Gilbert täytti tunnontarkasti Mirabeaulle tekemänsä kaksoislupauksen.
Pariisissa hän tapasi Camille Desmoulinsin, tuon elävän päivälehden,
aikakautensa henkilöityneen sanomalehden.
Hän mainitsi tälle Mirabeaun sairaudesta ja kuvaili sitä vakavammaksi
kuin se tällä hetkellä olikaan, mutta ei pahemmaksi kuin miksi se voisi
kehittyä, jos Mirabeau olisi jälleen varomaton.
Sitten hän meni Tuileries-palatsiin ja puhui kuninkaalle samasta
sairaudesta.
Kuningas tyytyi sanomaan:
»Ah, kreivi-poloista Onko hän kadottanut ruokahalun?»
»On, sire», vastasi Gilbert.
»Silloin hän on vakavasti sairas», virkkoi kuningas.
Ja hän siirtyi puhumaan muista asioista.
Kuninkaan luota Gilbert meni kuningattaren puheille ja toisti hänelle,
mitä oli sanonut kuninkaalle.
Maria Teresian tyttären ylpeä otsa kävi kurttuihin.
»Mikä vahinko», sanoi hän, »ettei hän sairastunut sen päivän aamulla,
jolloin hän piti kauniin puheensa trikolorista!»
Sitten hän tuntui katuvan, että oli Gilbertin kuullen ilmaissut, kuinka
hän vihasi tuota ranskalaisten kansallismerkkiä, ja jatkoi:
»Kuinka tahansa, olisi perin onnetonta Ranskalle ja meille, jos hänen
pahoinvointinsa kehittyisi vakavaksi.»
»Minulla on ollut kunnia sanoa kuningattarelle», huomautti Gilbert,
»että se on enempää kuin pahoinvointia, että se on vakavaa sairautta».
»Jonka te parannatte, tohtori», sanoi kuningatar.
»Teen parhaani, madame, mutta en takaa tuloksia.»
»Tohtori», sanoi kuningatar, »minä toivon ja luotan teidän tuovan
minulle tietoja herra de Mirabeaun tilasta, eikö niin?»
Ja hän alkoi puhua muista asioista.
Sovittuun aikaan illalla Gilbert nousi Mirabeaun pikku asunnon portaat.
Mirabeau odotteli häntä leposohvalla lojuen. Kun Gilbert joutui
viipymään jonkun tovin salongissa, sillaikaa kun kreiville käytiin
ilmoittamassa hänen saapuneen, silmäili hän sisälle astuessaan
ympärilleen ja huomasi nojatuolille unohdetun kasimirhuivin.
Mutta joko johtaakseen Gilbertin huomion toisaalle tai päästäkseen
nopeammin tekemään tärkeät kysymyksensä Mirabeau ehätti sanomaan:
»Ah, te olette tullut! Olen kuullut teidän jo täyttäneen lupauksenne
edellisen osan. Pariisi tietää, että olen sairas, ja Teisch-poloinen on
saanut yhtenään kahden tunnin ajan kertoa tilastani ystäville, jotka
ovat tulleet tiedustelemaan, voinko nyt paremmin, ja kenties myöskin
vihamiehille, jotka ovat tulleet kuulemaan, eikö tilani ole muuttunut
huonommaksi.
Siinä lupauksenne edellinen osa. No, oletteko täyttänyt jälkimäisen
osan yhtä tarkasti kuin edellisenkin?»
»Mitä tarkoitatte?» kysyi Gilbert hymyillen.
»Tiedätte sen kyllä hyvin.»
Gilbert kohautti olkapäitään kuin vastalauseeksi.
»Oletteko käynyt Tuileries-palatsissa?»
»Olen.»
»Oletteko tavannut kuninkaan?»
»Olen.»
»Ja kuningattaren?»
»Hänetkin.»
»Oletteko sanonut heille, että he pääsevät minusta pian eroon?»
»Olen sanonut heille teidän olevan sairaan.»
»Mitä he sanoivat?»
