Bastiljin ympärille, tähän tilapäiseen katveeseen, joka kuvasi vanhaa
linnoitusta miltei yhtä tarkasti kuin arkkitehti Palloyn muovailemat
pikku kivet, oli sijoitettu tuhansia pöytiä. Yhden ääressä pari miestä
vahvisti voimiaan, jotka päiväinen marssi ja alituinen liikunto oli
herpaannuttanut.
Heidän edessään oli valtava sianmakkara, neljän naulan leipä ja kaksi
viinipulloa.
»Totisesti», sanoi toinen tyhjentäen yhdellä siemauksella lasinsa
— nuorempi näistä miehistä, jolla oli kansalliskaartin kapteenin
univormu, seuralaiselleen, joka näytti ainakin kaksi kertaa vanhemmalta
ja oli puettu liittolaisen asuun — »totisesti, onpa mieluista syödä
silloin kun on nälkä ja juoda silloin kun on jano!»
Lyhyen äänettömyyden jälkeen hän jatkoi:
»Mutta eikö teidän siis olekaan jano eikä nälkä, ukko Billot?»
»Olen syönyt ja juonut», vastasi tämä, »minun ei ole enää jano eikä
nälkä, vaan...»
»Vaan mikä?»
»Sanon sen sinulle, hyvä ystävä, kun koittaa hetki, jolloin minä istun
ruokapöytään.»
Pitou ei huomannut Billotin vastauksessa kaksimielistä ajatusta.
Billot oli juonut ja syönyt hyvin vähän päivän rasituksesta ja _sen
aiheuttamasta nälästä_ huolimatta, kuten Pitou sanoi, mutta heidän
lähdettyään Villers-Cotteretsista Pariisiin ja seuraavien viiden päivän
tai oikeammin viiden Marskentän töissä vietetyn yön aikana Billot oli
niinikään juonut ja syönyt tuiki vähän.
Pitou tiesi, että eräät mielentilat, olematta mitenkään vaarallisia,
voivat hetkittäin riistää ruokahalun voimakkaimmastakin ruumiista,
ja joka kerta kun hän huomasi, kuinka vähän Billot söi, oli hän
kysynyt, kuten äskenkin, miksei hän syönyt. Tähän kysymykseen Billot
oli aina vastannut, ettei hänen ollut nälkä. Pitou oli tyytynyt tähän
vastaukseen.
Mutta yksi seikka kummastutti Pitouta. Se ei ollut Billotin vatsan
kohtuullisuus. Kukin syököön tai olkoon syömättä, ja mitä vähemmän
Billot söi, sitä enemmän jäi Pitoulle. Häntä kummastutti Billotin
niukkasanaisuus.
Kun Pitou aterioi seurassa, puheli hän mielellään. Hän oli huomannut,
että seurustelu, nielemistä haittaamatta, edisti ruoansulatusta. Tämä
huomio oli syöpynyt hänen mieleensä niin lähtemättömäksi, että milloin
hän söi yksin hän lauloi.
Ellei hän näet ollut alakuloinen.
Mutta nyt Pitoulla ei ollut syytä alakuloisuuteen, päinvastoin.
Haramontissa oli hänen elämänsä viime ajat ollut perin miellyttävää.
Kuten olemme nähneet, Pitou rakasti tai oikeammin palvoi Catherinea.
Kehoitamme lukijaa käsittämään tuon sanan kirjaimellisesti ja
vastaamaan, mitä kaipaa italialainen tai espanjalainen, joka palvoo
neitsyt Maariaa? Nähdä neitsyt Maarian, polvistua neitsyt Maarian eteen
ja rukoilla neitsyt Maariaa...
Mitä teki Pitou?
Joka ilta hän meni Clouise-kalliolle, näki Catherinen, polvistui
Catherinen eteen ja rukoili Catherinea.
Ja tuo nuori tyttö, joka oli syvästi kiitollinen Pitoun tekemistä
korvaamattomista palveluksista, salli hänen olla. Hänen ajatuksensa
harhailivat toisaalla, kauempana, korkeammalla.
