Jos lukijamme haluavat — viikko on vierinyt edellisen luvun
tapahtumista — jos lukijamme haluavat tavata eräät kuvauksemme
päähenkilöt, jotka eivät ole esittäneet osaansa ainoastaan
menneisyydessä, vaan joille on määrätty osa myöskin tulevaisuudessa,
tulkoot he meidän kanssamme sille Plâtrière-kadun suihkukaivolle,
jonka altaassa olemme nuoren Gilbertin, Rousseaun oppilaan, nähneet
kastelevan kuivaa leipäänsä. [Kts. _Josef Balsamo_. — Suom.] Perillä
pitäkäämme silmällä ja seuratkaamme muuatta mieshenkilöä, jota ei
tarvitse odottaa kauan ja jonka tunnemme, emme enää liittolais-asusta
— sillä Ranskan lähettämien sadantuhannen edustajan hajaannuttua
kotiseuduilleen se puku olisi herättänyt suurempaa huomiota kuin mitä
henkilömme nyt halusi — vaan yksinkertaisesta, joskin hyvin tutusta
puvusta, jommoisia Pariisin ympäristön varakkaat tilanhoitajat pitivät.
Minun ei tarvinne sanoa lukijalle, että tämä mieshenkilö oli Billot.
Hän tuli Saint-Honoré-kadulta, sivuutti Palais-Royalin ristikkoportit
— palatsi upeili jälleen kaikessa yöllisessä loistossaan sen jälkeen
kun Orleansin herttua oli kotiutunut Lontoosta, missä hän oli elellyt
kahdeksan kuukautta maanpakolaisena — poikkesi vasempaan Grenellen
kadulle ja kääntyi sitten empimättä Plâtrière-kadulle.
Mutta ehdittyään suihkukaivon kohdalle, missä me häntä odottelemme,
hän pysähtyi ja näytti epäröivän, ei siksi, että rohkeus olisi hänet
pettänyt — ne, jotka tuntevat hänet, tietävät hyvin, että jos tuo
urhea tilanhoitaja olisi päättänyt mennä helvettiin, olisi hän mennyt
kalpenematta — vaan koska hän ilmeisesti oli kahden vaiheilla oikeasta
suunnasta.
Meidän, joilla on erikoinen syy tarkata hänen askeliaan, on helppo
huomata, että hän tutkii jokaista porttia hyvin tarkkaan kuin henkilö,
joka ei halua tehdä erehdystä.
Tarkkuudestaan huolimatta hän oli kulkenut lähes kaksi kolmannesta
kadunmittaa löytämättä mitä etsi, mutta silloin hänen matkansa
keskeytyi. Kadun sulki näet ihmisjoukko, joka oli kerääntynyt muutaman
lauluniekan ympärille. Muuan miehenääni oli muita korkeampi ja se
lauloi tilapäisviisuja päivän tapahtumista. Ne eivät semmoisinaan
varmaankaan olisi kiihoittaneet uteliaisuutta, ellei jokaisessa
laulussa olisi ollut yhtä tai paria säkeistöä, jotka tunnettuja
henkilöitä letkauttamalla antoivat höystettä koko laululle.
Varsinkin yksi näistä lauluista, maneesiviisu, herätti joukossa
iloisuutta. Koska kansalliskokous piti istuntonsa entisessä maneesissa,
olivat edustajien puoluevärit saaneet nimivivahduksensa hevosten
värin mukaan — mustat, valkoiset, rautiaat, ruskot — ja yksityisillä
edustajillakin oli hevosnimet. Niinpä Mirabeau oli _Huima_, kreivi
de Clermont-Tonnerre _Vauhko_, apotti Maury _Äksy_, Thouret _Leimu_,
Bailly _Onni_.
Billot pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan näitä pikemmin kärkeviä kuin
sattuvia hyökkäyksiä, solahti sitten oikealle seinän suojaan ja katosi
väkijoukkoon.
Siitä joukosta hän varmaankin löysi mitä haki, sillä kadottuaan
joukkoon yhdeltä laidalta ei hän tullut enää toiselta ulos.
Seuratkaamme nyt Billotia ja katsokaamme, mitä tämä väkijoukko kätki
taakseen.
