Tämän kysymyksen esitti muuan vartioiva kansalliskaartilainen.
»Ranska, Lauaunin husaarit!» vastasi herttua.
»Tästä ei pääse kukaan yli», sanoi kansalliskaartilainen.
Ja hän hälytti toverinsa aseihin.
Joukossa syntyi heti tavaton hälinä. Aseistettuja miehiä riensi
paikalle. Soihtujen ja ikkunoihin ilmestyvien valojen loisteessa näkyi
kaduilla kiiltäviä pyssyn piippuja.
Koska herttua ei tiennyt, mitä oli tekeillä tai mitä oli tapahtunut,
halusi hän ensi töiksi ruveta tunnustelemaan maaperää. Hän aloitti
pyytämällä saada tavata Varennesiin sijoitetun joukko-osaston
komentajaa. Pyyntö aiheutti pitkähkön neuvottelun. Lopulta päätettiin
suostua herttuan pyyntöön.
Mutta tätä päätöstä tehtäessä ja toteutettaessa herttua huomasi,
että kansalliskaartilaisetkin käyttivät aikaa hyväkseen ja ryhtyivät
puolustusvalmisteluihin kaatamalla puita rintavarustukseksi ja
suuntaamalla häneen ja hänen neljäänkymmeneen mieheensä päin kaksi
pientä kenttätykkiä. Kun tähtääjä oli päättänyt työnsä, saapui paikalle
husaarivartiosto, mutta jalan. Vartiostoon kuuluvat miehet eivät
tienneet mitään, paitsi että kuningas, kuten heille oli kerrottu, oli
vangittu ja viety kaupungintaloon. He eivät liioin tienneet, kuinka
heidän toveriensa oli käynyt.
Miesten lopetellessa selostustaan oli herttua kuulevinaan pimeästä
pienen ratsujoukon tömistelyä ja miltei samassa muuan ääni huusi:
»Ken siellä?»
»Ranska!» vastattiin.
»Mikä rykmentti?»
»Monsieurin rakuunat.»
Näiden sanojen jälkeen muuan kansalliskaartilainen laukaisi pyssynsä.
»Hyvä», kuiskasi herttua lähimmälle aliupseerilleen, »tuolla on herra
de Damas rakuunoineen!»
Ja enempää aikailematta hän karkoitti tieltään ne kaksi miestä, jotka
olivat tarttuneet hänen ratsunsa suitsiin ja huusivat, että hänen oli
toteltava valtuustoa eikä ketään muuta, komensi eteenpäin, suoriutui
äkkirynnäköllä niistä, jotka yrittivät pidättää häntä, raivasi
itselleen selvän tien ja tunkeutui valaistulle ja ihmisiä viliseville
kaduille.
Saussen taloa lähestyessään hän huomasi kuninkaan valjastamattomat
vaunut ja jonkun matkan päässä pienen torin, jonka yhdellä laidalla,
vaatimattoman rakennuksen edessä, oli vahva vartiosto.
Välttääkseen yhteentörmäystä joukkonsa ja kaupungin asukkaitten kanssa
hän ratsasti suoraan husaarien kasarmille, joka oli hänelle ennestään
tuttu.
Kasarmi oli tyhjä: hän sijoitti siihen neljäkymmentä husaariaan.
Kun herttua astui kasarmista kadulle, tuli kaksi valtuuston jäsentä
pidättämään häntä ja vaatimaan mukaansa kaupungintaloon.
Mutta herttua, joka oli vielä husaareistaan kuulomatkan päässä, lähetti
nämä miehet pois sanoen tulevansa valtuuston puheille sitten kun saisi
sopivan tilaisuuden ja huusi kovalla äänellä kasarmin vartijoille,
ettei ketään saisi päästää kasarmin alueelle.
Pari kolme tallimiestä oli jäänyt kasarmiin. Näiltä herttua kuuli,
että husaarit, jotka eivät tienneet, mihin heidän päällikkönsä olivat
joutuneet, olivat lähteneet heitä noutamaan tulleitten kaupunkilaisten
kanssa ja hajaannuttuaan pitkin kaupunkia olivat nyt juomassa uusien
ystäviensä seurassa.
