Yhdenvertaisuus on kaikkien perintönä kulkevien etuoikeuksien
poistamista, se merkitsee vapaata pääsyä kaikkiin: virkoihin, kaikkiin
virka-arvoihin, kaikkiin arvoasteihin, lyhyesti, se on palkkio,
joka suodaan ansioille, kyvylle, hyveelle, eikä enää läänitys,
joka myönnetään jollekin kastille, jollekin suvulle, jollekin
rodulle. Valtaistuin — edellyttäen, että valtaistuin säilyy — ei
ole tai oikeammin ei tule olemaan muuta kuin korkein valtasija,
jolle kaikkein arvokkain voi päästä, ja kaikille alemmille asteille
pääsevät kykyjensä mukaan ne, jotka ovat alempien asteitten arvoisia,
ilman että kukaan levottomana kysyy, miltä tasolta ovat lähtöisin
kuninkaat, ministerit, neuvostojäsenet, kenraalit, tuomarit. Kuninkuus
tai tuomarinarvo, kuninkaan valtaistuin tai presidentin tuoli eivät
siis enää siirry jossakin rodussa perintönä, vaan ne ratkaistaan
_vaalilla_. Valtioneuvosto, sota-asiat, lainsäädäntö eivät enää ole
jonkun säätyluokan yksinoikeutta, vaan ne määrää _kyky_. Taiteissa,
tieteissä, kirjallisuudessa ei enää tavata suosikkijärjestelmää,
vaan kilpailua. Sellainen on yhteiskunnallinen yhdenvertaisuus! Ja
rinnan kasvatuksen kanssa, joka ei ainoastaan ole kaikille ilmaista
ja kaikkien saatavissa, vaan lisäksi kaikille pakollista, aatteet
kehittyvät ja yhdenvertaisuus kasvaa niiden mukana. Yhdenvertaisuus ei
saa jäädä lietteeseen, sen on noustava kaikkein korkeimmille huipuille.
Sellainen suuri kansa kuin Ranskan kansa voi tunnustaa vain kehittyvän
yhdenvertaisuuden eikä taantuvaa. Taantuva yhdenvertaisuus ei ole
Titanin, vaan ryövärin. Se ei ole enää Prometeuksen kaukasialainen
leposija, se on Prokrusteen vuode. Kas, sellainen on yhdenvertaisuus!»
Oli mahdotonta käydä toisin kuin että tällainen määritelmä sai osakseen
yleisen hyväksymisen valistuneessa, kunnianhimoisessa kuulijakunnassa,
missä jokainen, harvoja vaatimattomia luonteita lukuunottamatta,
vaistomaisesti näki naapurissaan tulevan kohoamisensa porrasaskelen.
Jälleen kajahtikin salissa eläköön- ja hyvä-huutojen jyrinä, mikä
todisti, että tässä kokouksessa oli henkilöitä, jotka toiminnan
hetken koittaessa käsittäisivät yhdenvertaisuudella jotakin muuta
kuin Cagliostro, mutta jotka silloisena teorian hetkenä hyväksyivät
yhdenvertaisuuden sellaiseksi kuin sen käsitti heidän valitsemansa
omituisen päällikön valtava nero.
Mutta yhä tulisempana, säkenöivämpänä, innoittuneempana sitä mukaa
kuin kysymys suureni, Cagliostro vaati jälleen hiljaisuutta ja jatkoi
äänellä, jossa ei huomannut väsymyksen tai epäröinnin merkkiäkään:
»Veljet, olemme nyt tulleet tunnuslauseemme kolmanteen osaan, siihen,
jota ymmärtääkseen ihmiset tarvitsevat pisimmän ajan ja jonka
sivistyksen suuri esitaistelija vallan oikein on pannut viimeiseksi.
Veljet, olemme nyt tulleet veljeyteen.