Näemme matalan portin, jonka kamanaan on punaliidulla piirretty kolme
kirjainta. Ne ovat ilmeisesti ensi yön kokouksen tunnusmerkkejä, jotka
päiväksi pyyhitään pois.
Nämä kolme kirjainta ovat: L, D ja P.
Portti näyttää kellarikäytävältä. Ensin on astuttava joku porras alas
ja sitten tullaan pimeään käytävään.
Ilmeisesti tämä toinen tunnusmerkki täydensi edellistä, sillä
tutkittuaan tarkasti portin kolmea kirjainta, jotka eivät riittäneet
Billotille, koska tämä kunnon tilanhoitaja ei osannut lukea,
Billot alkoi astua portaita alas. Hän laski askelmat ja ehdittyään
kahdeksannelle hän kiirehti reippaasti käytävään.
Käytävän perällä lekutti himmeä lamppu. Sen valossa muuan mies luki tai
oli lukevinaan sanomalehteä.
Billotin askelten äänen kuullessaan mies nousi, nosti sormen rinnalleen
ja odotti.
Billot koukisti saman sormen ja kohotti sen huulilleen kuin munalukoksi.
Se oli varmaankin tuon salaperäisen portinvartijan odottama merkki,
sillä hän aukaisi oikealla olevan oven, jota ei näkynyt ensinkään
silloin kun se oli kiinni, ja näytti Billotille kaitoja, jyrkkiä
portaita, jotka painuivat maan alle.
Billot astui sisälle. Ovi sulkeutui hänen takanaan, nopeasti, mutta
äänettömästi.
Tilanhoitaja laski tällä kerralla seitsemäntoista porrasaskelta ja
ehdittyään kahdeksannelletoista hän mutisi, unohtaen mykkyyden, johon
hän tuntui tuomitun:
»Hyvä, olen oikealla tiellä.»
Jonkun askelen päässä näkyivät lepattavat oviverhot. Billot
asteli suoraan näitä verhoja kohden, työnsi ne syrjään ja joutui
puolipyöreään, maanalaiseen saliin, jonne oli kerääntynyt jo
viitisenkymmentä henkilöä.
Lukijamme ovat jo kerran astuneet tähän saliin, viisi, kuusitoista
vuotta sitten Rousseaun jäljessä.
Kuten Rousseaun aikoihin, oli sali nytkin verhottu punaisilla ja
valkoisilla kankailla, joiden päällä riippuivat kompassi, kulmarauta ja
vesivaaka.
Yksi ainoa holvilaesta riippuva lamppu loi kalvakasta valoa salin
keskikohdalle, muttei riittänyt valaisemaan henkilöitä, jotka haluten
pysyä tuntemattomina pysyttelivät seinävierillä.
Neljä porrasta johti lavalle, joka oli varattu puhujille ja
veljeskunnan uusille tulokkaille. Tällä lavalla, ihan lähellä
seinää, oli yksinäinen pöytä ja tyhjä nojatuoli, molemmat kokouksen
puheenjohtajaa varten.
Parin hetken kuluttua sali oli täyttynyt ahdinkoon asti. Joukossa
oli kaikensäätyisiä ja -arvoisia miehiä, talonpojasta ruhtinaaseen
saakka, jotka saapuivat yksitellen, kuten Billotkin, ja jotka toisiaan
tuntematta tai toisensa tuntien hakivat itselleen paikan minkä
parhaaksi katsoivat.
Jokaisella oli takkinsa tai viittansa alla joko vapaamuurarin esiliina,
jos hän oli vain tavallinen vapaamuurari, tai kirkastettujen vyöhyt,
jos hän oli sekä vapaamuurari että kirkastettu, toisin sanoin vihitty
suureen salaisuuteen.
Vain kolmelta puuttui tämä jälkimäinen tunnusmerkki, heillä oli vain
vapaamuurarin esiliina.
Yksi heistä oli Billot, toinen nuori mies, tuskin kahtakymmentäkään
täyttänyt, kolmas arviolta kahden viidettä vuoden ikäinen, joka
eleiltään näytti kuuluvan kaikkein ylhäisimpään seurapiiriin.