Mutta toisinaan kelpo nuorukaisemme sentään tunsi lemmenkateutta.
Silloin kun hän toi postista Isidorin kirjeen ja vei postiin Catherinen
kirjeen.
Mutta sittenkin oli silloinen tilanne verrattomasti miellyttävämpi
kuin se, joka oli uhannut häntä maatilalla, kun hän ensimmäisen
kerran palasi Pariisista ja kun Catherine, joka piti Pitouta
kansanvillitsijänä, ylimystön ja aateliston vihollisena, oli
karkoittanut hänet talosta sanoen, ettei maatilalla ollut enää hänelle
työtä.
Pitoulla ei ollut syytä epäillä, ettei tätä tilannetta jatkuisi
ikuisesti.
Niinpä hän olikin lähtenyt Haramontista hyvin murheissaan, mutta koska
hänen sotilasarvonsa velvoitti häntä näyttämään hyvää esimerkkiä, oli
hän sanonut hyvästit Catherinelle, uskonut tytön ukko Clouisin haltuun
ja luvannut palata niin pian kuin mahdollista.
Pitou ei siis ollut jättänyt jälkeensä mitään sellaista, joka olisi
voinut tehdä hänet alakuloiseksi.
Pariisissa Pitou ei liioin ollut kokenut mitään sellaista, joka olisi
voinut herättää hänen sydämessään mainitunlaisen tunteen.
Hän oli tavannut tohtori Gilbertin, tilittänyt tältä saamansa
viisikolmatta louisdoria ja esittänyt niiden kolmenneljättä
kansalliskaartilaisen kiitokset, jotka hän oli näiden viidenkolmatta
louisdorin avulla vaatettanut. Tohtori Gilbert oli antanut hänelle
jälleen viisikolmatta louisdoria, jotka hän saisi käyttää, ei enää
yksinomaan kansalliskaartin hyväksi, vaan myöskin omiksi tarpeikseen.
Pitou oli ottanut tämän lahjan vastaan vilpittömin, teeskentelemättömin
mielin.
Koska herra Gilbert, joka oli hänen jumalansa, antoi, ei ollut pahaa
siinä, että otti annin vastaan.
Kun Jumala antoi sateen tai paisteen, ei Pitoun mieleen ollut
milloinkaan juolahtanut turvautua sateen- tai päivänvaloon evätäkseen
nämä Jumalan lahjat.
Ei, hän otti vastaan molemmat ja kukkien, taimien, puiden lailla hän
oli alati huomannut niiden virkistävän vaikutuksen.
Lyhyen äänettömyyden jälkeen oli Gilbert kohottanut kauniin
ajattelijanpäänsä ja sanonut hänelle:
»Kuulehan, Pitou ystävä, minä luulen, että Billotilla on minulle paljo
kerrottavaa. Etkö haluaisi sillaikaa kun minä juttelen Billotin kanssa
käydä tapaamassa Sebastienia?»
»Voi, niin mielelläni, herra Gilbert», huudahti Pitou ja taputti
käsiään kuin lapsi. »Jo kauan on mieleni tehnyt päästä häntä tapaamaan,
mutten ole uskaltanut pyytää teiltä lupaa.»
Gilbert tuumi vielä hetken.
Sitten hän otti kynän, kirjoitti muutaman sanan ja taittoi paperin
kirjeeksi, jonka hän osoitti pojalleen.
»Kas niin», sanoi hän, »ota ajuri ja mene tervehtimään Sebastienia. Sen
mukaan mitä hänelle kirjoitin hän ilmeisesti lähtee vierailulle. Sinä
saatat häntä sinne, minne hän menee, eikö niin, Pitou? Odottelet häntä
portilla. Hän antaa sinun odottaa ehkä tunnin, kenties kauemminkin.
Mutta minä tunnen sinun hyvän sydämesi. Sinä päättelet tekeväsi minulle
palveluksen etkä ikävysty.»
