Eläköön Mirabeau!
Mirabeau oli makuulla. Hän oli tullut tajuihinsa. Illallisen tähteet,
lautaset ja kukat olivat vielä pöydällä, yhtä syyttävinä todistajina
kuin on itsemurhaajan vuoteen vieressä maljan pohjasta löydetty myrkyn
jäännös.
Gilbert lähestyi häntä nopeasti ja hengitti kevyemmin nähdessään
potilaan.
»Ah», sanoi hän, »ei olekaan niin huonosti kuin pelkäsin!»
Mirabeau hymyili.
»Niinkö arvelette, tohtori?» virkkoi hän.
Ja hän ravisti päätänsä kuin henkilö, joka arvelee tuntevansa tilansa
ainakin yhtä tarkoin kuin lääkäri, joka toisinaan tahallaan erehtyy
voidakseen sitä helpommin pettää potilaitaan.
Tällä kerralla Gilbert ei tyytynytkään vain ulkokohtaiseen tutkimiseen.
Hän koetti valtimoa: se löi nopeasti ja voimakkaasti. Hän katsoi
kieltä: se oli tahmainen ja kitkerä. Hän tiedusteli, miltä pää tuntui:
se tuntui raskaalta ja sitä kivisteli.
Jalat olivat kylmät.
Äkkiä toistuivat samat suonenvedontapaiset nytkähtelyt, jotka olivat
kiusanneet potilasta paria päivää aikaisemmin ja jotka ilmenivät
milloin kainalon alla, milloin solisluun kohdalla tai palleassa.
Valtimo, joka, kuten sanottu, löi nopeasti ja voimakkaasti, muuttui
tällöin katkonaiseksi ja nykiväksi.
Gilbert määräsi saman rauhoittavan hoitotavan, joka edelliselläkin
kerralla oli osoittautunut tehokkaaksi.
Mutta potilas joko oli liian heikko kestämään tätä tuskallista
hoitotapaa tai ei yksinkertaisesti halunnutkaan parantua, koskapa
neljännestunnin kuluttua valitteli sinappihauteitten aiheuttavan niin
sietämättömiä tuskia, että hauteet oli poistettava kokonaan.
Heti taukosivat myöskin parantumisoireet.
Tarkoituksemme ei suinkaan ole kuvailla tämän vaikean sairauden eri
vaiheita. Jo saman päivän aamulla levisi huhu kautta koko kaupungin ja
nyt vakavampana kuin eilinen.
Tauti oli uusiintunut, kertoivat ihmiset toisilleen, ja uhkasi nyt
kuolemalla.
Silloin vasta pääsi oikein arvioimaan, minkä valtavan aseman yksityinen
ihminen voi vallata kansan keskuudessa. Koko Pariisi oli liikutettu
niinkuin päivinä, jolloin yleinen onnettomuus uhkaa yksityistä ja
kansaa. Koko tämän, kuten edellisenkin päivän rahvas vartioi katua,
jottei ajoneuvojen melu pääsisi sairaan kuuluville. Joka hetki
ikkunoitten alle kerääntyneet joukot kävivät tiedustelemassa potilaan
vointia, ja sanoma siitä kiiti nopeasti Antinin viertotieltä Pariisin
laitakujille asti. Porttia piiritti kansalaisryhmä, jossa oli edustajia
kaikista säädyistä, kaikista puolueista, ikäänkuin jokainen puolue,
niin vastakkaisia kuin olivatkin toisilleen, menettäisi jotakin
Mirabeaun menettäessään. Sillä välin suuren puhujan ystävät, omaiset
ja tuttavat täyttivät pihat, eteiset ja alakerroksen huoneet potilaan
tietämättä mitään tästä tungoksesta.
Mirabeau ja tohtori Gilbert eivät puhelleet paljoa.
»Tahdotte siis ehdottomasti kuolla?» oli tohtori kysynyt.
»Miksi eläisin?» oli Mirabeau vastannut.
Gilbert muisti, mitä Mirabeau oli luvannut kuningattarelle ja kuinka
kiittämätön kuningatar oli ollut, eikä siis vastustellut kauempaa,
vaan päätti täyttää velvollisuutensa lääkärinä loppuun saakka, vaikka
tiesikin, ettei hän ollut mikään jumala taistelemaan mahdotonta vastaan.
Saman päivän illalla jakobini-klubi valitsi lähetystön tiedustelemaan
entisen puheenjohtajan vointia. Lähetystön johtajana oli Barnave.
Barnaven mukana oli ajateltu lähettää myöskin molemmat Lamethit, mutta
nämä olivat kieltäytyneet.
Kun Mirabeau sai kuulla tämän, sanoi hän:
»Tiesin kyllä, että he olivat kurjia raukkoja, mutta sitä en tiennyt,
että he olisivat moisia tomppeleita!»
Kokonaiseen vuorokauteen tohtori Gilbert ei poistunut hetkeksikään
Mirabeaun vuoteen äärestä. Keskiviikkoiltana kello yhdentoista
tienoissa potilaan tila oli niin hyvä, että Gilbert uskalsi siirtyä
viereiseen huoneeseen levähtämään tuokioksi.
Ennenkuin meni makuulle, antoi hän määräyksen, että vähäisimmänkin
kohtauksen ilmetessä hänet oli heti herätettävä.
