Jäätyään yksikseen nuo kuusi naamioitua ja puheenjohtaja keskustelivat
hetken kuiskaavalla äänellä:
Sitten Cagliostro huusi:
»Tulkoot kaikki sisälle. Olen valmis esittämään lupaamani tilityksen.»
Heti aukeni ovi ja järjestön jäsenet, jotka olivat kävelleet kaksittain
tai puhelleet ryhmittäin hautakammiossa, astuivat sisälle ja täyttivät
pian heille tutun kokoussalin.
Tuskin oli ovi viimeisen jäsenen perässä sulkeutunut, kun Cagliostro
kohotti kätensä kuin henkilö, joka tietää hetkien arvon eikä halua
tuhlata sekuntiakaan, ja sanoi kuuluvalla äänellä:
»Veljet, jotkut teistä luultavasti olivat mukana siinä kokouksessa,
joka täsmälleen kaksikymmentä vuotta sitten pidettiin Ukkosvuoren
onkalossa, kolmenkymmenen kilometrin päässä Reinin rannalta ja
kahdentoista kilometrin päässä Danenfelsin kylästä. [Kts. _Lääkärin
muistelmia_, 2. luku. — Suom.] Jos jotkut teistä olivat mukana,
nostakoot ne suuren asiamme kunnianarvoiset tukijat kätensä ja
sanokoot: 'Minä olin siellä.'»
Viisi kuusi kättä kohosi joukosta ja heilui toisten päitten yli.
Ja samaan aikaan viisi kuusi ääntä toisti, kuten puheenjohtaja oli
kehoittanut:
»Minä olin siellä!»
»Hyvä on, siinä kaikki mitä tarvitaan», jatkoi puhuja. »Muut ovat
kuolleet tai hajaantuneet maapallon eri kulmille työskentelemään
yhteisen asiamme hyväksi, pyhän asian, koska se on koko ihmiskunnan
asia. Kaksikymmentä vuotta sitten se työ, jonka vaiheita nyt aiomme
selostaa, oli tuskin alussakaan. Päivä, joka nyt valaisee meitä, oli
tuskin sarastanutkaan ja tarkimmatkin silmät näkivät tulevaisuuden
vain pilven takaa, jonka ainoastaan valittujen katse voi läpäistä.
Siinä kokouksessa minä selitin, minkä ihmeen avulla kuolema, joka
ihmiselle on vain täyttyneen ajan ja menneitten tapausten unohtamista,
ei merkitse minulle mitään, tai oikeammin, se oli kahdenkymmenen
vuosisadan kuluessa pannut minut kaksineljättä kertaa hautaan lepäämään
ilman että nämä eri ruumiit, kuolemattoman sieluni tilapäiset perijät,
saivat tuta sitä unohdusta, joka, kuten sanoin, on ainoa todellinen
kuolema. Minä olen siis voinut vuosisatojen vieriessä tarkata
Kristuksen opin kehitystä, nähnyt kansojen hitaasti mutta varmasti
siirtyvän orjuudesta vallanalaisuuteen ja vallanalaisuudesta siihen
pyrkimykseen, joka edeltää vapautta. Niinkuin illan tähdet, jotka
kiiruhtavat syttymään ja, ennenkuin aurinko on laskenutkaan, kiiluvat
taivaalla, olemme nähneet Euroopan eri pikku kansojen kokeilevan
vapaudella: Rooma, Venetsia, Firenze, Sveitsi, Genua, Pisa, Lucca,
Arezzo, nuo etelän kaupungit, joissa kukat puhkeavat nopeammin ja
hedelmät kypsyvät aikaisemmin kuin muualla, yrittivät toinen toisensa
jälkeen perustaa tasavaltoja, joista pari kolme on elänyt meidän
päiviimme saakka ja yhä vieläkin uhmaa kuninkaitten valtaryhmää.
Mutta kaikkia näitä tasavaltoja jäyti ja jäytää perisynti: yhdet ovat
ylimysvaltaisia, toiset harvainvaltaisia, kolmannet yksinvaltaisia.
Genua esimerkiksi, yksi nykyisin elävistä tasavalloista, on välimuoto:
sen asukkaat ovat muurien sisällä yksinkertaisia kansalaisia,
mutta ylimyksiä muurien ulkopuolella. Vain Sveitsissä on eräitä
kansanvaltaisia laitoksia, mutta sen vähäpätöiset, vuorien väliin
hautautuneet kantonit eivät kelpaa esikuvaksi tai avuksi ihmiskunnalle.
Sellaista emme siis tarvinneet, me tarvitsimme isoa maata, joka
ei kaivannut ulkoista sysäystä, vaan joka sen sijaan voisi antaa
sysäyksen, me tarvitsimme suunnatonta koneistoa, jonka rattaisiin
Eurooppa takertuisi, planeettaa, joka leimahtaessaan valaisisi koko
maailmaa...»