Tämän uutisen kuultuaan herttua palasi kasarmiin. Hänen käytettävänään
oli siis vain neljäkymmentä miestä, joiden ratsut olivat tehneet
yhdeksänpenikulmaisen päivämatkan. Sekä miehet että hevoset olivat upi
uuvuksissa.
Mutta tilannetta ei voinut parantaa. Herttua ryhtyi tarkastamaan
pistoolejaan, olivatko ne kunnossa. Sitten hän selitti saksaksi
husaareille, jotka ranskaa taitamattomina eivät olleet käsittäneet
äskeisistä tapauksista yhtään mitään, että kuningas, kuningatar ja
kuninkaallinen perhe oli vangittu ja että nyt oli heidät vapautettava
vangitsijani käsistä tai kuoltava.
Puhe oli lyhyt mutta ytimekäs. Se näytti tehonneen husaareihin
voimakkaasti. Kummastuneina he toistivat sanoja: _Der König, die
Königin_.
Herttua ei antanut heille aikaa jäähdytellä innostustaan. Hän
komensi: »Miekat esiin, eteenpäin, mars!» ja ratsasti hyvää hölkkää
rakennukselle päin, jonka edessä hän oli nähnyt vartioston ja jota hän
arveli taloksi, missä kuningasta pidettiin vangittuna.
Kansalliskaartilaisten solvauksista piittaamatta hän pani kaksi
miestänsä portille vartijoiksi ja aikoi astua sisälle.
Silloin hän tunsi olkapäällään käden kosketuksen.
Hän kääntyi ja näki kreivi de Damasin, jonka äänen hän oli tuntenut,
kun kreivi oli vastannut kansalliskaartilaisten kysymykseen: kuka
siellä?
Herttua oli kai hieman luottanutkin tähän apuun.
»Ah, tekö?» sanoi hän. »Paljonko teillä on väkeä?»
»Olen yksin tai melkein yksin», vastasi toinen.
»Kuinka niin?»
»Rykmenttini kieltäytyi seuraamasta minua ja minä olen täällä viiden
kuuden miehen kanssa.»
»Ikävä juttu, mutta mitä siitä, onpa minulla neljäkymmentä husaaria,
katsotaanpa, mitä niillä saamme aikaan.»
Kuninkaan luona oli paraikaa valtuuston lähetystö, jota johti herra
Sausse.
Lähetystö sanoi Ludvig XVI:lle:
»Koska Varennesin asukkaat nyt tietävät, että heillä on ilo nähdä
keskuudessaan kuninkaansa, tulevat he tiedustelemaan hänen ohjeitaan.»
»Ohjeitani?» ihmetteli kuningas. »Valjastuttakaa siis vaununi, jotta
pääsen lähtemään.»
On vaikea sanoa, mitä valtuuston lähetystö olisi vastannut tähän
täsmälliseen pyyntöön, sillä samassa kuului ulkoa herttuan hevosten
töminä ja ikkunoista nähtiin husaarien järjestäytyvän torille
paljastetut sapelit kädessä.
Kuningatar vavahti, ilon säde valaisi hänen kasvojaan.
»Olemme pelastetut!» kuiskasi hän madame Elisabethin korvaan.
»Jumala sen suokoon!» vastasi tämä hurskas, kuninkaallinen karitsa,
joka antoi Jumalalle kunnian kaikesta, hyvästä ja pahasta, toivosta ja
epätoivosta.
Kuningas suoristautui ja odotti.
Valtuustonjäsenet silmäilivät toisiaan levottomina.
Eteisestä, jota joukko viikattein aseistettuja talonpoikia vartioi,
kuului kovaa melua, sananvaihtoa ja sitten taistelun melskettä.
Kynnykselle ilmestyi herttua de Choiseul, hatutta päin ja miekka
kädessä.
Hänen hartioittensa takaa näkyivät de Damasin kalpeat, mutta
päättäväiset kasvot.