Pari sekuntia sen jälkeen kun tämä viimeksi mainittu oli astunut
saliin — eikä hänen tulonsa herättänyt suurempaa huomiota kuin seuran
halvimman jäsenen saapuminen — aukeni muuan salaovi ja puheenjohtaja
astui esille, yllänsä Suur-Idän ja suurkoptin merkit.
Billot huudahti heikosti: tuo puheenjohtaja, jonka edessä kaikki päät
taipuivat, oli sama liittolainen, jonka hän oli tavannut Bastiljissa.
Hän nousi hitaasti lavalle, kääntyi kuulijakuntaan päin ja sanoi:
»Veljet, meillä on tänään kaksi tehtävää, minun on otettava vastaan
kolme uutta jäsentä ja esitettävä teille tilitys, mitä olen tehnyt
siitä päivästä ruveten, jolloin yritykseen ryhdyin, tähän päivään
saakka, sillä työn muuttuessa hetki hetkeltä vaikeammaksi on teidän
saatava selväksi, olenko edelleenkin luottamuksenne arvoinen, ja minun
päästävä selvyyteen, vieläkö te luotatte minuun. Vain siten, että
valistatte minua ja minä valistan teitä, voin kulkea sillä synkällä,
hirveällä tiellä, jolle olen astunut. Tähän saliin jääkööt vain
järjestön mestarit, jotta me voimme joko hyväksyä tai hylätä niiden
kolmen uuden jäsenen anomuksen, jotka seisovat edessämme. Kun nämä
kolme jäsentä on hyväksytty tai hylätty, palatkoot kaikki jäsenet
istuntosaliin, ylimmästä alimpaan saakka, sillä kaikkien enkä vain
korkeimman piirin kuullen haluan selostaa toimintaani ja ottaa vastaan
moitetta tai kiitosta.»
Kun hän oli puhunut, aukeni vastapäätä äsken mainittua salaovea
kätketty toinen ovi, jonka takana näkyi isoja holvilakisia onkalolta
kuin vanhan basilikan hautakammioita. Haamukulkueen lailla seura
siirtyi äänettömänä noihin holvikäytäviin, joiden harvat kuparilamput
loivat juuri ja juuri niin paljon valoa, että — kuten runoilija sanoisi
— pimeys tuli näkyväksi.
Vain kolme miestä jäi saliin, nimittäin ne, jotka aiottiin valita
järjestön jäseniksi.
Sattumalta nämä kolme nojasivat seinään yhtä pitkien välimatkojen
päässä toisistaan.
He silmäilivät toisiaan kummastuneina, sillä nyt vasta he oivalsivat
olevansa edessä olevan näytelmän kolme sankaria.
Tällöin aukeni ovi, josta puheenjohtaja oli astunut sisälle. Kuusi
naamioitua miestä astui saliin. He jäivät seisomaan nojatuolin
ympärille, kolme sen oikealle, kolme vasemmalle puolelle.
»Numerot kaksi ja kolme poistukoot hetkeksi», sanoi puheenjohtaja.
»Vain ylimmillä mestareilla on oikeus tuntea salaisuudet, jotka tulevat
esille, kun vapaamuurariveli hyväksytään tai hylätään kirkastettujen
osaston jäseneksi.»
Nuorukainen ja ylhäisen näköinen mies poistuivat samasta ovesta, josta
olivat tulleetkin.
Billot jäi saliin.
»Astu lähemmäksi», kehoitti puheenjohtaja lyhyen äänettömyyden jälkeen,
jonka kuluessa molemmat toiset ehdokkaat ehtivät poistua.
Billot astui lähemmäksi.
»Mikä on nimesi vihkimättömien keskuudessa?» kysyi puheenjohtaja.
»François Billot.»
»Mikä on nimesi valittujen joukossa?»
»Voima.»
»Missä olet nähnyt valon?»
»Soissonsin Totuuden ystävien looshissa.»
»Kuinka vanha olet?»
»Seitsemän vuotta.»
Ja Billot teki merkin, joka osoitti, että hänellä oli
vapaamuurarijärjestön mestarinarvo.
»Miksi haluat nousta astetta korkeammalle ja liittyä meidän pariimme.»
»Koska minulle on sanottu, että se aste on askelta lähempänä yleistä
valoa.»
»Onko sinulla kummeja?»
