vannonut valan,
noudattakaa ensimmäisenä lakia, sire. Teidän on ei ainoastaan
näytettävä hyvää esimerkkiä vaan myöskin ylevästi täytettävä
velvollisuutenne.»
Sillä välin herttua oli silmäillyt kuningatarta kysyvin katsein ja
saatuaan mykkään kysymykseensä myöntävän vastauksen lähtenyt alas.
Kuningas oivalsi, että jos hän alistuisi vastustuksetta tähän kaupungin
valtuuston kapinalliseen vaatimukseen — sillä hänen kannaltaan se oli
kapinallisuutta — olisi hän hukassa.
Hän tunsi muuten entuudesta tuon saman vallankumouksellisen hengen,
jota Mirabeau oli koettanut tukahduttaa maaseudulla. Hän oli nähnyt
sen edessään Pariisissa heinäkuun 14, lokakuun 5 ja 6 päivänä ja
huhtikuun 18 päivänä, silloin kun, kuningas oli halunnut tehdä kokeen
vapaudellaan ja lähtenyt Saint-Cloudiin, mutta kansa oli tehnyt
tyhjäksi hänen aikeensa.
»Hyvät herrat», sanoi hän, »tämä on väkivaltaa. Mutta minä en ole niin
eristetty kuin näyttää. Minulla on tuolla portin edessä neljäkymmentä
uskollista miestä ja Varennesin lähitienoolla kymmenentuhatta
sotilasta. Minä siis käsken teidän, herra päällikkö, valjastuttaa heti
paikalla hevoset vaunujeni eteen. Kuuletteko, minä käsken, minä tahdon.»
Kuningatar lähestyi häntä ja kuiskasi:
»Hyvä, hyvä, sire! Henkemme voimme panna vaaralle alttiiksi, mutta
älkäämme luopuko kunniastamme ja arvokkuudestamme!»
»Ja jos me kieltäydymme tottelemasta teidän majesteettianne», sanoi
kansalliskaartin päällikkö, »mikä on seuraus?»
»Seuraus on se, hyvä herra, että minäkin vetoan voimaan ja että te
joudutte vastuuseen verestä, jonka vuodattamista olen tahtonut välttää
ja joka tässä tapauksessa vuotaa teidän toimestanne.»
»Hyvä on, sire», sanoi kansalliskaartin päällikkö, »vedotkaa vain
husaareihinne, minä aion turvautua kansalliskaartiin».
Ja hän poistui.
Kuningas ja kuningatar silmäilivät toisiaan miltei kauhistuneina.
Kumpikaan heistä ei varmaankaan olisi uskaltanut tehdä mitään
ratkaisevaa, ellei Saussen vaimo työnnettyään syrjään vuoteen vieressä
yhä rukoilevan isoäidin, olisi tullut esille ja sanonut kuningattarelle
rahvasnaisen suorasukaiseen, jäyhään tapaan:
»Kuulkaas, madame, tehän olette kuningatar vai kuinka?» Kuningatar
kääntyi, sillä hänen arvoaan loukkasi kipeästi tuo enemmän kuin
tuttavallinen puhuttelutapa.
»Niin olen», vastasi hän, »hetki sitten ainakin uskoin olevani».
»No, jos te olette kuningatar», jatkoi rouva de Sausse hämmentymättä,
»annetaan teille neljäkolmatta miljoonaa, jotta pysyisitte
paikoillanne. Paikka on minun mielestäni hyvä, koska siitä maksetaan
hyvin. Miksi siis haluatte sen jättää?»
Kuningatar huudahti tuskasta, kääntyi kuninkaaseen päin ja sanoi:
»Ah, herra, kaikki, kaikki, kaikki, kunhan ei vain moista
hävyttömyyttä!»
Hän otti vuoteelta nukkuvan kruununprinssin, riensi ikkunalle, aukaisi
sen ja virkkoi kuninkaalle:
»Sire, näyttäytykäämme tuolle kansalle ja katsokaamme, onko se
kauttaaltaan turmeltunutta. Jos niin on laita, vedotkaamme sotamiehiin
ja rohkaiskaamme heitä sanoin ja liikkein.