»Oh, en suinkaan, saatte olla rauhassa», sanoi Pitou, »en ikävysty
milloinkaan, herra Gilbert. Voinhan sitäpaitsi poiketa matkalla
leipuriin ja ostaa aimo palasen leipää ja jos aika käy pitkäksi,
pureskelen leipää.»
»Hyvä keino!» myönsi Gilbert. »Mutta muista, Pitou», lisäsi hän
hymyillen, »ettei ole terveellistä syödä kuivaa leipää, on hyvä juoda
myös jotakin».
»No, minä ostan leivän lisäksi palasen silavaa ja viinipullon.»
»Se kelpaa!» huudahti Gilbert.
Tämän rohkaisun kannustamana Pitou lähti ulos, otti ajurin ja opastutti
itsensä Saint-Louisin opistoon, kysyi Sebastienia, joka käveli
puutarhassa, syleili häntä kuin Herakles Telefota ja syleiltyään häntä
tarpeekseen laski hänet maahan ja antoi hänelle tohtori Gilbertin
kirjeen.
Sebastien suuteli kirjettä osoittaen siten, kuinka kunnioittavasti ja
hellästi hän rakasti isäänsä.
»Pitou», sanoi hän sitten, »eikö isäni ole sanonut sinulle, että sinun
pitäisi saattaa minut jonnekin?»
»Kyllä vain, jos jonnekin lähdet.»
»Tietysti minä lähden», sanoi poika vilkkaasti, »ja sinä saat mainita
isälle, että minä lähden mielelläni».
»Hyvä», virkkoi Pitou, »tuntuu siltä, että menet paikkaan, missä
sinulla on hauskaa».
»Siinä paikassa olen käynyt vain kerran, Pitou, mutta sinne menen aina
hyvin onnellisena.»
»Eipä siis muuta kuin mennä ilmoittamaan apotti Bérardierille, että
lähdet ulos. Portilla odottaa ajuri ja minä vien sinut mukanani.»
»Jottemme tuhlaisi aikaa, niin mene sinä, Pitou ystävä, viemään
apotille isäni terveiset. Sillaikaa minä pukeudun ja tapaan sinut
pihalla.»
Pitou toimitti asian opiston johtajalle, sai Sebastienille lähtöluvan
ja poistui pihalle.
Apotti Bérardierin tapaaminen oli melkoisesti hivellyt Pitoun
itserakkautta. Hän oli esittäytynyt samaksi maalaistomppeliksi, joka
kypäri päässä, sapeli kupeella ja huonosti puettuna oli Bastiljin
valtauspäivänä, täsmälleen vuosi sitten, herättänyt tavatonta huomiota
opistossa sekä aseistuksensa että vajavaisen pukunsa johdosta. Tänään
hänellä oli päässä kolmikolkkahattu, yllä sininen nuttu, jossa oli
valkoiset pielet, jalassa lyhyet housut, asetakki, kapteenin olkalaput.
Tänään hänessä oli sitä varmaa itsetietoisuutta, jota kansalaisten
kunnioittava suhtautuminen ihmiseen valaa. Tänään hän esiintyi
liittolaisedustajana, lyhyesti, miehenä, jolla oli oikeus vaatia
kunnioittavaa kohtelua.
Apotti Bérardier kohtelikin häntä huomaavasti.
Melkein samalla hetkellä kun Pitou tuli alas opiston johtajan portaita,
ilmestyi Sebastien oppilasosaston portaille.
Sebastien oli vielä kuin lapsi. Hän oli miellyttävän näköinen,
kuudentoista tai seitsemäntoista ikäinen nuorukainen, jonka kasvoja
kehysti kaunis, kastanjanruskea tukka ja jonka sinisissä silmissä
säihkyi nuoruuden ensimmäinen hehku, kultaisena kuin koittavan päivän
rusko.
»Tässä olen», sanoi hän iloisesti Pitoulle. »Lähtekäämme.»