»Ei muita kuin se, joka ensimmäisenä ja kutsumatta tuli luokseni ja
tarjoutui ottamaan minut seuraan.»
Ja Billot silmäili tiukasti puheenjohtajaa.
»Mikä tunne johtaa sinua tiellä, jonka nyt haluat aukaistavaksi
itsellesi?»
»Viha hallitsevia ja rakkaus yhdenvertaisuutta kohtaan.»
»Mikä takaa meille, että se rakkaus ja se viha ovat vilpittömät?»
»Miehensana, jota ei ole milloinkaan rikottu.»
»Mikä on innoittanut sinut rakastamaan yhdenvertaisuutta?»
»Se alhainen asema, jossa olen syntynyt.»
»Mikä on innoittanut sinut vihaamaan hallitsevia?»
»Se on minun salaisuuteni. Sen salaisuuden sinä tunnet. Miksi haluat,
että ääneeni toistan, mitä epäröin kuiskata itselleni?»
»Kuljetko itse ja koetatko voimiesi mukaan saada kaikki lähimmäisesi
kulkemaan yhdenvertaisuuden tietä?»
»Kyllä.»
»Raivaatko voimiesi ja kykyjesi mukaan kaikki esteet, jotka ovat
Ranskan vapauden ja maailman vapautumisen tiellä?»
»Kyllä.»
»Oletko vapaa aikaisemmista sitoumuksista tai jos nämä sitoumukset
ovat ristiriidassa juuri tekemiesi lupausten kanssa, oletko valmis ne
rikkomaan?»
»Olen.»
Puheenjohtaja kääntyi kuuden naamioidun miehen puoleen.
»Veljet», sanoi hän, »tämä mies puhuu totta. Minä olen kutsunut
hänet seuraamme. Suuri suru liittää hänet asiaamme vihan veljeyden
muodossa. Hän on jo tehnyt paljon vallankumouksen hyväksi ja voi vielä
tehdä paljon. Minä julistaudun hänen kummikseen ja vastaan hänestä
menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa.»
»Hänet hyväksyttäköön», sanoi kuusi miestä yhtaikaa.
»Kuuletko?» virkkoi puheenjohtaja. »Oletko valmis vannomaan valan?»
»Sanelkaa vala, minä toistan sen», vastasi Billot.
Puheenjohtaja kohotti kätensä ja sanoi verkkaisella, juhlallisella
äänellä:
»Ristiinnaulitun Pojan nimessä vanno katkaisevasi kaikki lihalliset
siteet, jotka vielä kiinnittävät sinut isään, äitiin, veljiin,
sisariin, vaimoon, omaisiin, ystäviin, rakastajattareen, kuninkaihin,
hyväntekijöihin ja jokaiseen, kenelle oletkin luvannut uskollisuutta,
kuuliaisuutta, kiitollisuutta tai palvelusta.»
Billot toisti puheenjohtajan sanat ehkä lujemmalla äänellä kuin millä
ne oli lausuttu.
»Hyvä», jatkoi puheenjohtaja. »Tästä hetkestä alkaen olet vapaa
valasta, jonka olet vannonut isänmaalle ja laeille. Vanno siis
ilmaiseväsi uudelle päämiehellesi, jonka tunnustat, kaikki mitä olet
nähnyt tai tehnyt, lukenut tai kuullut, oppinut tai mietiskellyt ja
vanno lisäksi etsiväsi ja vakoilevasi kaikkea mitä et muuten näe.»
»Minä vannon», kertasi Billot.
»Vanno», jatkoi puheenjohtaja, »kunnioittavasi ja palvovasi myrkkyä,
rautaa ja tulta, näitä nopeita, varmoja ja välttämättömiä välineitä,
kun maa puhdistetaan kuolemalla niistä, jotka koettavat tuhota totuuden
tai riistää sen meidän käsistämme».
»Minä vannon», toisti Billot.
»Vanno kaihtavasi Napolia, kaihtavasi Roomaa, kaihtavasi Espanjaa,
kaihtavasi jokaista kirottua maata. Vanno kaihtavasi kiusausta, joka
houkuttelee sinua paljastamaan mitä näet tai kuulet kokouksissamme,
sillä salamakaan ei ole niin nopea iskemään kuin se näkymätön ja
väistämätön puukko, joka tapaa sinut, missä tahansa piileskeletkin.»
