Gilbert hymyili surumielisesti, mutta kuten älykäs lääkäri ainakin,
joka käyttää hyväkseen, mitä potilas hänelle kertoo, vaikkapa tämä
valehtelisikin, antoi hän Mirabeaun jatkaa.
»Tiedättekö», sanoi tämä, »mistä eilen kansalliskokouksessa
kiisteltiin?»
»Kyllä tiedän. Kaivoksista.»
»Se kysymys on vielä huonosti tunnettu, vähän tai ei ollenkaan
tutkittu. Omistajien ja hallituksen etuja ei ole riittävästi
selvitetty. Sitäpaitsi kreivi de la Marck, uskollinen ystäväni, oli
hyvin huolissaan tämän kysymyksen ratkaisusta, sillä siitä riippui
puolet hänen omaisuudestaan. Hänen rahamassinsa, hyvä tohtori, on alati
ollut minulle auki. Minun oli osoitettava kiitollisuuttani. Minä puhuin
tai oikeammin laukaisin viisi kertaa. Viimeinen laukaus ajoi viholliset
pakosalle, mutta olin itsekin jäädä tanterelle. Mutta kotiin palattuani
halusin silti juhlia voittoa. Kutsuin muutaman ystävän illalliselle.
Me nauroimme ja lörpöttelimme kello kolmeen saakka aamulla, jolloin
mentiin levolle. Kello viisi aloin tuntea vatsanväänteitä. Huusin kuin
mieletön. Teisch pelästyi kuin hölmö ja lähetti noutamaan teitä. Nyt
olette yhtä viisas kuin minäkin. Tässä valtimo, tässä kieli. Kärsin
kuin kadotukseen tuomittu. Päästäkää minut tästä tuskasta, jos voitte.
Minä puolestani vakuutan, etten sekaannu koko juttuun.»
Gilbert oli taitava lääkäri. Kieltä tutkimatta ja valtimoa
koettamatta hän voi todeta Mirabeaun tilan vakavuuden. Potilas
oli tukehtumaisillaan, hän tuskin jaksoi hengittää, kasvot olivat
pöhistyneet, sillä veri oli tukkeutunut keuhkoihin, hän valitti
jalkojen ja käsien tuntuvan kylmiltä ja silloin tällöin ankara tuska
pusersi hänen huuliltaan voihkaisun tai parahduksen.
Tohtori halusi silti varmistua, oliko hänen käsityksensä asiasta oikea
ja koetti valtimoa.
Sen sykintä oli nytkähtelevää ja epätasaista.
»No niin», sanoi Gilbert, »tällä kerralla vielä selviydytään, mutta oli
jo aikakin minun tulla!»
Tyynesti ja nopeasti, kuten nerokas mies ainakin, hän otti taskustaan
haavurilippaan.
»Ahaa, te aiotte iskeä minusta suonta, niinkö?» sanoi Mirabeau.
»Ja heti paikalla.»
»Oikeaan vai vasempaan käsivarteen?»
»En kumpaankaan, sillä keuhkonne ovat jo liian täynnä tukkeentunutta
verta. Isken suonta jalasta. Sillä välin Teisch menköön noutamaan
Argenteulista sinappia ja kärpäslaastaria, jotta voisimme panna teihin
sinappihauteen. Ottakaa minun vaununi, Teisch.»
»Hitossa, tohtori, näyttää tosiaankin siltä kuin olisi jo aikakin,
kuten sanoitte», huomautti Mirabeau.
Mitään vastaamatta Gilbert ryhtyi heti iskemään suonta ja jonkun tovin
kuluttua alkoi musta, paksu veri vuotaa potilaan jalasta.
Potilas tunsi heti suurta helpotusta.
»Totisesti, te olette suuri mies, tohtori», sanoi Mirabeau, joka taas
voi hengittää kevyesti.
»Ja te olette suuri hullu, kreivi, kun panette vaaralle alttiiksi niin
kallisarvoisen hengen kuin teidän on sekä ystävillenne että Ranskalle,
muutaman tunnin nautinnon takia.»
Mirabeau hymyili alakuloisesti, miltei ivallisesti.