Pitou silmäili häntä niin ihastuneena ja niin kummissaan, että
Sebastienin täytyi toistaa äskeiset sanansa.
Vasta tämä toinen kehoitus sai Pitoun seuraamaan nuorukaista.
Portilla Pitou sanoi Sebastienille:
»Ah, niin, enhän minä tiedäkään, minne olemme menossa. Sinun asiasi
siis on ilmoittaa ajurille osoite.»
»Ole huoleti», kehoitti Sebastien.
Sitten hän sanoi ajurille:
»Coq-Héronin katu yhdeksän, ensimmäinen ajoportti Coquillière-kadulta
tullessa.»
Tämä osoite ei ilmaissut Pitoulle mitään. Mutta vastaan inttämättä hän
nousi Sebastienin perässä ajoneuvoihin.
»Mutta, hyvä Pitou», sanoi Sebastien, »jos henkilö, jota menen
tapaamaan, on kotosalla, voin viipyä hänen luonansa tunnin, ehkä
kauemminkin».
»Älä välitä siitä, Sebastien», lohdutteli Pitou ja aukaisi leveän
suunsa iloiseen nauruun, »se mahdollisuus on otettu huomioon. Hei,
ajuri, pysäyttäkää!»
Oltiin juuri menossa erään leipuriliikkeen ohitse. Ajuri pysäytti.
Pitou poikkesi sisälle, osti kahden naulan leivän ja palasi
ajoneuvoihin.
Vähän edempänä Pitou pysäytti ajurin toistamiseen.
Erään anniskelun eteen.
Pitou meni ostamaan viinipullon ja palasi Sebastienin viereen.
Vielä kolmannenkin kerran Pitou pysäytti ajurin, tällä kerralla
leikkelemyymälän eteen.
Pitou poistui hetkeksi vaunuista ja osti neljänneksen silavaa.
»Ja nyt», sanoi, »ajakaa pysähtymättä Coq-Héronin kadulle saakka.
Minulla on kaikki mitä tarvitsen.»
»Hyvä», huomautti Sebastien, »ymmärrän tarkoituksesi ja voin olla ihan
levollinen».
Ajoneuvot vierivät Coq-Héronin kadulle ja pysähtyivät vasta numero 9:n
kohdalla.
Mitä lähemmäs tätä taloa tultiin, sitä kiihtyneemmäksi muuttui
Sebastienin mieliala. Hän seisoi vaunuissa, kurkottautui ikkunasta ulos
ja huusi ajurille:
»Nopeammin, ajuri, nopeammin toki!»
Ajurin ja hänen kahden koninsa kunniaksi on mainittava, ettei hoputus
vilkastuttanut rahtuakaan ajoneuvojen kulkua.
Mutta koska kaikilla asioilla on päätekohta, purolla joessa, joella
kymessä, kymellä valtameressä, niin ajoneuvotkin lopulta ehtivät
Coq-Héronin kadulle ja pysähtyivät, kuten sanottu, numero 9:n kohdalla.
Ajurin apua odottamatta Sebastien aukaisi heti oven, syleili vielä
kerran Pitouta, hypähti kadulle, soitti tuimasti ovikelloa ja kun ovi
aukeni, kysyi hän portinvartijalta, oliko kreivitär de Charny kotona.
Ennenkuin hänelle vastattiinkaan, riensi hän jo paviljonkiin päin.
Portinvartija, joka näki kauniin ja hyvin puetun lapsen, ei yrittänyt
häntä pidätellä, ja koska kreivitär oli kotona, tyytyi hän sulkemaan
oven katsottuaan sitä ennen tarkoin, ettei kukaan muu yrittänyt
tunkeutua pojan mukana taloon.