»Minä vannon», kertasi Billot.
»Ja nyt», lopetti puheenjohtaja, »elä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen
nimeen!»
Muuan pimennossa seissyt veli aukaisi oven hautakammioon, missä
järjestön alemmat jäsenet kävelivät ja odottelivat kolmen uuden jäsenen
vastaanoton loppua. Puheenjohtaja teki merkin Billotille. Tämä kumarsi
ja liittyi niiden seuraan, joiden veljeksi äsken vannottu hirveä vala
hänet teki.
»Numero kaksi», sanoi puheenjohtaja lujalla äänellä, kun ovi uuden
jäsenen perässä oli sulkeutunut.
Käytäväovea naamioiva verho kohosi hitaasti ja mustapukuinen
nuorukainen astui esille.
Hän päästi verhon putoamaan taaksensa, mutta itse pysähtyi kynnykselle
odottaen, että häntä puhuteltaisiin.
»Astu lähemmäksi», kehoitti puheenjohtaja.
Nuori mies totteli.
Olemme jo sanoneet, että hän oli tuskin kahdenkymmenen tai
kahdenkolmatta vuoden ikäinen mies, jota valkoisen ja hienon hipiänsä
vuoksi olisi voinut pitää naisena. Suunnaton, piukka kaulanauha, jota
hän vastoin ajan kuosia piti, pani arvelemaan, ettei hänen ihonsa
hohtava kuultavuus ollutkaan veren puhtautta, vaan pikemminkin jonkun
salaisen taudin aiheuttamaa. Vaikka hän oli varreltaan pitkä ja vaikka
hänellä oli korkea kaulanauha, näytti hänen kaulansa verrattain
lyhyeltä. Otsa oli matala ja päälaki näytti litistyneeltä. Siitä
johtui, että tukka, olematta pitempi kuin mitä silloinen kuosi salli,
ulottui miltei silmille ja niskassa olkapäille asti. Koko hänen
olemuksessaan näkyi eräänlaista koneellista jäykkyyttä, joka teki tästä
tuskin elämänsä kynnykselle ehtineestä nuoresta miehestä kuin toisen
maailman lähettilään, kuin haudan edustajan.
Puheenjohtaja silmäili häntä kotvan aikaa tarkasti ennenkuin aloitti
kyselynsä.
Mutta tämä katse, johon sekoittui kummastelua ja uteliaisuutta, ei
saanut nuorukaisen tuijottavaa katsetta painumaan.
Hän odotti.
»Mikä on nimesi vihkimättömien joukossa?»
»Antoine Saint-Just.»
»Mikä on nimesi valittujen parissa?»
»Nöyryys.»
»Missä olet nähnyt valon?»
»Laonin Ihmisystävien looshissa.»
»Kuinka vanha olet?»
»Viisivuotias.»
Ja alokas teki merkin, joka ilmaisi, että hän oli vapaamuurari-kunnan
jäsen.
»Miksi haluat nousta astetta korkeammalle ja liittyä meihin?»
»Koska ihminen pyrkii kohoamaan ja koska korkeuksissa ilma on
puhtaampaa ja valo kirkkaampaa.»
»Onko sinulla esikuvaa?»
»On, Geneven filosofi, luonnon ihminen, kuolematon Rousseau.»
»Onko sinulla kummeja?»
»On.»
»Montako?»
»Kaksi.»
»Ketkä?»
»Robespierre vanhempi ja nuori Robespierre.»
»Mikä tunne ohjaa sinua tiellä, jota haluat kulkea?»
»Usko.»
»Minne se tie vie Ranskan ja maailman?»
»Ranskan vapauteen ja maailman vapautumiseen.»
»Mitä annat, jotta Ranska ja maailma saavuttaisivat tämän päämäärän?»
»Henkeni. Se vain on minulla jäljellä, sillä omaisuuteni olen jo
antanut.»
»Kuljetko itse ja koetatko voimiesi mukaan saada kaikki lähimmäisesi
kulkemaan tätä vapauden ja vapautumisen tietä?»
»Minä kuljen ja koetan saada kaikki lähimmäiseni kulkemaan tätä tietä.»
