Paetkaa, paetkaa, paetkaa!
Tästä alkaen Mirabeaun viimeiset hetket olivat tosiaan yhtämittaista
kuolemankamppailua.
Gilbert piti lupauksensa ja pysytteli hänen vuoteensa ääressä
viimeiseen hetkeen saakka.
Niin tuskallista kuin onkin katsella tätä aineen ja hengen välistä
viimeistä ottelua, on siinä alati jotakin uutta opittavaa lääkärille ja
ajattelijalle.
Mitä suurempi nero on kysymyksessä, sitä merkittävämpää on tarkata,
kuinka tämä nero kestää taistelun kuolemaa vastaan, joka lopulta sen
taistelun voittaa.
Tätä kuolevaa suurmiestä katsellessaan Gilbert johtui lisäksi toisiin
synkkiin ajatuksiin.
Miksi Mirabeau kuoli, hän, jolla oli jättiläisluonne, Herakleen ruumis?
Senkö vuoksi, että hän oli kohottanut kätensä tukeakseen
luhistumaisillaan olevaa kuninkuutta? Senkö vuoksi, että häneen oli
hetken nojannut sen onnettomuutta tuottavan naisen käsivarsi, jonka
nimi oli Marie-Antoinette?
Eikö Cagliostro ollut hänelle ennustanut jotakin sensuuntaista
Mirabeaun kuolemasta? Eivätkö nuo kaksi omituista olemusta, jotka hän
oli tavannut ja joista toinen turmeli tuon Ranskan suuren puhujan,
kuninkuuden tukijan, maineen ja toimen hänen terveytensä, eivätkö
ne olleet todistamassa hänelle, Gilbertille, että kaikki esteet
murtuisivat Bastiljin tavoin tuon miehen edestä tai oikeammin hänen
edustamansa aatteen tieltä?
Gilbertin pohtiessa juurtajaksain näitä kysymyksiä Mirabeau liikahti ja
avasi silmänsä.
Hän astui elämään tuskien portista.
Hän yritti puhua, mutta turhaan. Mutta kaukana siitä, että tämä uusi
koettelemus olisi masentanut hänet, huomattuaan kielensä käyneen
mykäksi hän hymyili ja ilmaisi silmillään kiitollisuutta, jota hän
tunsi Gilbertiä ja niitä kohtaan, jotka osanotollaan saattoivat häntä
tällä kuolemaan johtavan tien viimeisellä levähdyspaikalla.
Yksi ainoa ajatus näytti häntä huolestuttavan. Vain Gilbert osasi
arvata, mikä se oli.
Potilas ei voinut arvioida, kuinka kauan hän oli virunut äskeisessä
tainnostilassaan. Oliko sitä kestänyt tunnin? Vai kokonaisen
päivän? Oliko kuningatar tuon tunnin tai päivän kuluessa lähettänyt
tiedustelemaan hänen vointiaan?
Hän noudatti alhaalta luettelon, johon jokainen, lähettinsä
välityksellä tai henkilökohtaisesti, kirjoitti nimensä.
Mutta mikään nimi, joka olisi tiedetty kuninkaallisen perheen
uskotuksi, ei ilmaissut siltä taholta tulleen edes epävirallista
osanottoa.
Teisch ja Jean kutsuttiin paikalle ja heiltä kyseltiin. Ketään ei ollut
tullut, ei kamaripalvelijaa, ei airutta.
Silloin Mirabeaun nähtiin ponnistavan viimeiset voimansa lausuakseen
vielä jonkun sanan, ponnistavan voimansa kuten kuuluu tehneen
Kroisoksen poika, joka nähdessään kuoleman uhkaavan isäänsä sai
murretuksi kielensä kahleet ja huudetuksi: »Sotamiehet, älkää surmatko
Kroisosta!»
Mirabeau onnistui.
»Oh», huudahti hän, »eivätkö he siis älyä, että minun kuolemani jälkeen
he ovat hukassa? Minä vien hautaan kuninkuuden ja minun haudallani
vehkeilijät jakavat keskenään sen sirpaleet...»
Gilbert riensi sairaan luo. Taitava lääkäri toivoo niin kauan kun
on elämää. Eikö hänen velvollisuutensa olisi turvautua tieteen
apukeinoihin salliakseen tuon kaunopuheisen suun lausua vielä muutamia
sanoja?
Hän tiputti lusikkaan pari kolme pisaraa sitä vihertävää nestettä,
jota hän oli varemmin antanut Mirabeaulle kokonaisen pullollisen.
Sekoittamatta sitä tällä kerralla viinaan hän vei annoksen potilaan
huulille.