Viittä minuuttia myöhemmin, juuri kun Pitou paloitteli veitsellään
silavakimpaletta, piteli avattua viinipulloa polviensa välissä ja
painoi kauniit hampaansa tuoreen leivän ruskeutettuun kuoreen, aukeni
vaunujen ovi ja portinvartija, hattu kädessä, lausui Pitoulle seuraavat
sanat, vieläpä kahteen kertaan:
»Rouva kreivitär de Charny pyytää herra kapteeni Pitouta ystävällisesti
tulemaan hänen luoksensa sen sijaan että herra Pitou odottaisi
Sebastien-herraa vaunuissa.»
Kuten sanottu, Pitoulle piti toistaa tämä lause kahdesti, mutta koska
toisella kerralla ei enää ollut mahdollisuutta väärinkäsitykseen,
täytyi hänen murhemielin nielaista suupalansa, kääriä jälleen paperiin
jo paloiteltu silava ja panna viinipullo huolellisesti vaunujen
nurkkaan, jottei viini vuotaisi kuiviin.
Lopen hämillään hän sitten seurasi portinvartijaa. Mutta hänen
hämmästyksensä vain yltyi, kun hän näki eteisessä kauniin naisen, joka
Sebastienia syleillen ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
»Herra Pitou, olette tehnyt minut niin odottamattoman iloiseksi
tuomalla Sebastienin luokseni, että olen halunnut kiittää teitä
henkilökohtaisesti.»
Pitou katseli ja sopersi jotakin, mutta antoi kauniin naiseni käden
pysyä ojennettuna.
»Tartu tuohon käteen ja suutele sitä, Pitou», kehoitti Sebastien.
»Äitini sallii sen.»
»Äitisi?» ihmetteli Pitou.
Sebastien nyökäytti päätänsä.
»Niin, hänen äitinsä», sanoi Andrée katse iloa säteillen. »Hänen
äitinsä, jonka luokse olette hänet tuonut yhdeksän kuukautta kestäneen
eron jälkeen. Hänen äitinsä, joka on nähnyt hänet vain kerran ja joka
toivoen, että toisitte hänet vielä toistekin tänne, ei halua pitää
sitä teiltä salassa, vaikka se salaisuus olisi hänen turmionsa, jos se
tulisi ilmi.»
Aina kun vedottiin Pitoun sydämeen ja alttiuteen, sai olla varma, että
tuo kelpo poika siinä samassa voitti hämminkinsä ja epäröintinsä.
»Ah, madame», sanoi hän, tarttui käteen, jonka kreivitär de Charny
ojensi hänelle, ja suuteli sitä, »olkaa rauhassa, salaisuutenne säilyy!»
Hän ojentautui ja laski arvokkain elein käden sydämelleen.
»Ja nyt, herra Pitou», jatkoi kreivitär, »poikani sanoi, ettette ole
vielä syönyt aamiaista. Astukaa ruokasaliin ja sillaikaa kun minä
juttelen Sebastienin kanssa — suottehan äidille sen ilon? — teille
tarjotaan ateria ja siten saatte menetetyn ajan takaisin.»
Ja tervehdittyään Pitouta katsein, jommoista hän ei ollut milloinkaan
suonut Ludvig XV:n tai Ludvig XVI:n hovin rikkaimmille ylimyksillekään,
hän talutti Sebastienin salongin kautta makuusuojaan saakka ja
jätti hölmistyneen Pitoun ruokasalissa odottamaan annetun lupauksen
vaikutusta.
Jonkun tovin kuluttua tämä lupaus toteutuikin. Kaksi kyljystä, kylmä
kana ja lautasellinen hilloa tuotiin pöytään, jolla jo ennestään oli
pullo bordeaux-viiniä, venetsian-kristallista tehty lasi, hieno kuin
harso, ja kasa kiinan-posliinisia lautasia.
Vaikka tarjoilu olikin näin loistavaa, emme uskalla väittää, ettei
Pitou olisi kaivannut kahden naulan leipää, silavaa ja vihreäsinettistä
viinipulloa.
Juuri kun hän alkoi paloitella kanaa, ahmittuaan sitä ennen molemmat
kyljykset, aukeni ruokasalin ovi ja huoneeseen astui muuan nuori mies,
joka aikoi mennä salista suoraa päätä viereiseen salonkiin.