Molempien upseerien katseessa oli sellainen uhkanilme, että valtuuston
edustajat väistyivät syrjään, jättäen tyhjän tilan näiden uusien
tulokkaitten ja kuninkaallisen perheen jäsenten väliin.
Herttuan ja de Damasin astuessa sisälle oli huoneen näyttämöasetus
seuraava:
Keskellä huonetta oli pöytä, jolle oli pantu miltei tyhjä viinipullo,
leipää ja pari kolme lasia.
Kuningas ja kuningatar kuuntelivat seisoallaan valtuuston edustajien
puhetta. Ikkunan ääressä seisoivat madame Elisabeth ja kuninkaallinen
prinsessa. Vuoteella nukkui puoleksi riisuttuna kruununprinssi, joka
oli menehtynyt väsymykseen. Hänen lähellään istui rouva de Tourzel
pää käsien varassa, ja hänen takanaan seisoivat rouvat Brunier ja de
Neuville. Huoneen perällä, pimennossa, molemmat henkivartijat ja Isidor
de Charny viruivat nojatuoleissa tuskan ja liikaponnistusten musertamina.
Nähdessään herttuan kuningatar meni häntä vastaan ovelle saakka, ojensi
hänelle kätensä ja sanoi:
»Ah, tekö herra de Choiseul... tervetuloa!»
»Voi, madame», vastasi herttua, »kaikesta päättäen tulen liian myöhään!»
»Ette ollenkaan, kunhan vain tulette kelpo seurassa.»
»Oh, madame, päinvastoin, me tulemme miltei yksin. Herra Dandoinsin ja
hänen rakuunansa on Sainte-Menehouldin valtuusto pidättänyt ja herra de
Damasin ovat hänen omat miehensä hylänneet.»
Kuningatar ravisti alakuloisena päätänsä.
»Mutta», jatkoi herttua, »missä on ritari de Bouillé, missä on herra de
Raigecourt?»
Ja herttua katseli ympärilleen.
Kuningas oli sillä välin tullut lähemmäksi.
»En ole minäkään nähnyt heitä», sanoi hän.
»Sire», virkkoi de Damas, »annan teille kunniasanani, että odotin
näkeväni heidät surmattuina vaunujenne edessä».
»Mitä nyt tehdään?» kysyi kuningas.
»Pelastetaan teidät, sire», vastasi de Damas. »Käskekää.» »Sire»,
selitti herttua, »minulla on täällä neljäkymmentä husaaria. He ovat
tosin tehneet yhdeksänpenikulmaisen päivämatkan, mutta jaksavat kyllä
vielä Duniin asti.»
»Entä me?» kysyi kuningas.
»Kuunnelkaa, sire», sanoi herttua, »minun käsittääkseni voidaan
menetellä vain yhdellä tavalla. Kuten sanoin, minulla on neljäkymmentä
husaaria. Seitsemän luopukoon hevosistaan. Te nousette yhden ratsun
satulaan ja otatte syliinne kruununprinssin, kuningatar nousee
toisen ratsun selkään, madame Elisabeth kolmannen, kuninkaallinen
prinsessa neljännen, rouvat de Tourzel, de Neuville ja Brunier, joita
ette halunne jättää tänne, nousevat niinikään kukin satulaan... Me
ympäröimme teidät jäljelle jäävien kolmenneljättä husaarin kanssa.
Me raivaamme tien miekat kädessä ja niin meillä on ainakin yksi
mahdollisuus pelastua. Mutta muistakaa, sire, että tämä menettelytapa
on päätettävä heti, sillä tunnin, puolen tunnin, neljännestunnin
perästä husaarini on ehkä saatu käännytetyksi meitä vastaan.»
Herttua vaikeni ja odotti kuninkaan vastausta. Kuningatar näytti
kannattavan ehdotusta ja loi puolisoonsa kysyvän silmäyksen.
Mutta kuningas tuntui vâlttelèvân kuningattaren katsetta ja sitä
vaikutusta, joka tällä oli häneen.