Hyväksyvää mutinaa kuului joukosta. Cagliostro jatkoi innostuneesti:
»Kysyin Jumalalta, kaiken luojalta, kaiken liikunnon alkuunpanijalta,
kaiken kehityksen lähteeltä, ja minä näin hänen osoittavan sormellaan
Ranskaa. Ja Ranska, katolinen toisesta vuosisadasta asti, kansallisesti
eheytynyt yhdennestätoista vuosisadasta lähtien, valtiollisesti
yhtenäinen kuudennestatoista vuosisadasta saakka, Ranska, jota Herra
itse on sanonut vanhimmaksi tyttärekseen — varmaankin siksi, että
hänellä olisi oikeus suurten uhrien hetken koittaessa naulita hänet
ihmisyyden ristinpuuhun kuten hän oli uhrannut poikansa, Kristuksen —
Ranska, joka oli kuluttanut loppuun kaikki hallitusmuodot, monarkisen,
feodalisen ja ylimysvaltaisen, Ranska tosiaankin tuntui meistä
soveliaimmalta alistaa vaikutusvaltaamme, ja päätimme taivaallisen
valon johdolla, kuten muinoin israelilaisia johti tulipatsas, me
päätimme tehdä Ranskasta ensimmäisen vapaan maan. Luokaa silmäys
Ranskaan sellaisena kuin se oli kaksikymmentä vuotta sitten, ja te
huomaatte, että vaadittiin suurta uskallusta tai oikeammin ylevää uskoa
käydä käsiksi sellaiseen tehtävään.»
— Kaksikymmentä vuotta sitten Ranska oli vielä, Ludvig viidennentoista
heikoissa käsissä, Ludvig neljännentoista Ranska, toisin sanoin suuri
aristokraattinen valtakunta, jossa ylimyksillä oli kaikki oikeudet
ja rikkailla kaikki edut. Ja valtion päänä oli mies, joka edusti
samalla kertaa kaikkein ylevintä ja alhaisinta, suurinta ja pienintä,
Jumalaa ja kansaa. Se mies voi yhdellä sanalla tehdä rikkaaksi tai
köyhäksi, onnelliseksi tai onnettomaksi, vapaaksi tai vangiksi,
eläväksi tai vainajaksi. Sillä miehellä oli kolme pojanpoikaa, kolme
nuorta prinssiä, jotka oli kutsuttu hänen seuraajikseen. Sattumalta
oli luonto määrännyt hänen seuraajakseen juuri sen, joka olisi valittu
yleisessä äänestyksessäkin, jos silloin olisi yleinen äänestys
ollut käytännössä. Häntä pidettiin hyväsydämisenä, oikeamielisenä,
nuhteettomana, epäitsekkäänä, oppineena, miltei filosofina. Jotta
päästäisiin ikiajoiksi niistä tuhoisista sodista, joita Euroopassa
oli riehunut Kaarlo toisen kohtalokkaan vallanperimyksen johdosta,
valittiin hänen puolisokseen Maria Teresian tytär. Ne kaksi suurvaltaa,
jotka ovat Euroopan todellinen vaakapaino, Ranska Atlantin ja Itävalta
Mustanmeren rannalla, aiottiin yhdistää eroittamattomasti toisiinsa.
Niin oli ainakin laskenut Maria Teresia, silloisen Euroopan ensimmäinen
valtiollinen kyky. Juuri silloin kun Ranska, Itävaltaan, Italiaan ja
Espanjaan nojaten, oli siirtymässä uuteen ja toivottuun valta-asemaan,
juuri silloin me valitsimme, emme Ranskaa tehdäksemme siitä maailman
ensimmäisen kuningaskunnan, vaan ranskalaiset tehdäksemme heistä
maailman ensimmäisen kansan.
— Mutta silloin kysyttiin, kuka astuisi tähän leijonaluolaan,
kuka kristitty Teseus kulkisi, johtonaan uskon valo, tämän
suunnattoman sokkelon mutkaiset käytävät ja uhmaisi kuninkaallista
Minotauros-hirviötä. Minä vastasin: 'Minä teen sen. Jotkut
kiihkomieliset intoilijat, jotkut levottomat sielut tiedustelivat,
paljonko tarvitsisin aikaa suoriutuakseni tehtävän ensimmäisestä
jaksosta — olin jakanut sen kolmeen osaan — ja minä pyysin
kahtakymmentä vuotta. Äänekäs tyytymättömyyden ilmaus. Huomatkaa,
ihmiset ovat olleet orjia tai palvelijoita kaksikymmentä vuosisataa,
ja nyt oltiin tyytymättömiä, kun minä vaadin kaksikymmentä vuotta
tehdäkseni ihmiset vapaiksi!»
