Lukiessaan näitä muutamia rivejä ei Mirabeau voinut pidättää kyyneliään.
Hän käski, että nuorukainen oli tuotava takaisin. Mutta
tämä oli ilmeisesti halunnut välttää hyvin ansaitsemaansa
kiitollisuudenosoitusta ja poistunut ilmoitettuaan palvelijalle, mikä
oli hänen osoitteensa Pariisissa ja Argenteuilissa.
Vähää myöhemmin Mirabeau suostui päästämään puheilleen kaikki pyrkijät:
ystävänsä de la Marckin ja Frochotin, sisarensa rouva du Saillantin, ja
sisarentyttärensä rouva d'Aragonin.
Mutta hän kieltäytyi jyrkästi turvautumasta kenenkään muun kuin
Gilbertin hoitoon. Ja kun Gilbertkin koetti taivuttaa häntä, sanoi hän:
»Ei, tohtori, ei! Olette saanut tuta kaikki sairauteni aiheuttamat
ikävyydet. Jos parannatte minut, täytyy teidän saada kaikki ansio
tervehtymisestäni.»
Silloin tällöin hän kysyi, ketkä olivat käyneet tiedustelemassa hänen
vointiaan. Ja vaikkei hän koskaan kysynytkään, oliko kuningatar
lähettänyt ketään palatsista, arvasi Gilbert siitä huokauksesta, joka
puhkesi Mirabeaun rinnasta, kun hän ehti luettelon loppuun, että nimi,
jonka hän oli toivonut siinä näkevänsä, oli juuri se, jota hän ei siinä
nähnyt.
Puhumatta kuninkaasta tai kuningattaresta — Mirabeau ei ollut vielä
niin viimeisillään, että olisi käsitellyt heitä — hän viehättyi
puhumaan ihmeteltävän lennokkaasti yleisestä politiikasta ja etenkin
siitä, jota hän olisi ministerinä noudattanut Englannin suhteen.
Varsinkin Pittin kanssa hän olisi mielellään ryhtynyt mieskohtaiseen
otteluun.
»Oh, sitä Pittiä!» huudahti hän kerran. »Hän on valmistelujen
ministeri. Hän hallitsee mieluummin uhkauksin kuin teoin. Jos _minä
olisin elänyt_, olisi hän minusta saanut paljon huolta ja päänvaivaa!»
Silloin tällöin kuului huoneeseen saakka ikkunoitten alta kohinaa.
Kansa siellä huusi alakuloisesti: »Eläköön Mirabeau!» Siinä huudossa
oli rukoilua, valittelua eikä enää toivoa.
Mirabeau alkoi kuunnella ja avautti ikkunan, jotta tämä huuto, joka
korvaisi niin monet kestetyt kärsimykset, kantautuisi häneen saakka.
Jonkun tovin hän makasi hiljaa, kädet ojossa, korvat tarkkaavina ja
hengitti, imi itseensä tätä kohinaa.
Sitten hän jupisi:
»Oh, sinä kelpo kansa! Olet niinkuin minäkin solvaistu, halveksittu,
häväisty! On oikein, että juuri he minut unohtavat ja että juuri sinä
minua muistelet!»
Kun tuli yö eikä Gilbert halunnut poistua sairaan luota hetkeksikään,
siirrätti hän vuoteen lähelle leposohvan ja heittäytyi sille nukkumaan.
Mirabeau salli sen. Koska hän oli varma kuolemastaan, ei hän tuntunut
enää pelkäävän lääkäriä.
Päivän sarastaessa hän avautti ikkunat.
»Hyvä tohtori», sanoi hän Gilbertille, »minä kuolen tänään. Kun on
ehtinyt niin pitkälle kuin minä nyt, ei ole muuta tehtävää kuin
koristaa ja seppelöidä itsensä kukilla, jotta voisi niin miellyttävästi
kuin suinkin vaipua uneen, josta ei enää herää. Sallitteko minun tehdä
mitä haluan?»
Gilbert nyökkäsi merkiksi, että Mirabeau oli isäntä talossaan.
Silloin kreivi kutsui luoksensa molemmat palvelijat.
»Jean», sanoi hän, »kerätkää minulle ihanimmat kukat mitä löydätte.
Teisch puolestaan koettakoon tehdä minusta niin kauniin kuin
mahdollista.»
Jean silmäili kysyvästi Gilbertiä. Tämä nyökkäsi.
Jean lähti.
Teisch, joka oli ollut edellisenä iltana hyvin sairas, alkoi ajaa
Mirabeaun partaa ja suoria hänen tukkaansa.
»Sinähän olit eilen sairas, poloinen Teisch», sanoi Mirabeau. »Kuinka
on laitasi tänään?»
»Oh, varsin hyvin, rakas isäntä», vastasi tuo rehti palvelija. »Minä
toivon, että olisitte minun nahoissani.»
»Mutta minä», sanoi Mirabeau nauraen, »minäpä en toivoisi sinun olevan
minun nahoissani, mikäli rakastat elämää».
Tällöin kuului tykinjyrähdys. Mistä se tuli? Sitä ei saatu milloinkaan
selville.