»Ah, hyvä tohtori», sanoi Mirabeau hymyillen, »jos tahdotte
elämäneliksiirin vaikuttavan minuun, antakaa minulle sitä koko
lusikallinen tai täysi pullollinen».
»Kuinka niin?» kysyi Gilbert ja silmäili potilasta tutkivasti.
»Luuletteko te», vastasi Mirabeau, »että minä, kaiken väärinkäyttäjä,
olisin pitänyt hallussani tätä elämänaarretta käyttämättä sitäkin
väärin? Ei, ei! Minä tutkitutin nesteenne, Aeskulapiuksen kelpo
oppilas. Sain selville, että sitä valmistetaan Intian-hampun
juuresta, ja siitä lähtien olen juonut sitä, en vain tipoittain, vaan
lusikoittainkin, en ainoastaan elääkseni, vaan myöskin uneksiakseni.»
»Onneton, onneton!» jupisi Gilbert. »Minun olisi pitänyt arvata, että
vuodatin teihin myrkkyä.»
»Suloista myrkkyä, tohtori, myrkkyä, jonka avulla olen elämäni
viimeiset hetket tehnyt kaksi, neljä, sata kertaa pitemmiksi ja jonka
avulla olen nelikymmenvuotiaana elänyt satavuotiaan elämää ja jonka
avulla olen unessa saanut kaikki, mitä minulta todellisuudessa puuttui:
voimaa, rikkautta, lempeä... Ah, tohtori, älkää katuko, päinvastoin,
onnitelkaa itseänne. Jumala oli suonut minulle todellisen, alakuloisen,
karun, värittömän, onnettoman, vähän tavoiteltavan elämän, joka ihmisen
täytyy alati olla valmis luovuttamaan hänelle takaisin korkoa kasvavana
lainana. Tohtori, en tiedä, tulisiko minun kiittää Jumalaa elämästäni,
mutta tiedän, että minun on kiitettävä teitä myrkystänne. Täyttäkää
siis lusikka, tohtori, ja antakaa se minulle.»
Tohtori noudatti Mirabeaun toivomusta ja ojensi potilaalle juoman,
jonka tämä mielihyvin nautti.
Lyhyen vaitiolon jälkeen Mirabeau sanoi, ikäänkuin iäisyyden
lähestyessä kuolema olisi sallinut hänen kohottaa tulevaisuuden verhoa:
»Ah, tohtori, onnellisia ne, jotka kuolevat vuonna 1791! He saavat
nähdä vallankumouksen loistavimmassa, puhtaimmassa muodossaan.
Toistaiseksi ei mitään näin suurta vallankumousta ole suoritettu
näin vähättä verettä. Se johtuu siitä, että se on toistaiseksi
kehittynyt etupäässä ihmismielessä. Koittaa hetki, jolloin se muuttuu
teoksi ja toiminnaksi. Luulette kai, että Tuileries-palatsissa minua
kaivataan. Ei sinne päinkään. Kuolemani vapauttaa heidät tehdyistä
sitoumuksista. Minun kanssani heidän täytyi hallita jonkunlaisen
järjestelmän mukaan. Minä en olisi enää ollut tuki, vaan haitta. Hän
puolustautui veljelleen seuraavin sanoin: 'Mirabeau luulee neuvovansa
minua eikä huomaa, että minä leikittelen hänellä’. Oh, senpä vuoksi
halusinkin hänestä itselleni rakastajatarta enkä kuningatarta. Mikä
kaunis osa historiassa, tohtori, miehelle, joka toisella kädellä tukee
nuorta vapautta ja toisella vanhaa kuninkuutta ja joka pakottaa ne
kulkemaan samassa tahdissa samaa päämäärää kohden, kohti kansan onnea
ja kuninkuuden kunnioittamista! Se oli kenties toteutettavissa, se
oli kenties haavetta. Mutta olen varma, että vain minä olisin voinut
sen haaveen toteuttaa. Mieltäni ei pahoita, tohtori, että kuolen,
vaan että kuolen kesken töitäni ja että olen ryhtynyt yritykseen,
jota en ole ehtinyt suorittaa loppuun. Kuka nostaa kunniaan aatteeni,
jos aatteeni pettää, epäonnistuu, tuhoutuu? Mitä minusta tiedetään,
tohtori, on juuri se, mitä minusta ei tulisi tietää: epäsäännöllinen,
mieletön, irstaileva elintapani. Minun kirjoituksistani luetaan
ainoastaan _Kirjeeni Sophielle, Erotika Biblian, Preussilainen
monarkia_, häväistyskyhäykset ja riettaat kirjat. Minun soimataan
neuvotelleen hovin kanssa ja soimataan nimenomaan sen vuoksi, ettei
näistä neuvotteluista tule, mitä niistä piti tulla. Minun työni jää
muodottomaksi sikiöksi, päättömäksi kummitukseksi. Ja kuitenkin
minua tuomitaan, minua, joka kuolen kahdenviidettä vuoden ikäisenä,
ikäänkuin olisin elänyt kokonaisen ihmisiän, minua, joka katoan myrskyn
mukana ja olen saanut herkeämättä uhmata aaltoja ja kulkea jyrkänteen
partaalla, minua tuomitaan, ikäänkuin olisin kaiken aikani vaeltanut
valtamaantiellä, joka on kivetty laeilla, asetuksilla ja säädöksillä.