Cagliostro silmäili kuulijakuntaansa. Hänen viimeiset sanansa olivat
saaneet eräät jäsenet hymyilemään ivallisesti.
Sitten hän jatkoi:
»Lopulta minulle myönnettiin nämä kaksikymmentä vuotta. Minä annoin
veljille ohjeeksi kuuluisan vaalilauseen: _Lilia pedibus destrue_ ja
ryhdyin työhöni kehoittaen jokaista työskentelemään omalla tahollaan.
Tulin Ranskaan voitonkaarien katveessa. Laakerit ja ruusut muodostivat
kukka- ja lehvätien Strassburgista Pariisiin asti. Kaikki huusivat:
'Eläköön kruununprinssi, eläköön tuleva kuningatar!' Kuningaskunnan
kaikki toivo oli tämän pelastavan avioliiton hedelmällisyydessä. Nyt
minä en halua kunniaa itselleni seuraavien tapahtumien alkuunpanijana
tai luojana. Jumala oli apuni, hän salli minun nähdä sen jumalallisen
käden, joka piteli tulivaljakon ohjaksia. Jumala olkoon ylistetty! Minä
olen raivannut tieltä kivet, olen rakentanut sillan jokien yli, olen
täyttänyt syvänteet, ja vaunut ovat päässeet kulkemaan. Siinä kaikki.
Katsokaamme nyt, veljet, mitä on tapahtunut kahdessakymmenessä vuodessa:
Parlamentit on hajotettu.
Ludvig viidestoista, lisänimeltään Rakastettu, on kuollut kaikkien
halveksimana.
Kuningatar, joka oli seitsemän vuotta hedelmätön, on seitsemän
vuoden perästä saanut lapsia, joiden syntyperä on kiistanalainen,
hänen kimppuunsa käytiin kruununprinssin syntyessä, hänen maineensa
tahraantui kaulanauhajutun takia.
Kuningas, jota liehitään Ludvig Kaivatuksi, on ryhtynyt hallitsemaan
ja osoittautunut yhtä voimattomaksi valtiomiehenä kuin aviopuolisona,
on rakennellut pilvilinnoja, kunnes päätyi vararikkoon, on vaihdellut
ministerejä, kunnes tuli herra de Calonneen.
Aatelissääty on kutsuttu koolle ja se on päättänyt kutsua koolle
valtiosäädyt.
Valtiosäädyt, jotka kutsuttiin koolle yleisen äänestyksen nojalla, ovat
julistautuneet kansalliskokoukseksi.
Kolmas sääty on voittanut aateliston ja papiston.
Bastilji on vallattu.
Ulkomaalaiset joukot on karkoitettu Pariisista ja Versaillesista.
Elokuun neljännen päivän yö on osoittanut ylimyksille aatelissäädyn
voimattomuuden.
Lokakuun viides ja kuudes päivä ovat osoittaneet kuninkaalle ja
kuningattarelle kuninkuuden voimattomuuden.
Heinäkuun 14 päivä 1790 on osoittanut maailmalle Ranskan eheyden.
Prinssit ovat kadottaneet kansansuosion maasta pakenemalla.
Monsieur on kadottanut kansansuosion Favrasin jutun takia.
Ja lopuksi, hallitusmuoto on vannottu isänmaan alttarillani
kansalliskokouksen puheenjohtaja on istunut samanlaisella
valtaistuimella kuin kuningaskin; laki ja kansa ovat heitä ylempänä;
Eurooppa katselee meitä, on vaiti ja odottaa; ne, jotka eivät osoita
ihastusta, vapisevat!
Veljet, onko Ranska se, joksi sanoin sen tulevan, onko se koneisto,
jonka rattaihin Eurooppa takertuu, onko se aurinko, josta maailma saa
valon?»
»On, on, on!» huusivat kaikki yhteen ääneen.
»Mutta, veljet», jatkoi Cagliostro, »uskotteko, että työ on edistynyt
niin pitkälle, että sen voi jättää oman onnensa nojaan? Uskotteko, että
nyt kun hallitusmuoto on vannottu kuninkaan valaan voi luottaa?»
»Emme, emme, emme!» huusivat kaikki yhteen ääneen.