»Kuningas kysyi, oletteko kadottanut ruokahalunne.»
»Ja kun te vastasitte myöntävästi, entä sitten?»
»Hän surkutteli teitä vilpittömästi.»
»Sitä hyvää kuningasta! Kuolinvuoteellaan hän sanoo ystävilleen kuten
muinen Leonidas: 'Tänään minä syön illallista sen Pluton luona.' Entä
kuningatar?»
»Kuningatar surkutteli teitä ja tiedusteli hartaasti vointianne.»
»Millä sanoilla, tohtori?» kysyi Mirabeau, joka ilmeisesti pani suuren
arvon Gilbertin vastaukselle.
»Hyvin kauniilla sanoilla tietenkin.»
»Lupasitte kunniasanallanne toistaa sanasta sanaan, mitä kuningatar
puhuisi.»
»Oh, en muista ihan tarkkaan sanamuotoa.»
»Tohtori, ette ole unohtanut tavuakaan.»
»Vannon...»
»Tohtori, olette luvannut. Tahdotteko, että kohtelen teitä miehenä,
jonka sanaan ei voi luottaa?»
»Te ahdistatte tiukasti, kreivi.»
»Minä olen sellainen.»
»Tahdotte siis ehdottomasti kuulla, mitä kuningatar sanoi?»
»Sanasta sanaan.»
»No hyvä, hän sanoi, että teidän olisi pitänyt sairastua sen päivän
aamulla, jolloin puhujalavalta puolustitte trikoloria.»
Gilbert halusi saada selville, mikä vaikutus kuningattarella oli
Mirabeauhun.
Kreivi hätkähti leposohvallaan kuin voltaiskun koskettamana.
»Kuninkaitten tavallista kiittämättömyyttä!» mutisi hän. »Se puhe on
saanut hänet unohtamaan kuninkaan neljäkolmattamiljoonaiset käyttövarat
ja oman nelimiljoonaisen elinkorkonsa! Mutta eikö se nainen siis
tiedä, eikö se kuningatar tajua, että oli yhdellä iskulla vallattava
takaisin kansansuosio, jonka olin hänen takiansa menettänyt! Eikö hän
siis enää muista, että minun ehdotuksestani lykättiin tuonnemmaksi
päätös Avignonin liittämisestä Ranskaan, sillä minä halusin säästää
kuninkaan uskonnollisia tunteita — se oli virhe! Hän ei enää
muista, että ollessani jakobiini-klubin puheenjohtajana — ne kolme
kuukautta riistivät minulta kymmenen elinvuotta — minä puolustin
kansalliskaarteja koskevaa lakia, joka rajoitti sotilasvelvollisuuden
vain toimiviin kansalaisiin — se oli virhe! Hän ei siis muista enää,
että kansalliskokouksen pohtiessa pappien valaa koskevaa lakiehdotusta
minä vaadin, että vala rajoitettaisiin vain rippi-isiin — sekin
oli virhe! Ah, nämä virheet olen saanut kallisti maksaa», jatkoi
Mirabeau, »eivätkä nämä virheet silti ole minua kaataneet! On näet
aikakausia, omituisia, luonnottomia aikakausia, jolloin ihminen ei
kaadu tekemiensä virheitten johdosta. Eräänä päivänä, jälleen heidän
edukseen, minä puolustin muuatta oikeusasiaa, ihmisyyskysymystä.
