Muutamia kuukausia näiden tapausten jälkeen, maaliskuun lopulla 1791,
eräät vaunut kiitivät Argenteuilin ja Besonsin välisellä maantiellä,
poikkesivat kilometrin päässä kaupungista sivutielle ja ajoivat
Marais-linnaan, jonka ristikkoportti aukeni niiden tullessa paikalle.
Vaunut pysähtyivät sisäpihalla portaitten eteen.
Rakennuksen pääkäytävän otsikkoon sijoitettu kello löi tällöin
kahdeksan aamulla.
Muuan vanha palvelija, joka näytti kärsimättömänä odotelleen
ajoneuvojen tuloa, kiiruhti avaamaan vaunujen oven, jolloin
kauttaaltaan mustiin puettu mieshenkilö hypähti astinlaudalle.
»Ah, herra Gilbert, vihdoinkin!» tervehti kamaripalvelija. »No, mikä
nyt on hätänä, kunnon Teisch?» kysyi tohtori. »Voi, herra, saatte itse
nähdä!» vastasi palvelija.
Ja hän lähti astelemaan tohtorin edellä, opasti hänet biljardisalin
kautta, jonka lamput, sytytetyt varmaankin jo tuntia ennen sydänyötä,
paloivat yhä, ja sitten ruokasaliin, jonka pöytä, täynnä kukkia,
aukaistuja viinipulloja, hedelmiä ja leivoksia, todisti illallisen
jatkuneen muutamia tunteja pitempään kuin tavallisesti.
Gilbert katseli murhemielin tätä epäjärjestystä, joka todisti, kuinka
vähän hänen määräyksistään oli piitattu. Sitten hän huoahti, kohautti
olkapäitään ja siirtyi portaille noustakseen Mirabeaun huoneeseen, joka
oli ylemmässä kerroksessa.
»Herra kreivi», sanoi palvelija astuessaan edellä isäntänsä huoneeseen,
»tohtori Gilbert on saapunut».
»Mitä, tohtoriko?» ihmetteli Mirabeau. »Onko mokoman pikku jutun takia
lähetetty häntä noutamaan?»
»Pikku jutun!» mutisi poloinen Teisch. »Päätelkää itse, herra, tohtori.»
»Ah, tohtori», sanoi Mirabeau ja kohosi istualleen vuoteessa, »saatte
uskoa, että olen pahoillani, kun, minulle asiasta puhumatta, teitä on
vaivattu tällä tavoin».
»Ensiksikin, hyvä kreivi, minua ei vaivata silloin kun minulle suodaan
tilaisuus tavata teidät. Tehän tiedätte lisäksi, että harjoitan
lääkärinammattia vain eräitten ystävieni hyväksi, ja heille minä kuulun
kokonaan. Kas niin, mitä on tapahtunut? Ja ennen kaikkea, lääkäriltä ei
mitään pidetä salassa! — Teisch, työntäkää verhot syrjään ja avatkaa
ikkuna.»
Kamaripalvelija totteli, ja päivä pääsi valaisemaan Mirabeaun
puolipimeää huonetta. Nyt tohtori huomasi, mikä muutos oli tapahtunut
kuuluisan puhujan koko olemuksessa sen kuukauden kuluessa, jona hän ei
ollut häntä tavannut.
»Ai, ai!» äännähti hän vastoin tahtoaan.
»Niin, niin», myönsi Mirabeau, »olen muuttunut vai kuinka?