Isidor kumarsi Pitoulle, noudatti kreivittären kutsua ja astui
salonkiin.
Mutta kun hän aikoi sulkea oven, voidakseen häiriintymättä puhella
kreivittären kanssa, työnsi Andrée sen takaisin, niin että se jäi
raolleen.
Kreivittären tarkoitus ilmeisesti oli, että se saisi olla raollaan.
Pitou joutui siis kuulemaan, mitä salongissa puhuttiin.
Hän huomasi, että salongin peräovi, se, josta pääsi makuusuojaan, oli
niinikään auki. Sebastienkin voisi siis itse näkymättömänä kuulla, mitä
kreivitär ja varakreivi toisilleen sanoivat, kuten hän itsekin kuulisi.
»Olette kysellyt minua, herra», sanoi kreivitär langolleen.
»Saanko tietää, miksi kunnioitatte minua vierailullanne?»
»Madame», vastasi Isidor, »sain eilen kirjeen Olivierilta ja siinä,
kuten muissakin minulle lähettämissään kirjeissä, hän pyytää minua
tuomaan teille sydämelliset tervehdykset Hän ei tiedä vielä, milloin
voi palata Pariisiin. Hän olisi ylen onnellinen, niin hän sanoo, jos
saisi teiltä joitakin tietoja joko siten, että lähettäisitte minun
välitykselläni hänelle kirjeen tai että yksinkertaisesti lähetätte
hänelle suulliset terveiset.»
»Hyvä herra», sanoi kreivitär, »en ole toistaiseksi voinut vastata
kirjeeseen, jonka herra kreivi minulle lähtiessään kirjoitti; koska
en tiedä hänen osoitettaan. Mutta turvaudun mielelläni välitykseenne
täyttääkseni kuuliaisen ja kunnioittavan aviopuolison velvollisuudet.
Jos siis suvaitsette tulla huomenna uudelleen, on herra de Charnylle
menevä kirje valmiina.»
»Kirjoittakaa kirje valmiiksi, madame. Mutta koska en voi tulla
huomenna sitä noutamaan, tulen viiden tai kuuden päivän perästä. Minun
on lähdettävä välttämättömälle matkalle! Tällä hetkellä en osaa sanoa,
kauanko sillä matkalla viivyn, mutta palattuani tulen teitä heti
tervehtimään ja ottaman vastaan minulle antamanne tehtävän.»
Isidor kumarsi kreivittärelle, joka vastasi hänen tervehdykseensä ja
osoitti hänelle toisen tien ulos. Varakreivi ei näet palannutkaan
ruokasaliin, missä Pitou, ahmittuaan kanan, kuten oli ahminut
kyljyksetkin, paraikaa kävi käsiksi hilloastiaan.
Hilloastia oli ollut jo kauan tyhjänä kuten lasikin, josta, Pitou oli
tyhjentänyt viimeisenkin bordeaux-viinitilkan, kun kreivitär ilmestyi
saliin Sebastienin kanssa.
Olisi ollut vaikea tuntea kankeaa neiti de Taverneyta tai vakavaa
kreivitär de Charnyta tässä nuoressa äidissä, jonka silmät säteilivät
iloa ja jonka huulia kirkasti riemuitseva hymy, kun hän poikaansa
nojaten tuli esille. Ensimmäistä kertaa vuodatetut ja tähän asti
tuntemattomat, suloiset kyyneleet olivat luoneet hänen kalpeille
poskilleen heleää hehkua, joka kummastutti Andréeta itseäänkin.
Äidinrakkaus, tuo naisen olemuksen toinen puoli, oli muuttanut hänet
tällaiseksi niiden parin tunnin aikana, jotka hän oli viettänyt
lapsensa parissa.
Vielä kerran hän peitti Sebastienin kasvot suudelmilla. Sitten hän
luovutti lapsensa Pitoulle ja puristi tuon kelpo nuorukaisen karheaa
kättä valkoisilla käsillään, jotka tuntuivat lämmenneeltä, elävältä
marmorilta.
Sebastien puolestaan syleili Andréeta haltioituneesti, kuten hänen
tapansa oli kaikessa mitä hän teki. Tätä lämpöä ei jäähdyttänyt edes
se varomaton huudahdus, jota Andrée ei ollut voinut pidättää, kun
Sebastien oli puhunut Gilbertistä.
Saint-Louisin opiston yksinäisyydessä ja eristettyyn puutarhaan
tehdyillä kävelyillä oli lempeä äidinhaamu ilmestynyt hänen eteensä ja
rakkaus oli vähitellen juurtunut hänen sydämeensä. Siitä johtui, että
kun Sebastienille tuli Gilbertin kirje, joka salli hänen Pitoun mukana
viettää tunnin pari äitinsä seurassa, tämä kirje oli täyttänyt pojan
salaisimmat ja hartaimmat toiveet.