Pitou nosti päänsä, nuori aatelimies painoi katseensa alas, sillä
he olivat tunteneet toisensa heti ja samaan aikaan kuului kaksi
huudahdusta:
»Herra varakreivi de Charny!»
»Ange Pitou!»
Pitou nousi, hänen sydämensä sykki rajusti. Nuoren miehen näkeminen toi
hänen mieleensä hänen elämänsä tuskallisimmat muistot.
Isidor puolestaan muisti Pitoun nähdessään vain sen
kiitollisuudenvelan, jossa Catherine oli tähän kelpo nuorukaiseen.
Hän ei tiennyt, ei voinut mitenkään edes aavistaa, kuinka syvästi Pitou
rakasti Catherinea, niin syvästi, että oli voinut siitä rakkaudesta
ammentaa voimaa uhrautumiseensa. Sen vuoksi hän astuikin suoraan Pitoun
luo, jossa hän asetakista ja kaksinkertaisista olkanauhoista huolimatta
ja vanhan tottumuksen mukaan näki vain haramontilaisen maalaispojan,
Susilehdon jäniksenpyytäjän ja Billotin maatalon rengin.
»Ah, tekö se olettekin, herra Pitou», sanoi hän, »hauskaa tavata teidät
saadakseni kiittää kaikesta sydämestäni teitä niistä palveluksista,
jotka olette meille tehnyt».
»Herra varakreivi», vastasi Pitou lujalla äänellä, vaikka koko hänen
ruumiinsa vapisi, »kaikki palvelukseni olen tehnyt neiti Catherinen
hyväksi, yksinomaan hänen hyväkseen».
»Niin kyllä, siihen asti kun saitte kuulla, että minä rakastan häntä;
siitä lähtien minä olen ottanut osan näistä palveluksista, ja koska
teillä kirjeitten kuljetuksesta ja Clouise-kalliolle rakennetun pikku
majan takia on varmaankin ollut menoja...»
Ja Isidor siirsi kätensä taskuun päin ikäänkuin sillä liikkeellä
koetellakseen Pitoun omaatuntoa.
Mutta Pitou ehkäisi hänet.
»Hyvä herra», sanoi hän äänessä se arvokas sävy, jonka hänen
esiintymisessään toisinaan kummakseen tapasi, »teen palveluksia silloin
kun voin, mutten myy niitä. Sanon muuten vielä kerran, että olen
palvellut yksinomaan neiti Catherinea. Neiti Catherine on ystäväni. Jos
hän arvelee olevansa minulle velkaa jotakin, järjestää hän sen asian
minun kanssani. Mutta te, herra varakreivi, ette ole minulle velkaa
mitään, sillä minä olen tehnyt kaikki neiti Catherinen enkä mitään
teidän hyväksenne. Teillä ei siis ole syytä tarjota minulle mitään.»
Nämä sanat ja etenkin Pitoun äänensävy kummastuttivat Isidoria. Ehkä
hän vasta silloin huomasi, että sanojen lausujan yllä oli upseeritakki
ja olalla kapteenin merkkinauhat.
»Kuinka tahansa, herra Pitou», intti Isidor ja taivutti kevyesti
päätänsä, »minä olen teille velkaa jotakin ja minulla on teille jotakin
tarjottavaa. Olen teille velkaa kiitokseni ja minun on tarjottava
teille käteni. Minä toivon, että suotte minulle ilon hyväksymällä
edellisen ja kunnian puristamalla jälkimäistä.»
Isidorin vastauksessa ja sitä seuranneessa eleessä oli sellaista
suuruutta, että Pitou masennettuna ojensi kätensä ja kosketti
sormenpäillään Isidorin sormia.
Tällöin kreivitär de Charny ilmestyi salongin kynnykselle.
»Herra varakreivi», sanoi hän, »olette tiedustellut minua.