»Raivaatko voimiesi ja kykyjesi mukaan kaikki esteet, jotka tielläsi
tapaat?»
»Raivaan.»
»Oletko vapaa kaikista sitoumuksista tai jos nämä sitoumukset ovat
ristiriidassa juuri tekemiesi lupausten kanssa, oletko vapaa ne
rikkomaan?»
»Olen vapaa.»
Puheenjohtaja kääntyi kuuden naamioidun miehen puoleen.
»Veljet», sanoi hän, »oletteko kuulleet?»
»Olemme», vastasivat ylimmän piirin jäsenet yhtaikaa.
»Onko hän puhunut totta?»
»On.»
»Oletteko sitä mieltä, että hänet hyväksytään?»
»Olemme», vastasivat miehet.
»Oletko valmis vannomaan valan?» kysyi puheenjohtaja jäsenehdokkaalta.
»Olen valmis», vastasi Saint-Just.
Puheenjohtaja toisti sanasta sanaan sen kolmijaksoisen valan, jonka hän
äsken saneli Billotille, ja jokaisen pysähdyksen jälkeen Saint-Just
sanoi lujalla, tiukalla äänellä:
»Minä vannon!»
Kun vala oli vannottu, aukaisi näkymättömän veljen käsi hautakammion
oven. Yhtä jäykkänä ja koneellisesti kuin oli tullutkin Saint-Just
poistui jättämättä varmaankaan jälkeensä epäilystä tai katumusta.
Puheenjohtaja odotti, kunnes hautakammion ovi oli sulkeutunut, ja sanoi
sitten kovalla äänellä:
»Numero kolme!»
Oviverho kohosi toistamiseen ja kolmas pyrkijä astui sisälle.
Hän oli, kuten sanottu, arviolta neljänkymmenen tai kahdenviidettä
vuoden ikäinen, punakka, hieman pisamainen mies, jonka koko
olemuksesta, näennäisen rahvaanomaisuuden uhallakin, huokui
ylhäisyyttä, johon oli sekoittunut eräänlaista englantilaista
tuoksahdusta. Sen huomasi heti ensi silmäyksellä.
Hänen komeassa puvussaan oli sitä vakavaa sävyä, joka alkoi tulla
Ranskassa muotiin ja jonka varsinainen alku oli niissä suhteissa,
joihin ranskalaiset olivat joutuneet Amerikan kanssa.
Hänen käyntinsä, vaikkei ollutkaan horjuvaa, ei ollut niin tanakkaa
kuin Billotin eikä niin jäykkää kuin Saint-Justin.
Mutta hänen askelissaan, kuten koko hänen olemuksessaan, huomasi
eräänlaista epäröintiä, joka tuntui olevan hänelle luonteenomaista.
»Astu lähemmäksi», kehoitti puheenjohtaja.
Alokas totteli.
»Mikä oli nimesi vihkimättömien keskuudessa?»
»Ludvig Filip Josef, Orleansin herttua.»
»Mikä on nimesi valittujen parissa?»
»Yhdenvertaisuus.»
»Missä olet nähnyt valon?»
»Pariisin Vapaitten miesten looshissa.»
»Kuinka vanha olet?»
»Minulla ei ole enää ikää.»
Ja herttua teki vapaamuurarimerkin, joka ilmaisi, että hänellä oli
ruusuristin arvo.
»Miksi haluat liittyä joukkoomme?»
»Koska olen alati elänyt isoisten parissa ja haluan tästedes elää
ihmisten joukossa; koska olen alati elänyt vihollisten seassa ja haluan
nyt elää veljien keskellä.»
»Onko sinulla kummeja?»
»On kaksi.»
»Niiden nimet?»
»Toinen on inho, toinen on viha.»
»Mikä halu johtaa sinua tiellä, jolle aiot astua?»
»Kostonhalu.»
»Kenelle tahdot kostaa?»
»Miehelle, joka ei ole ymmärtänyt minua, naiselle, joka on nöyryyttänyt
minua.»
»Mitä annat, jotta saavuttaisit tämän päämäärän?»
»Omaisuuteni. Enemmän kuin omaisuuteni, henkeni. Enemmänkin kuin
henkeni, kunniani!»