Kuninkaan tätien pako oli synnyttänyt ankaran väittelyn. Joku ehdotti,
että säädettäisiin laki maastamuuton ehkäisemiseksi. ’Jos te säädätte
sellaisen lain', huudahdin minä, 'niin minä vannon, etten milloinkaan
sitä noudata!' Lakiehdotus hylättiin yksimielisesti. No niin, mitä
eivät erehdykseni saaneet aikaan, sen teki voittoni! Minua sanottiin
diktaattoriksi, minut ärsytettiin nousemaan puhujalavalle vihan
vimmassa, mikä on puhujan huonoin kannustaja. Voitin toistamiseen,
mutta vain hyökkäämällä jakobiinien kimppuun. Silloin jakobiinit
vannoivat minulle kuolemaa, ne tomppelit! Duport, Lameth, Barnave
ja muut eivät älyä, että minut surmatessaan he antavat perässään
diktatuurin Robespierrelle. Minut, jota heidän tulisi varjella kuin
silmäteräänsä, he ovat nujertaneet typerällä enemmistöllään, ovat
panneet minut hikoomaan verta, juomaan katkerokalkin pohjaan saakka,
ovat painaneet päähäni orjantappurakruunun, panneet käsiini kaislan ja
ristiinnaulinneet minut! Olen onnellinen, kun olen Kristuksen tavoin
kokenut suuren kärsimyksen inhimillisyyden hyväksi... Trikolor-lippu!
Eivätkö he siis huomaa, että se on heidän ainoa pelastuksensa, että
jos he vilpittömin mielin ja julkisesti hakevat turvaa sen varjosta,
se varjo voi kenties vielä pelastaa heidät? Mutta kuningatar ei halua
pelastua, hän haluaa kostaa. Hän ei hyväksy ainoatakaan järkevää
keinoa. Keino, jota minä ehdotan ainoana tepsivänä, on juuri se, jota
hän pitää vastenmielisimpinä: olla maltillinen, olla oikeamielinen ja
mahdollisuuden mukaan olla aina suora ja vilpitön.»
»Minä olen tahtonut pelastaa kaksi asiaa samalla kertaa, kuninkuuden
ja vapauden. Se on epäkiitollista taistelua, jota olen saanut käydä
yksin, hylättynä ja mitä vastaan? Jos se olisi taistelua ihmisiä
vastaan, olisi se leikintekoa, tiikerejä, leijonia vastaan, ei se
olisi mitään, mutta se on rynnistystä luonnonvoimaa vastaan, merta
vastaan, hyökyaaltoa, tulvivaa jokea vastaan. Eilen olin nilkkoja
myöten vedessä, tänään tulva ulottuu polviin saakka, huomenna se on
noussut vyötäröihin asti ja ylihuomenna se on kohonnut pään yli...
Nähkääs, tohtori, minä haluan olla teitä kohtaan suora. Ensimmältä
minut valtasi suru, sitten vastenmielisyys. Olin uneksinut esiintyväni
erotuomarina vallankumouksen ja kuninkuuden välillä. Uskoin voivani
miehenä vaikuttaa kuningattareen ja kun hän sitten jonakin päivänä
varomattomasti uskaltautuisi tulvaveteen, ja kadottaisi jalansijan,
heittäytyisin veteen kuin mies hänet pelastaakseni. Mutta ei, minua ei
milloinkaan vakain mielin autettu, tohtori. Minua on paneteltu, minulta
on riistetty kansansuosio, minut on tahdottu murskata, nujertaa, tehdä
voimattomaksi sekä pahassa että hyvässä. Ja nyt, tohtori, sanon teille
avoimesti, mitä minun on parasta tehdä: kuolla ajoissa, mennä makuulle
sulavasti kuin antiikin ajan taistelija, kurkottaa kaula armoniskua
varten ja kuolla ajan vaatimusten mukaan.» Ja Mirabeau heittäytyi
leposohvalle ja alkoi pureskella sen pielusta kaikin voimin.
Gilbert tiesi mitä halusikin tietää, toisin sanoin, mikä ratkaisi
Mirabeaun elämän tai kuoleman.
»Kreivi, mitä sanoisitte, jos kuningas huomenna lähettää jonkun
tiedustelemaan vointianne?» kysyi hän.
Potilas kohautti olkapäitään kuin sanoakseen:
— Se on minusta yhdentekevää!
»Kuningas... tai kuningatar», jatkoi Gilbert.
»Mitä?» huudahti Mirabeau ja kohosi istumaan.
»Sanoin kuningas tai kuningatar», toisti Gilbert.