Tohtori, sanokaa, kenen huostaan uskon — en tuhlattua omaisuuttani,
mikä onkin toisarvoinen seikka, koska minulla ei ole lapsia — vaan
kenen huostaan uskon häväistyn muistoni, muiston, jonka perintö joskus
voi tuoda kunniaa Ranskalle, Euroopalle, maailmalle...?»
»Mutta miksi siis haluatte kuolla näin pian?» kysyi Gilbert
alakuloisena.
»Niin, niin, toisinaan on hetkiä, jolloin kysyn itseltäni samaa mitä
tekin. Mutta kuulkaa: minä en voisi mitään hänettä eikä hän välitä
minusta. Minä tein lupauksia kuin hullu, vannoin valoja kuin hölmö,
järkeni ja sydämeni hullaannuttamana, eikä hän luvannut mitään...
Kaikki on nyt niin hyvin kuin voi olla, tohtori, ja jos te lupaatte
yhden asian, ei vähäisinkään kaipaus katkeroita niitä harvoja hetkiä,
jotka vielä saan elää.»
»Hyvä jumala, mitäpä minä voin teille luvata?»
»No niin, luvatkaa, että jos minun siirtymiseni tästä elämästä toiseen
tulee liian vaikeaksi, liian tuskalliseksi, luvatkaa, tohtori — ei
ainoastaan lääkärinä, vaan lisäksi ihmisenä, ajattelijana — luvatkaa
helpottaa sitä siirtymistä!»
»Miksi sitä pyydätte?»
»Ah, sanon sen teille. Siksi, että vaikka tunnenkin kuoleman olevan
lähellä tunnen samalla minussa olevan paljon elinvoimaa. Minä en kuole
vainajana, tohtori, minä kuolen elävänä ja viimeinen askel tulee
työlääksi astua.»
Tohtori kumartui Mirabeauhun päin.
»Olen luvannut, etten poistu luotanne, hyvä ystävä», sanoi hän. »Jos
Jumala — ja toivon vielä, ettei niin käy — jos Jumala on tuominnut
elämänne sammumaan, niin luottakaa ratkaisevalla hetkellä syvään
alttiuteeni. Teen voitavani. Jos kuolema tulee, olen minäkin läsnä!»
Olisi voinut sanoa, että potilas oli odottanut vain tätä lupausta.
»Kiitos», mutisi hän.
Ja hän painui takaisin pielukselleen.
Vaikka lääkärin velvollisuus onkin vuodattaa potilaan mieleen toivon
viimeinenkin pisara, ei Gilbert nyt enää toivonut mitään. Se runsas
hashish-annos, jonka Mirabeau oli nauttinut, oli volta-iskun lailla
hetkeksi palauttanut sairaan puhekyvyn ja lihasliikunnon ohella
palauttanut myöskin ajatuselämän, jos niin voi sanoa. Mutta kun
hän herkesi puhumasta, laukesivat lihakset, ajatuselämä sammui ja
kuolema, joka oli viimeisen kohtauksen aikana painanut leimansa hänen
kasvoilleen, palasi entistä selvempänä hänen piirteihinsä.
Kolme tuntia hänen jääkylmä kätensä oli tohtori Gilbertin kädessä.
Näiden kolmen tunnin aikana, kello neljästä seitsemään, tuskat
lientyivät siihen määrään, että kaikki, jotka halusivat, saivat tulla
katsomaan häntä. Hän näytti nukkuvan.
Mutta kellon kahdeksatta käydessä Gilbert tunsi potilaan käden
jäykistyvän. Kouristus oli niin ankara, ettei hän voinut enää epäillä
sen laatua.
»Kas niin», sanoi hän, »kamppailun hetki on koittanut, todellinen
kuolintuska alkaa».
Potilaan otsalle kihosi hiki, hänen silmänsä aukenivat ja niissä
välähti salama.
Hän viittasi kädellään haluavansa juoda.
Hänelle tarjottiin kiireesti vettä, viiniä ja sitruunamehua, mutta hän
ravisti päätänsä.
Sitä hän ei halunnut.