Päivän sarastaessa hän heräsi. Kukaan ei ollut käynyt häiritsemässä
hänen untansa. Hän nousi levottomana. Hänestä tuntui mahdottomalta,
että sairaan tila oli näin äkkiä parantunut.
Alakerroksessa Teisch ilmoitti hänelle kyynelsilmin ja itkuisin äänin,
että Mirabeau oli ollut entistä sairaampi, mutta oli kieltäytynyt
kokemiensa tuskien uhallakin herättämästä tohtori Gilbertiä.
Sairas oli tosiaankin saanut kärsiä hirveitä tuskia. Valtimo löi
peloittavalla tavalla, tuskat olivat yltyneet kauhistuttavaan mittaan,
tukehtumis- ja kouristuskohtaukset olivat uusiintuneet.
Monesti — Teisch oli pitänyt sitä alkavan hourailun oireena — sairas
oli maininnut kuningattaren nimen.
»Kiittämättömät!» oli hän sanonut. »Eivät ole halunneet edes
tiedustella vointiani!»
Sitten hän oli jatkanut kuin puhuen itsekseen:
»Mitä hän sanonee kuullessaan huomenna tai ylihuomenna, että olen
kuollut...?»
Gilbert arveli, että kaikki riippuisi nyt siitä käännekohdasta, johon
sairaus oli siirtymässä. Hän päätti taistella tautia vastaan kaikin
voimin. Hän määräsi, että potilaan rintaan oli pantava iilimatoja.
Mutta tuntui siltä, että iilimadot olivat lyöttäytyneet kuolevan
liittolaisiksi, sillä ne eivät takertuneet kiinni. Silloin iskettiin
toistamiseen jalasta suonta ja sairaalle annettiin myskipillereitä.
Kohtausta kesti kahdeksan tuntia. Näiden kahdeksan tunnin kuluessa
tohtori Gilbert tottuneen kaksintaistelijan lailla otteli kuoleman
kanssa, hyökkäili, väisteli, astui eteenpäin ja peräytyi, antoi iskuja
ja sai takaisin. Lopulta kuume hellitti, kuolema väistyi, mutta kuten
tiikeri, joka pakenee hyökätäkseen pian takaisin, niin sekin painoi
hirveän otteensa sairaan kasvoihin.
Gilbert seisoi kädet ryntäillä vuoteen ääressä, missä tuo kauhea
taistelu kohta käytäisiin loppuun. Hän tunsi liian hyvin tieteensä
salaisuudet toivoakseen mitään tai edes epäilläkseen enää.
Mirabeau oli hukassa. Tuossa makaavassa ruumiissa, jossa elämänliekki
vielä lepatti, oli mahdoton tuntea elävää Mirabeauta.
Omituinen ilmiö! Kuin yhteisestä sopimuksesta, kuin saman ajatuksen
kannustamina sairas ja Gilbert puhelivat nyt Mirabeausta kuin
henkilöstä, joka on elänyt, mutta sitten lakannut elämästä.
Mirabeaun kasvoille tuli samalla se juhlallinen ilme, joka oleellisena
kuuluu suurten miesten kuolinkamppailuun: hän puhui verkkaisesti,
vakaasti melkein kuin ennustaja, hänen sanoissaan oli entistä
vakavampi, syvempi, täyteläisempi leima ja hänen tunne-elämänsä näytti
herkemmältä, turvattomammalta, ylevämmältä.
Tultiin ilmoittamaan, että muuan nuori mies, joka oli nähnyt Mirabeaun
vain kerran eikä halunnut sanoa, kuka hän oli, pyysi päästä katsomaan
sairasta.
Mirabeau katsahti Gilbertiin kuin pyytääkseen tätä sallimaan nuoren
miehen tulla sisälle.
Gilbert ymmärsi.
»Päästäkää hänet tänne», sanoi hän Teischille.
Teisch avasi oven. Kynnykselle ilmestyi yhdeksäntoista tai
kahdenkymmenen ikäinen nuorukainen. Hän astui hitaasti peremmälle,
polvistui Mirabeaun vuoteen ääreen, tarttui hänen käteensä, suuteli
sitä ja puhkesi nyyhkytyksiin.
Mirabeau näytti jännittävän hämärtyvää muistiaan.
»Ah, niin», sanoi hän sitten, »nyt tunnen teidät. Olette Argenteuilissa
tapaamani nuori mies!»
»Ylistetty olkoon jumala!» huudahti nuorukainen. »Muuta en
pyytänytkään.»
Hän nousi, peitti kasvot käsillään ja lähti.
Tovin kuluttua Teisch toi pienen kirjeen, jonka nuori mies oli
kirjoittanut eteisessä.
Kirjeessä oli seuraavat yksinkertaiset sanat:
»Suudellessani Argenteuilissa herra de Mirabeaun kättä sanoin hänelle,
että olen valmis kuolemaan hänen puolestaan.
Olen tullut täyttämään lupaukseni.
Luin eilen eräästä englantilaisesta lehdestä, että Lontoossa,
oli menestyksellisesti kokeiltu verensiirtoa samanlaisessa
sairaustapauksessa kuin mitä kuuluisa sairas nyt potee..
Jos herra de Mirabeaun pelastamiseksi katsotaan hyödylliseksi
verensiirtoa, niin minä tarjoan vereni, se on nuorta ja puhdasta.