Mirabeau nojasi molempiin nyrkkeihinsä kuin kyyristynyt leijona ja
koetti nähdä Gilbertin sielun pohjaan saakka.
»Kuningatar ei tee sitä», sanoi hän.
»Mutta jos hän tekisi?»
»Luuletteko hänen alentuvan sellaiseen?»
»En luule mitään, minä vain oletan, kuvittelen.»
»Olkoon menneeksi», sanoi Mirabeau, »odotan huomisiltaan saakka».
»Mitä tarkoitatte?»
»Käsittäkää sanani juuri niinkuin ne pitääkin käsittää, tohtori,
älkääkä yrittäkö tulkita niitä toisin. Odotan huomisiltaan saakka.»
»Entä huomisiltana?»
»No niin, tohtori, jos hän huomisiltaan mennessä on lähettänyt tänne
jonkun, jos esimerkiksi herra Weber tulee, olette te oikeassa ja minä
väärässä. Mutta jos hän ei tule, silloin olette te, tohtori, väärässä
ja minä oikeassa.»
»Hyvä, huomis-iltaan siis. Ja siihen asti, hyvä Demosthenes, lepoa,
rauhaa, mielentyyneyttä!»
»Minä en liikahda leposohvalta.»
»Entä tuo huivi?»
Ja Gilbert osoitti sormellaan esinettä, jonka hän oli ensimmäiseksi
huomannut astuessaan huoneeseen.
Mirabeau hymyili.
»Annan kunniasanani!» virkkoi hän.
»Hyvä on. Koettakaa nyt viettää rauhallinen yö, ja minä vastaan
kaikesta.»
Gilbert lähti.
Teisch odotteli häntä ovella.
»No, kunnon Teisch, isäntäsi voi paremmin», sanoi tohtori.
Iäkäs palvelija ravisti alakuloisena päätänsä.
»Mitä, epäiletkö sanojani?» kysyi Gilbert.
»Epäilen kaikkea, herra tohtori, niin kauan kuin hänen paha henkensä on
hänen lähellään.»
Ja hän huoahti ja jätti Gilbertin kapeille portaille.
Portaitten käänteessä Gilbert näki hunnutetun varjon, joka odotteli
häntä.
Huomattuaan tohtorin tuo varjo parahti hiljaa ja katosi ovesta, joka
oli pantu raolleen helpottamaan tätä katoamista, joka muistutti pakoa.
»Kuka on tuo nainen?» kysyi Gilbert.
»Se on hän», vastasi Teisch.
»Kuka hän?»
»Nainen, joka on kuningattaren näköinen.»
Gilbertin mieleen juolahti toistamiseen sama ajatus, kun hän jälleen
kuuli tuon lauseen. Hän astui pari askelta kuin tavoittaakseen äskeisen
haamun. Mutta sitten hän pysähtyi.
»Mahdotonta!» jupisi hän.
Ja hän jatkoi matkaansa jättäen iäkkään palvelijan epätoivoissaan
tuumimaan, miksei niin oppinut mies kuin tohtori ryhtynyt manaamaan
pois sitä pahaa henkeä, joka hänen varman vakaumuksensa mukaan oli
helvetin lähetti.
Mirabeau vietti rauhallisen yön. Varhain seuraavana aamuna hän kutsui
Teischin ja käski tämän avata ikkunat, jotta hän saisi hengittää
raitista ulkoilmaa.
Ainoa seikka, joka huolestutti vanhaa palvelijaa, oli se kuumeinen
kärsimättömyys, joka näytti vallanneen potilaan.
Kun hän isäntänsä kysyttyä oli vastannut, ettei kello ollut vielä
kahdeksaakaan, ei Mirabeau ollut uskonut häntä, ennenkuin oli
noudattanut kellon eteensä nähdäkseen itse.
Tämän kellon hän oli pannut pöydälle vuoteensa viereen.
»Teisch», sanoi hän vanhalle palvelijalle, »vaihtakaa alhaalla paikka
Jeanin kanssa, joka tänään saa palvella minua täällä ylhäällä».