Hän viittasi kädellään, että hänelle tuotaisiin kynä, mustetta ja
paperia.
Hänen toivomustaan noudatettiin yhtä paljon hänen mielikseen kuin
siksi, ettei ainoakaan tämän neron lausuma, vaikkapa hourailtu sana
hukkaantuisi.
Hän tarttui kynään ja kirjoitti lujalla kädellä seuraavat kaksi sanaa:
»Nukkua, kuolla.»
Hamletin sanat.
Gilbert ei ollut ymmärtävinään.
Mirabeau heitti kynän, painoi molemmin käsin rintaansa kuin
rusentaakseen sen, voihki tolkuttomia sanoja, tarttui jälleen kynään
ja jännittäen kaikki voimat masentaakseen tuskat edes hetkeksi hän
kirjoitti: »Tuska on viiltävä, sietämätön. Annetaanko ystävän kitua
teilirattaan alla tuntikausia, ehkä päiväkaudet, kun häneltä voitaisiin
säästää nämä poltteet parilla opium-pisaralla?»
Mutta tohtori empi. Niin, hän oli sanonut Mirabeaulle, että hän olisi
ratkaisevalla hetkellä läsnä, mutta kuolemaa torjuakseen eikä sitä
edistääkseen.
Tuskat yltyivät. Kuoleva heittelehti vuoteellaan, väänteli käsiään ja
pureutui pielukseensa.
Nämä kouristukset kirvoittivat hänen kielensä.
»Voi, ne lääkärit, ne lääkärit!» huudahti hän äkkiä. »Ettekö ole
minun lääkärini ja ystäväni, Gilbert? Ettekö ole luvannut säästää
minulta tällaisen kuoleman tuskat? Tahdotteko, että poistun elämästä
katuen luottaneeni teihin? Gilbert, vetoan ystävyyteenne, vetoan
kunniantuntoonne!»
Ja huokaisten, voihkien, tuskasta huutaen hän painui takaisin
vuoteelleen.
Gilbert huokasi niinikään, tarttui Mirabeaun käteen ja sanoi:
»Olkoon niin, hyvä ystävä, saatte mitä pyydätte.»
Hän tarttui kynään kirjoittaakseen lääkemääräyksen, joka sisälsi vain
voimakkaan annoksen puhdistettuun veteen sekoitettua unikkosiirappia.
Mutta tuskin hän oli lopettanut, kun Mirabeau kohosi istumaan, ojensi
kätensä ja pyysi kynän.
Gilbert ojensi sen hänelle.
Tuskien jäykistämällä, kuoleman herpaisemalla kädellä hän kirjoitti
seuraavat vaikeasti luettavat sanat: »Paetkaa, paetkaa, paetkaa!»
Hän aikoi kirjoittaa vielä nimensäkin, mutta vain neljä ensimmäistä
kirjainta hän sai piirretyksi, sitten hän ojensi nytkähtelevän kätensä
Gilbertiin päin ja sopersi:
»Hänelle!»
Ja hän painui vuoteelleen liikkumattomana, katseettomana, hengittämättä.
Hän oli kuollut.
Gilbert tuli lähemmäksi, silmäili häntä, koetti valtimoa, laski käden
hänen sydämelleen ja sanoi sitten tämän viimeisen hetken todistajille:
»Hyvät herrat, Mirabeau ei kärsi enää.»
Ja hän painoi viimeisen kerran huulensa vainajan otsalle, otti
paperin, jonka sisällön vain hän tunsi, taittoi sen hartaana kokoon,
pani sen povitaskuun ja lähti talosta arvellen, ettei hänellä ollut
oikeutta viivyttää kauempaa kuin oli välttämätöntä kuulun vainajan
viimeisen tahdon toteuttamista. Antinin viertotieltä hän kiiruhti
Tuileries-palatsiin.
Muutamia sekunteja sen jälkeen kun tohtori oli lähtenyt vainajan
huoneesta, nousi kiihkeä ääntensorina alhaalla kadulla.
Huhu Mirabeaun kuolemasta alkoi levitä.
Pian saapui paikalle Gilbertin lähettämä kuvanveistäjä. Hän tuli
tallettamaan jälkimaailmalle kuvan suuresta puhujasta juuri sillä
hetkellä, jolloin tämä oli sortunut taistelussaan kuolemaa vastaan.
Parin hetken ikuisuus oli jo ehtinyt valaa vainajan piirteihin sitä
seesteistä kirkkautta, jota voimakas henki ruumiista lähtiessään
heijastelee kasvoissa, joita se on elävöittänyt.
Mirabeau ei ole kuollut. Mirabeau näyttää nukkuvan unta, joka on
tulvillaan elämää ja hymyileviä haaveita.