Sitten hän kääntyi herttuaan päin ja sanoi:
»Käsitän hyvin, että se on keino ja kenties ainoa, jota kannattaa
yrittää. Mutta voitteko taata, ettei tässä epäsuhtaisessa taistelussa,
kolmeneljättä miestä seitsemää-, kahdeksaasataa vastaan, joku luoti
surmaa poikaani, tytärtäni, kuningatarta tai sisartani?»
»Sire», vastasi herttua, »jos sellainen, onnettomuus sattuisi ja se
tapahtuisi sen vuoksi että olette noudattanut neuvoani, ei minulla
olisi muuta tehtävää kuin ampua itseni teidän majesteettinne silmien
edessä».
»No niin», sanoi kuningas, »älkäämme puhuko enempää sellaisista
äärimmäisistä keinoista, vaan punnitkaamme tilannetta kylmästi ja
harkitusti».
Kuningatar huoahti ja astui pari askelta poispäin.
Tämä liike, jolla hän ei koettanut salata mielipahaansa, vei hänet
Isidorin eteen, jonka kadulta kuuluva melu oli houkutellut ikkunaan,
sillä hän toivoi yhä, että tämän melun oli aiheuttanut hänen veljensä
saapuminen.
He vaihtoivat muutaman kuiskaavan sanan, ja Isidor poistui huoneesta.
Kuningas ei ollut huomaavinaan, mitä Isidorin ja kuningattaren välillä
tapahtui, vaan jatkoi:
»Valtuusto ei kiellä minua lähtemästä, se vaatii vain, että odottaisin
aamunkoittoon asti. En puhu kreivi de Charnysta, joka on alati
osoittanut meille horjumatonta alttiutta ja jonka kohtalosta emme
tällä hetkellä tiedä mitään. Mutta mikäli olen kuullut, ovat herrat de
Bouillé ja de Raigecourt lähteneet kaupungista kymmenen minuuttia ennen
saapumistani. He ovat menneet viemään tietoja markiisi de Bouillélle
ja panemaan taistovalmiit joukot liikkeelle. Jos olisin yksin,
noudattaisin neuvoanne ja lähtisin. Mutta on mahdotonta panna vaaralle
alttiiksi kuningatarta, lapsiani, sisartani ja näitä naisia, kun ei ole
käytettävänä miehiä enempää kuin teillä on. Osan niistä täytyisi luopua
hevosistaan, sillä en voisi jättää tänne kolmea henkivartijaani!» —
Hän otti esille kellon. — »Kello on lähes kolme. Nuorempi de Bouillé
lähti kello puoli yksi. Hänen isänsä on varmaankin sijoittanut
joukkoja tien varrelle jonkun matkan päähän toisistaan. Sitä mukaa
kuin ritari de Bouillé ilmoittaa näille, ne saapuvat tänne... Täältä
on Stenayhin vajaa neljäkymmentä kilometriä. Kahdessa tai kahdessa ja
puolessa tunnissa sen välin ratsastaa. Yön mittaan saapuu tänne siis
joukko toisensa jälkeen ja kello viiden kuuden tienoissa voi markiisi
de Bouillé olla itsekin täällä, ja silloin voimme vaarattomasti ja
väkivaltaa käyttämättä lähteä Varennesista ja jatkaa matkaamme.»
Herttua myönsi ehdotuksen johdonmukaisesti perustelluksi, mutta silti
hän tunsi vaistomaisesti, että tiettyinä hetkinä ei pidä kuulla
johdonmukaisuuden ääntä.
Hän kääntyi kuningattareen päin ja rukoili katseellaan tätä antamaan
toisenlaiset ohjeet, tai että tämä ainakin yrittäisi saada kuninkaan
peruuttamaan äskeiset määräyksensä.
Mutta kuningatar ravisti päätänsä.
»En ota mitään vastuulleni», sanoi hän. »Kuningas saa määrätä. Minun
velvollisuuteni on totella. Olen muuten samaa mieltä kuin kuningas:
markiisi de Bouillé on pian täällä.»
Herttua kumarsi ja vetäytyi syrjään. Hän ryhtyi neuvottelemaan
de Damasin kanssa ja viittasi henkivartijoitakin tulemaan tähän
neuvotteluun.