»Hyvä jumala», huudahti Teisch, »onko herra kreivi siis tyytymätön
minuun?»
»Päinvastoin, kunnon Teisch», vastasi Mirabeau liikutettuna, »juuri
siksi että luotan vain sinuun minä panen sinut täksi päiväksi alas
portille. Kaikille, jotka tulevat tiedustelemaan vointiani, sinä sanot,
että minä jaksan nyt paremmin, mutten ota vielä vastaan ketään. Mutta
jos...» Mirabeau vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten, »mutta jos joku
tulee linnasta, Tuileries-palatsista, niin sinä opastat lähetin tänne
ylös, ymmärrätkö? Missään tapauksessa et saa päästää häntä menemään,
ennenkuin olen puhutellut häntä. Huomaat siis, kunnon Teisch, että
lähettäessäni sinut luotani minä korotan sinut uskotun asemaan.»
Teisch tarttui Mirabeaun käteen ja suuteli sitä.
»Ah, herra kreivi», sanoi hän, »jospa vain tahtoisitte elää!» Ja hän
lähti.
»Siinäpä se taito juuri onkin, siinä tahtomisessa!» sanoi Mirabeau
silmätessään poistuvaa palvelijaa.
Kello kymmenen Mirabeau nousi ja pukeutui miltei keikailevasti. Jean
kähersi hänen tukkansa, ajoi hänen partansa ja siirsi sitten hänen
nojatuolinsa ikkunan ääreen.
Siitä ikkunasta hän voi katsella kadulle.
Joka kerta kun kolkutin kolahti, joka kerta kun ovikello soi, olisi
vastapäätä olevasta talosta voinut nähdä hänen huolestuneitten
kasvojensa kurkottautuvan kohotettujen uutimien takaa, hänen terävän
katseensa pälyilevän kadulle, sitten uutimien putoavan ja jälleen
kohoavan, kun ovikello kilahti ja kolkutin kolahti.
Kello kaksi Teisch tuli ylös erään lakeijan seurassa. Mirabeaun sydän
sykki rajusti. Lakeijalla ei ollut liveripukua.
Mirabeaun mieleen juolahti ajatus, että tuo harmaapukuinen palvelija
oli kuningattaren lähetti ja että hän oli pukeutunut noin, jottei
paljastaisi henkilöä, joka hänet lähetti.
Mirabeau erehtyi.
»Herra tohtori Gilbertin lähetti», ilmoitti Teisch.
»Vai niin», sanoi Mirabeau ja kalpeni kuin olisi ollut vielä
viisikolmattavuotias ja odotellessaan rouva de'Monnierin kirjettä
olisikin saanut kirjeen tuomarienoltaan.
»Herra kreivi», jatkoi Teisch, »koska tämä poika on herra tohtori
Gilbertin lähettämä ja koska hän tuo teille kirjeen, olen katsonut
voivani tehdä poikkeuksen ja toin hänet puheillenne.»
»Olet tehnyt oikein», sanoi kreivi.
Sitten hän virkkoi lakeijalle:
»Missä on kirje?»
Lakeijalla oli kirje kädessä ja hän ojensi sen kreiville.
Mirabeau avasi sen. Kirjeessä oli seuraava lyhyt sisältö:
»Antakaa kuulua, kuinka voitte. Olen luonanne kello yksitoista
illalla. Toivon, että ensimmäiset sanat, jotka lausutte minulle,
myöntävät minun olleen oikeassa ja teidän olleen väärässä.»
»Sano isännällesi, että näit minut jalkeilla ja että minä odotan häntä
tänä iltana», sanoi Mirabeau lakeijalle.
Sitten hän virkkoi Teischille:
»Pidä huoli, että poika lähtee talosta tyytyväisenä.»
Teisch nyökkäsi ymmärtäväisesti ja poistui harmaapukuisen lähetin
seurassa.