»Mitä vielä, hyvä tohtori!» sanoi hän. »Te liioittelette merkitystä,
jonka ystäväni ja Ranska minulle antavat.»
»Kautta kunniani», huomautti Gilbert nauraen, »suurmiehet valittelevat
alati toisten kiittämättömyyttä, vaikka he itse todella ovat
kiittämättömiä. Jos te sairastutte vakavasti, kerääntyy koko Pariisi
huomenna ikkunoittenne alle; jos te kuolette ylihuomenna, tulee koko
Ranska saattamaan teitä hautaan.»
»Tiedättekö, että mitä nyt sanoitte lohduttaa minua tavattomasti?»
vastasi Mirabeau hymähtäen.
»Senpä vuoksi juuri puhuinkin niin, sillä edellisen puolen huomaamalla
voitte välttää jälkimäisen. Totisesti, teille täytyy esittää asiat
peittelemättä, ennenkuin teihin voi vaikuttaa. Sallikaa minun viedä
teidät mukanani Pariisiin parin tunnin perästä, kreivi, sallikaa minun
sanoa ensimmäiselle vastaantulijalle, että te olette sairas, niin
saatte nähdä, kuinka käy.»
»Arvelette siis, että minut voisi nyt siirtää Pariisiin?»
»Kyllä, vieläpä tänään... Miltä nyt tuntuu?»
»Hengitys käy vapaammin, pääni tuntuu kevyeltä ja silmistäni on usva
haihtunut... sisäisiä poltteita on yhä.»
»Kyllä sinappihauteet ne poistavat, hyvä kreivi. Verenlasku on tehnyt
tehtävänsä ja nyt on sinappihauteitten vuoro. Ja tuolta Teisch jo
tuleekin.»
Ja tosiaankin, Teisch astui tällöin huoneeseen mukanaan pyydetyt
lääkeaineet. Neljännestuntia myöhemmin tohtorin ennustus oli
toteutunut: poltteet lakkasivat.
»Nyt saatte levähtää tunnin verran», sanoi Gilbert. »Sitten lähdemme.»
»Tohtori», virkkoi Mirabeau nauraen, »ettekö sallisi minun matkustaa
vasta illalla? Tapaisimme toisemme talossani Antinin viertotien
varrella kello yhdeltätoista.»
Gilbert silmäili Mirabeauta.
Potilas ymmärsi tohtorin arvanneen hänen pyytämänsä lykkäyksen syyn.
»Minkä minä sille voin?» jatkoi Mirabeau. »Minulle tulee vieraita.»
»Hyvä kreivi», vastasi Gilbert, »huomasin ruokasalin pöydälle tuodut
kukat. Siitä päättelin, ettei illallinen ollut järjestetty yksinomaan
miestuttuja varten.»
»Tiedättehän, etten tule kukitta toimeen. Se on minun hulluuteni.»
»Niin, niin, mutta kukat eivät yksin, kreivi!»
»Hyväinen aika, jos kukat ovat minulle välttämättömät, totta kai minä
alistun sen välttämättömyyden seurauksiin.»
»Kreivi, kreivi, te surmaatte itsenne!» päivitteli Gilbert.
»Myöntäkää sentään, tohtori, että se on ihana itsemurhatapa.»
»Kreivi, en poistu luotanne tänään ollenkaan.»
»Tohtori, olen antanut kunniasanani. Ette toki halunne, että rikon sen?»
»Oletteko illalla Pariisissa?»
»Sanoin jo, että odotan teitä kello yhdeksitoista Antinin viertotien
varrella olevaan pikku asuntooni... Oletteko käynyt siellä?»
»En vielä.»
»Olen sen ostanut Julielta, Talman vaimolta... Mutta nyt tunnen
tosiaankin itseni reippaaksi, tohtori.»
»Toisin sanoin te haluatte karkoittaa minut?»
»Oh, en suinkaan...»
»Olette muuten oikeassa. Minun täytyy käväistä päivällä
Tuileries-palatsissa.»
»Ah, te tapaatte siellä kuningattaren», sanoi Mirabeau synkästi.
»Luultavasti. Onko teillä jotakin sanottavaa hänelle?» Mirabeau hymyili
katkerasti.
»Sellaisesta vapaudesta en uskalla uneksiakaan, tohtori.