»Siinä tapauksessa», jatkoi Cagliostro, »on ryhdyttävä suuren
kansanvaltaisen työmme toiseen vallankumousjaksoon. Huomaan ilokseni,
että teidän, kuten minunkin mielestäni vuoden 1790 liittojuhla ei ole
päämäärä, vaan levähdyskohta. No niin, levähdyskohtaan on tultu ja
lepo on nautittu; hovi on jälleen puuttunut vastavallankumoukselliseen
toimintaan; vyöttäkäämme mekin kupeemme ja jatkakaamme taivalta. Arat
sydämet saavat varmaankin tuta monta levottomuuden tuntia, monta
heikkouden hetkeä; usein meitä valaiseva säde näyttää sammuvan,
meitä opastava käsi tuntuu hylkäävän meidät. Useammin kuin kerran
sinä pitkänä ajanjaksona, joka meidän vielä on elettävä, meidän
asiamme tuntuu uhatulta, joku odottamaton tapaus, joku aavistamaton
sattuma on tuhoamaisillaan sen. Kaikki näyttää olevan meitä vastaan:
epäsuotuisat olosuhteet, vihollistemme voitot, lähimmäistemme
kiittämättömyys. Monet ja kenties juuri tunnontarkimmat joutuvat niin
monen rehellisesti kestetyn vaivan ja näennäisen voimattomuuden jälkeen
kysymään itseltään, ovatko he kenties väärällä tiellä ja ovatko he
kenties joutuneet ajamaan huonoa asiaa. Mutta ei, veljet, ei! Minä
sanon sen teille ja kaikukoot sanani alati teidän korvissanne voiton
hetkellä riemusoittona, tappion uhatessa hätäkellon kumahduksena!
Ei, johtajakansoilla on pyhä tehtävä, joka heidän kaitselmuksen
määräyksestä on ehdottomasti suoritettava. Herralla, joka niitä johtaa,
on salaiset aikeensa ja hän näyttäytyy meille vain niiden toteutumisen
kirkkaudessa. Usein pilvi peittää hänet meidän katseiltamme ja hänen
luullaan olevan poissa. Usein jokin aate näyttää horjahtavan ja
peräytyvän, vaikka se päinvastoin, kuten keskiajan turnausritarit,
hakee vain tilaa pannakseen keihään tanaan ja rynnätäkseen uudelleen
vastustajansa kimppuun vereksin voimin ja entistäkin tulisemmin.
Veljet, veljet! Päämäärä, jonne me pyrimme, on korkealle kalliolle
pystytetty majakka. Parikymmentä kertaa matkamme varrella maakamaran
kohokohdat estävät meitä näkemästä sitä ja sen arvellaan sammuneen.
Silloin heikkouskoiset napisevat, voivottelevat, pysähtyivät ja
sanovat: 'Nyt meillä ei ole enää opasta, me vaellamme yössä. Jääkäämme
siihen, missä olemme. Mitä hyötyä siitä on, että eksymme?’ Rohkeat
jatkavat matkaa, hymyilevinä ja luottavina, ja pian näkyy majakkavilkku
taas, kadotakseen jälleen ja syttyäkseen uudelleen, ja kerta kerralta
se loistaa selvemmin ja kirkkaammin, sillä se tulee yhä lähemmäs! Vain
taistellen, kilvoitellen ja ennen kaikkea uskoen maailman valitut
saapuvat pelastavan majakan juurelle, jonka tuli kerran valaisee ei
ainoastaan Ranskaa, vaan kaikkia kansoja. Vannokaamme siis, veljet,
vannokaamme omassa ja jälkeläistemme nimessä — sillä aate eli ikuinen
prinsiippi käyttää toisinaan palvelukseensa useita sukupolvia —
vannokaamme omassa ja jälkeläistemme nimessä, ettemme hellitä,
ennenkuin olemme pystyttäneet koko maailman nähtäväksi Kristuksen pyhän
ohjelauseen, jonka ensimmäisen osan olemme jo likimain toteuttaneetkin
ja joka kuuluu: vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys!»
Cagliostron sanoja seurasivat voimakkaat suosionosoitukset. Mutta
kesken hyvä-huutoja jäähdyttivät yleistä ihastusta, niinkuin jääkylmät
pisarat, jotka kostean kallioluolan katosta putoavat hikiselle otsalle,
seuraavat, terävällä, kimakalla äänellä lausutut sanat:
»Niin, vannokaamme, mutta sitä ennen selitä, kuinka sinä käsität nuo
kolme sanaa, jotta me, sinun yksinkertaiset opetuslapsesi, voisimme
selittää ne sinun käsityksesi mukaisesti.»
Cagliostron läpitunkeva katse uppoutui joukkoon ja valaisi kuin
kuvastimen heijastama auringonsäde Arrasin edustajan kalpeita kasvoja.
»Hyvä», sanoi hän. »Kuule siis, Maximilien.»
Sitten hän kohotti kätensä, korotti äänensä ja sanoi joukolle:
»Kuulkaa minua kaikki!»