Tunnit seurasivat toisiaan. Ovikello ei herennyt kilisemästä, kolkutin
kolajamasta. Koko Pariisi kävi merkitsemässä nimensä Mirabeaun
vieraskirjaan. Kadulle oli kerääntynyt rahvasta, joka saatuaan kuulla
toisia uutisia kuin mitä sanomalehdet tiesivät kertoa, ei mielinyt
uskoa Teischin rauhoittaviin vakuutteluihin ja pakotti ajoneuvot
kääntymään oikealle ja vasemmalle, jottei pyörien kolina häiritsisi
kuuluisaa potilasta.
Kellon viittä käydessä Teisch uskalsi ilmestyä toistamiseen Mirabeaun
huoneeseen kertoakseen hänelle tämän uutisen.
»Ah», sanoi Mirabeau, »nähdessäni sinun tulevan arvelin sinulla olevan
parempaa kerrottavaa!»
»Jotakin parempaa!» kummasteli Teisch. »Minä luulin, etten voisi kertoa
herra kreiville mitään niin miellyttävää kuin on tällainen rakkauden
ilmaisu.»
»Olet oikeassa, Teisch», myönsi Mirabeau. »Minä olen kiittämätön.»
Kun Teisch sitten oli sulkenut oven, meni Mirabeau avaamaan ikkunan.
Hän astui parvekkeelle ja kiitti kädenliikkeellä noita kelpo
pariisilaisia, jotka olivat ruvenneet hänen leponsa vartijoiksi.
Hänet tunnettiin ja huudot: »Eläköön Mirabeau!» kajahtivat Antinin
viertotien päästä toiseen.
Mitä ajatteli Mirabeau, kun hänelle osoitettiin tätä odottamatonta
kunnioitusta, joka toisissa olosuhteissa olisi pannut hänen sydämensä
ilosta hypähtämään?
Hän ajatteli sitä ylpeää naista, joka ei välittänyt hänestä. Hänen
katseensa harhaili talon ympärille ahtautuneessa väkijoukossa
nähdäkseen, eikö bulevardilta ollut tulossa ketään siniliveristä
hovilakeijaa.
Murtunein sydämin hän palasi huoneeseensa. Alkoi hämärtää. Hän ei ollut
nähnyt mitään.
Ilta kului kuten päiväkin. Mirabeaun kärsimättömyys oli muuttunut
synkäksi katkeruudeksi. Hänen toivoton sydämensä ei sykähdellyt enää
ovikellon soitosta eikä kolkuttimen kolahduksesta. Ei, kasvoilla
synkkä, katkera ilme, hän odotti sitä osanoton todistusta, joka oli
hänelle puolittain luvattu, mutta jota ei tullut.
Kello yksitoista ovi aukeni ja Teisch ilmoitti tohtori Gilbertin.
Tämä astui sisälle hymysuin. Hän pelästyi nähdessään Mirabeaun kasvojen
ilmeen.
Nuo kasvot kuvastivat tarkalleen hänen sydämensä kuohuvia tunteita.
Gilbert arvasi kaikki.
»Eikö kukaan ole tullut?» kysyi hän.
»Mistä sitten?» sanoi Mirabeau.
»Tiedätte hyvin, mitä tarkoitan.»
»Minäkö? En tiedä... kunniasanalla!»
»Linnasta... hänen... kuningattaren taholta?»
»Ei kukaan, kelpo tohtori, ei ole tullut ketään.»
»Mahdotonta!» sanoi Gilbert.
Mirabeau kohautti olkapäitään.
»Olettepa te herkkäuskoinen?» sanoi hän.
Sitten hän tarttui Gilbertin käteen, puristi sitä voimakkaasti ja
virkkoi:
»Tahdotteko, että sanon teille, mitä olette tänään tehnyt, tohtori?»
»Minäkö? Olen tehnyt jotenkin samaa mitä teen joka päivä.»
»Ettepä, joka päivä ette sentään käy linnassa ja tänään olette käynyt
siellä. Joka päivä ette tapaa kuningatarta, ja tänään olette tavannut
hänet. Joka päivä ette anna hänelle neuvoja, mutta tänään olette
antanut hänelle yhden neuvon.»