Mirabeau säpsähti.
»Ah, joko nyt vietetään Akilleen hautajaisia?» huudahti hän ja nousi
istumaan.
Kun Jean oli tullut ulos, ryntäsivät kaikki tiedustelemaan häneltä
kuulun sairaan vointia, ja tuskin hän oli sanonut olevansa menossa
hakemaan kukkia, kun ihmiset jo juoksivat pitkin katuja huutaen:
»Kukkia Mirabeaulle!» Kaikki ovet aukenivat, kukin tarjosi mitä
oli tarjota asunnoissa tai kasvihuoneissa. Vähemmässä kuin
neljännestunnissa oli Mirabeaun asunto tulvillaan mitä harvinaisimpia
kukkia.
Kello yhdeksältä aamulla oli Mirabeaun huone muuttunut todelliseksi
kukkatarhaksi.
Juuri silloin Teisch lopetti pukemishommansa.
»Hyvä tohtori», sanoi Mirabeau Gilbertille, »pyydän teitä suomaan
minulle viisitoista minuuttia sanoakseni hyvästi eräälle henkilölle,
jonka täytyy poistua talosta ennen minua. Jos sitä henkilöä yritetään
loukata, uskon hänet teidän suojelukseenne.»
Gilbert ymmärsi.
»Hyvä on», sanoi hän, »jätän teidät».
»Odottakaa viereisessä huoneessa. Kun mainitsemani henkilö on lähtenyt,
ette saa poistua luotani ennen kuolemaani.»
Gilbert nyökkäsi.
»Lupaatteko sen kunniasanallanne?» sanoi Mirabeau.
Gilbert sopersi lupauksensa. Tämä stoalainen kummasteli tuntiessaan
silmänsä kyyneltyvän, hän, joka filosofiansa turvissa luuli olevansa
tunteeton.
Sitten hän astui ovelle.
Mirabeau pysäytti hänet.
»Ennenkuin menette», sanoi hän, »avatkaa kirjoituspöytäni ja tuokaa
sieltä minulle muuan pieni lipas».
Gilbert noudatti hänen toivomustaan.
Lipas oli hyvin painava. Gilbert päätteli sen olevan täynnä kultaa.
Mirabeau viittasi häntä panemaan lippaan yöpöydälle.
Sitten hän ojensi Gilbertille kätensä.
»Olkaa hyvä ja lähettäkää luokseni Jean», sanoi hän. »Jean,
ymmärrättekö? Ei Teischiä, hän väsyttää minua alituisella
kutsumisellaan ja soitollaan.»
Gilbert poistui. Jean odotteli viereisessä huoneessa. Gilbertin
astuessa ulos meni Jean samasta ovesta sisään.
Gilbert kuuli, että Jean väänsi perässään oven salpaan.
Seuraavat kolmekymmentä minuuttia Gilbert käytti selittääkseen sairaan
tilaa talossa tungeskeleville uteliaille.
Tiedot olivat lohduttomia. Hän ei salannut, ettei Mirabeau varmaankaan
näkisi enää seuraavaa päivää.
Eräät ajoneuvot pysähtyivät hotellin edustalle.
Hetken hän jo ajatteli, että ne olivat hovin lähettämät vaunut,
jotka, huomaavasti kyllä, oli päästetty perille, yleisestä kiellosta
huolimatta.
Hän riensi ikkunaan. Olisihan ollut suloinen lohdutus kuolevalle, jos
kuningatar lopultakin olisi muistanut häntä!
Mutta ne olivatkin vain tavalliset vuokravaunut, jotka Jean oli
noudattanut paikalle.
Tohtori arvasi, ketä varten.
Jonkun minuutin kuluttua Jean opasti muuatta isoon viittaan
kietoutunutta naista vaunuihin.
Väkijoukko teki kunnioittavasti tilaa näille vaunuille, välittämättä,
kuka vaunuissa ajoi.
Jean palasi sisälle.
Tuokion perästä Mirabeaun huoneen ovi aukeni ja potilaan heikko ääni
kutsui tohtoria.
Gilbert riensi hänen luoksensa.
»Kas niin, tohtori», sanoi Mirabeau, »olkaa hyvä ja pankaa tämä lipas
entiselle paikalleen».
Ja kun Gilbert näytti kummastelevan, että lipas oli yhtä painava kuin
ennenkin, sanoi Mirabeau:
»Eikö olekin omituista? Missä hiton loukoissa epäitsekkyys
piileskeleekään!»
Lattialla vuoteen vieressä Gilbert näki kirjaillun pitsinenäliinan.
Se oli kyynelten kostuttama.
»Ah», sanoi hän Mirabeaulle, »hän ei ole ottanut mitään, mutta on
sensijaan jättänyt jotakin».
Mirabeau otti nenäliinan ja tuntiessaan sen kosteaksi painoi sen
otsalleen.
»Ah», mutisi hän, »vain hän yksin on sydämetön...!»
Ja hän painui takaisin vuoteelleen silmät ummessa. Hänen olisi voinut
luulla pyörtyneen tai kuolleen, ellei rinnan korina olisi ilmaissut,
että hän oli vasta astunut kuolontielle.