»Oletko vapaa kaikista sitoumuksista tai jos sitoumuksesi ovat
ristiriidassa juuri tekemiesi lupausten kanssa, oletko vapaa ne
rikkomaan?»
»Eilisestä saakka ovat kaikki sitoumukseni rikkuneet.»
»Veljet, oletteko kuulleet?» sanoi puheenjohtaja, kääntyen naamioitujen
miesten puoleen.
»Olemme.»
»Tunnetteko hänet, joka nyt lupautuu täyttämään kanssamme työn?»
»Tunnemme.»
»Ja hänet tuntien te olette sitä mieltä, että hänet voidaan hyväksyä
riveihimme?»
»Niin, mutta hänen on vannottava.»
»Tunnetko valan, joka sinun on vannottava?» sanoi puheenjohtaja
herttualle.
»En tunne, mutta sanele se minulle ja minä toistan sen, olkoonpa se
millainen tahansa.»
»Se on hirveä, etenkin sinulle.»
»Ei kuitenkaan hirveämpi kärsimääni loukkausta.»
»Niin hirveä, että kun olet sen kuullut, sallimme sinun vapaasti
peräytyä, jos epäilet, ettet hetken tullen voikaan noudattaa sitä
kaikessa ankaruudessaan.»
»Sanele.»
Puheenjohtaja loi alokkaaseen läpitunkevan silmäyksen. Sitten, kuin
haluten valmistaa häntä vähitellen kaamean lupauksen tekoon, hän muutti
valan järjestystä, niin että aloitti toisesta jaksosta ensimmäisen
asemasta.
»Vanno», sanoi hän, »kunnioittavasi rautaa, myrkkyä ja tulta, näitä
varmoja, nopeita ja välttämättömiä välineitä, kun maa puhdistetaan
kuolemalla niistä, jotka koettavat tuhota totuuden tai riistää sen
meidän käsistämme!»
»Minä vannon!» sanoi herttua lujalla äänellä.
»Vanno», jatkoi puheenjohtaja, »katkaisevasi kaikki lihalliset
siteet, jotka vielä kiinnittävät sinut isään, äitiin, veljiin,
sisariin, vaimoon, omaisiin, ystäviin, rakastajattareen, kuninkaihin,
hyväntekijöihin ja jokaiseen, kenelle oletkin luvannut uskollisuutta,
kuuliaisuutta, kiitollisuutta tai palvelusta».
Herttua oli kotvan aikaa vaiti ja tuskanhiki näkyi helmeilevän hänen
otsallaan.
»Minähän sanoin sinulle», huomautti puheenjohtaja.
Mutta sensijaan että olisi vastannut yksinkertaisesti: »minä vannon!»
herttua, haluten katkaista kaikki peräytymistiet, toisti kumealla
äänellä:
»Minä vannon katkaisevani kaikki lihalliset siteet, jotka vielä
kiinnittävät minut isään, äitiin, veljiin, vaimoon, omaisiin, ystäviin,
rakastajattareen, kuninkaihin, hyväntekijöihin ja jokaiseen, kenelle
olenkin luvannut uskollisuutta, kuuliaisuutta, kiitollisuutta tai
palvelusta.»
Puheenjohtaja kääntyi naamioitujen miesten puoleen, jotka silmäilivät
toisiaan ja joiden katseet välähtivät salaman lailla heidän naamionsa
aukoista.
Sitten hän sanoi herttualle:
»Ludvig Filip Josef, Orleansin herttua, tästä hetkestä alkaen olet
vapaa valasta, jonka olet vannonut isänmaalle ja laeille, mutta
älä unohda erästä seikkaa, sitä näet, että jos kavallat meidät, ei
salamakaan ole niin nopea iskemään kuin se näkymätön ja väistämätön
puukko, joka tapaa sinut, missä tahansa piileskeletkin. — Ja nyt elä
Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!»
Ja puheenjohtaja viittasi prinssille hautakammion ovea, joka aukeni
hänen edessään.
Herttua kohotti käden otsalleen, huoahti raskaasti kuin henkilö, joka
on kantanut liian painavaa taakkaa-, ja ponnisteli irroittaakseen
jalkansa permannosta.
»Haa, saan siis kostaa!» huudahti hän ja kiiruhti hautakammioon.
X