»Jopa peräti!» huudahti Gilbert.
»Kuulkaas, hyvä tohtori, minä näen, mitä on tapahtunut, minä kuulen,
mitä on puhuttu, yhtä selvästi kuin jos olisin ollut paikalla.»
»No hyvä, herra kaukonäkijä, mitä siis on tapahtunut ja mitä on
puhuttu?»
»Menitte tänään kello yksi Tuileries-palatsiin, pyysitte päästä
kuningattaren puheille, tapasitte hänet, sanoitte hänelle, että tilani
oli huononemaan päin ja että olisi kaunista, jos hän kuningattarena ja
naisena lähettäisi jonkun tiedustelemaan vointiani; ellei säälin niin
ainakin harkinnan kannalta se olisi suotavaa. Kuningatar keskusteli
kanssanne, hän tuntui tulleen vakuutetuksi, että olitte oikeassa, ja
hyvästiksi hän sanoi lähettävänsä jonkun minun luokseni. Te lähditte
onnellisena ja tyytyväisenä ja luottaen kuninkaalliseen sanaan. Ja
hän, ylpeänä ja katkerana hän nauroi herkkäuskoisuuttanne, joka ei
tiedä, ettei kuninkaallinen sana velvoita mihinkään... No, kunniasana»,
jatkoi Mirabeau ja katsoi Gilbertiä suoraan silmiin, »eikö niin käynyt,
tohtori?»
»Tosiaankin», myönsi Gilbert, »ette olisi paremmin nähnyt tai kuullut,
vaikka olisitte ollut paikalla, hyvä kreivi!»
»Niitä hupsuja!» sanoi Mirabeau katkerasti. »Olen teille jo sanonut,
etteivät he osaa tehdä mitään ajallaan... Jos kuninkaan liveripukuinen
lähetti olisi tänään tullut luokseni joukon halki, joka huusi minun
oveni edessä ja ikkunoitteni alla: 'Eläköön Mirabeau!' olisin minä
taannut heille kansansuosion ainakin vuodeksi eteenpäin.»
Mirabeau ravisti päätänsä ja peitti kädellä silmänsä.
Kummakseen Gilbert näki hänen pyyhkäisevän kyynelen silmästään.
»Mikä teitä vaivaa, kreivi?» kysyi hän.
»Minuako? Ei mikään», vastasi Mirabeau. »Tiedättekö mitään uutta
kansalliskokouksesta, kordeliereista tai jakobineista? Onko Robespierre
kiehauttanut jonkun uuden puheen tai Marat oksentanut jonkun uuden
häväistyskirjoituksen?»
»Milloin olette viimeksi syönyt?» kysyi Gilbert.
»Kello kahden jälkeen en ole maistanut mitään.»
»Siinä tapauksessa teidän on ensi töiksi mentävä kylpyyn, hyvä kreivi.»
»No, mutta se oli suurenmoinen ajatus, tohtori! — Jean, kylpy kuntoon!»
»Tännekö, herra kreivi?»
»Ei, ei, pukeutumishuoneeseen.»
Kymmentä minuuttia myöhemmin Mirabeau istui kylpyammeessa. Tapansa
mukaan Teisch saatteli Gilbertiä.
Mirabeau kurkottautui ammeesta seuratakseen katsein tohtorin lähtöä.
Kun tämä oli kadonnut näkyvistä, höristi hän korviaan kuullakseen
menijän askelten äänen. Tässä asennossa hän pysyi, kunnes kuuli
asuntonsa ulko-oven aukenevan ja sulkeutuvan.
Sitten hän soitti rajusti.
»Jean», sanoi hän, »kattakaa pöytä minun huoneeseeni ja käykää
kysymässä, haluaisiko Oliva tulla syömään illallista kanssani».
Lakeijan lähtiessä noudattamaan saamiaan määräyksiä lisäsi Mirabeau:
»Kukkia, ennen kaikkea kukkia! Minä jumaloin kukkia!»