Gilbert oli hienotunteisesti viivästyttänyt tätä tapaamista. Hän
oivalsi, että jos hän itse veisi Sebastienin Andréen luokse, hän
riistäisi läsnäolollaan puolet siitä äidillisestä hellyydestä, jota
kreivitär tunsi poikaansa kohtaan, ja toisaalta, jos hän turvautuisi
jonkun toisen kuin hyväsydämisen ja rehdin Pitoun apuun, paljastaisi
hän salaisuuden, joka ei ollut hänen omansa.
Pitou lähti kreivitär de Charnyn luota kyselemättä mitään, luomatta
yhtä ainoaa uteliasta silmäystä ympärilleen, ja taluttaen Sebastienia,
joka taaksensa katsellen vaihtoi lentosuukkoja äitinsä kanssa, hän
saapui vaunuille, mistä hän löysi leipänsä, paperiin käärityn silavan
ja nurkkaan pannun viinipullon.
Kaikessa tässä, sen enempää kuin siinäkään, että hänen oli täytynyt
lähteä Villers-Cotteretsista, ei Pitou ollut tuntenut mitään
alakuloisuuteen vivahtavaa.
Alusta asti Pitou oli työskennellyt Mars-kentällä, oli palannut sinne
seuraavanakin päivänä ja sitä seuraavina. Herra Maillard, joka oli
tuntenut hänet, oli lausunut hänelle monenmoisia kohteliaisuuksia,
samoin herra Bailly, jolle hän oli huomauttanut itsestään. Hän oli
tavannut herrat Elien ja Hullinin, jotka olivat Bastiljin valloittajia
kuten hänkin, ja katsellut kadehtimatta kunniamerkkiä, jota nämä
pitivät napinreiässä ja johon hänellä ja Billotilla oli yhtä suuri
oikeus kuin kenellä tahansa. Kun sitten tuo kuuluisa päivä koitti,
oli hän Billotin kanssa jo anivarhain aamulla sijoittunut riviinsä
Saint-Denisin portin kohdalle. Hän oli kolmesta alas lasketusta
eväsköydestä siepannut liikkiön, leivän ja viinipullon. Hän oli
käväissyt isänmaan alttarilla ja pyörähdellyt iloisen karkeloon
oopperanäyttelijättären ja bernhardilaisnunnan kanssa. Kuninkaan
saapuessa hän oli palannut riviinsä ja nähnyt ilokseen, että itse
Lafayette oli edustanut häntä, mikä oli suuri kunnia hänelle, Pitoulle.
Kun sitten valat oli vannottu, tykit jyrähdelleet, torvet toitottaneet
ja kun Lafayette valkoisen hevosen selässä oli ratsastanut rakkaitten
aseveikkojensa muodostamaa kujaa, oli Pitoulla ollut ilo, kun kenraali
oli tuntenut hänet ja suonut hänellekin yhden niistä kolmesta- tai
neljästäkymmenestätuhannesta kädenlyönneistä, jotka kenraali oli
päivän mittaani jakanut. Sen jälkeen hän oli lähtenyt Billotin kanssa
Mars-kentältä, oli pysähtynyt katselemaan leikkejä, juhlavalaistusta
ja ilotulitusta Champs-Elyseesillä. Sitten hän oli maleksinut
bulevardeilla ja jottei olisi kadottanut rahtuakaan tämän suuren
päivän huvituksista, oli hän, joka ei tiennyt mitä väsymys merkitsi,
sen sijaan että olisi mennyt makuulle kuten tavallinen ihminen, joka
tällaisen päivätyön jälkeen olisi kuolemanväsynyt, palannut Bastiljiin.
Täällä hän oli löytänyt eräästä nurkasta vapaan pöydän ja tilannut,
kuten on jo mainittu, kaksi naulaa leipää, kaksi viinipulloa ja
sianmakkaran.
Pitoulla, joka ei tiennyt, että Isidor aikoi viettää
Villers-Cotteretsissa ne seitsemän kahdeksan päivää, joista hän oli
puhunut kreivitär de Charnylle, Pitoulla, joka ei aavistanut, että
Catherine oli kuusi päivää sitten synnyttänyt lapsen, että hän oli
lähtenyt Clouise-kallion pikkutalosta yöllä, tullut Pariisiin aamulla
Isidorin kanssa, parahtanut ja heittäytynyt takaisin vaunuihin
huomatessaan Saint-Denisin portin kohdalla hänet ja Billotin, Pitoulla
ei ollut syytä alakuloisuuteen, pikemminkin päinvastoin: työskennellä
Mars-kentällä, tavata herrat Maillard, Bailly, Elie ja Hullin,
pyörähdellä oopperatanssijattaren ja bernhardilaisnunnan kanssa, tavata
tuttavallisesti Lafayette, joka suvaitsi lyödä kättä hänen kanssansa,
katsella juhlavalaistusta ja ilotulitusta, istua tässä keinotekoisessa
Bastiljissa, pöydän ääressä, jolle oli tuotu iso leipä, sianmakkara ja
kaksi viinipulloa — kaikessa tässä oli syytä iloon.
Ainoa seikka, joka olisi voinut masentaa Pitoun mieltä, oli Billotin
alakuloisuus.