Kello neljältä aamulla tohtori Gilbert heräsi ankaraan ovikellon
soittoon.
»Ah», sanoi hän hypätessään sukkasillaan vuoteesta, »olen varma, että
Mirabeaun laita on huonosti!»
Tohtori ei erehtynytkään. Kun illallinen oli katettu ja pöytä peitetty
kukilla, oli Mirabeau lähettänyt Jeanin pois ja käskenyt Teischin mennä
nukkumaan.
Sitten hän oli lukinnut kaikki ovet paitsi sitä, josta pääsi sen
tuntemattoman naisen luo, jota iäkäs palvelija sanoi isäntänsä pahaksi
hengeksi.
Mutta palvelijat eivät olleet menneet levolle. Jean, vaikka olikin
nuorempi, oli tosin nukahtanut eteisen nojatuoliin.
Teisch oli pysynyt valveilla.
Neljännestä vailla neljä oli kuulunut kova kellonsoitto. Molemmat
palvelijat olivat kiiruhtaneet Mirabeaun makuuhuoneeseen päin.
Kaikki ovet olivat lukossa.
Silloin he keksivät mennä tuntemattoman naisen huoneiston kautta ja
pääsivät sitä tietä makuuhuoneeseen saakka.
Mirabeau lojui nojatuolissaan, puolipyörtyneenä, ja piteli sylissään
naista, jottei tämä pääsisi hakemaan apua. Kauhuissaan nainen soitti
pöytäkelloa, koska ei voinut ulottua takkakellon nuoraan.
Palvelijat huomattuaan nainen kutsui heitä avukseen ja myöskin
Mirabeaun avuksi. Hän oli tukehtumaisillaan kreivin kouristavaan
syleilyyn.
Olisi voinut sanoa valepukuisen kuoleman yrittäneen viedä häntä hautaan.
Yhteisin ponnistuksin palvelijat saivat kuolevan kädet hellittämään
otteensa. Mirabeau lysähti istuimelleen ja nainen meni itkien
huoneeseensa.
Jean oli lähtenyt hakemaan tohtori Gilbertiä Teischin jäädessä
hoitamaan isäntäänsä.
Gilbertillä ei ollut aikaa valjastuttaa omia ajoneuvoja eikä haettaa
vierasta ajuria. Saint-Honoré-kadulta Antinin viertotielle ei ollut
pitkä matka. Hän lähti Jeanin kanssa jalan ja kymmenen minuutin
kuluttua hän saapui Mirabeaun asuntoon.
Teisch odotteli alaeteisessä.
»No, hyvä ystävä, kuinka nyt on laita?» kysyi Gilbert.
»Ah, herra tohtori», vaikeroi iäkäs palvelija, »se nainen, yhä se
nainen, ja lisäksi ne kirotut kukat! Saatte itse nähdä, saatte itse
nähdä!»
Tällöin kuului jostakin nyyhkytystä. Gilbert riensi yläkerrokseen. Kun
hän ehti portaitten yläpäähän, aukeni Mirabeaun huoneen viereinen ovi
ja muuan valkoiseen aamunuttuun verhoutunut nainen syöksyi esille ja
heittäytyi tohtorin jalkoihin.
»Voi, Gilbert, Gilbert», huudahti hän ja painoi molemmat kädet hänen
rinnalleen, »taivaan tähden pelastakaa hänet!»
»Nicole, Nicole!» voihkaisi Gilbert. »Tekö se siis olittekin, onneton!»
»Pelastakaa, pelastakaa hänet!» toisti Nicole.
Gilbert luuli hetken suistuvansa kaameitten ajatusten kuiluun.
»Ah», jupisi hän, »Beausire kaupittelemassa häväistyskirjoituksia häntä
vastaan, Nicole hänen rakastajattarensa! Hän on tosiaankin hukassa,
sillä tämän takana on Cagliostro!»
Ja hän riensi Mirabeaun huoneeseen. Hän oivalsi, ettei ollut hetkeäkään
hukattava.