Täällä käy karkelo!
Tässä väkijoukossa vallitsi hetken aikaa suunnaton ilo.
Mirabeau unohti tuokioksi kuningattaren, Billot unohti tuokioksi
Catherinen.
Kuningas poistui yksimielisten suosionosoitusten raikuessa.
Kansalliskokous meni istuntosaliinsa ja sen mukana sama saattue, joka
oli tullutkin sen kanssa.
Lippu, jonka Pariisin kaupunki oli lahjoittanut armeijan
sotavanhuksille, päätettiin ripustaa kansalliskokouksen istuntosalin
holvikattoon muistomerkiksi tuleville lainsäätäjille siitä onnellisesta
ajankohdasta, jota vastikään oli juhlittu, ja vertauskuvaksi
muistuttamaan sotajoukoille, että ne ovat kahden valtiovallan
alamaisia ja että ne voivat levittää tämän lipun vain näiden molempien
keskinäisellä suostumuksella.
Aavistiko Chapelier, jonka ehdotuksesta tämä päätös tehtiin, että
koittaisi heinäkuun 27, helmikuun 24 ja joulukuun 2 päivä?
Tuli ilta. — Päivän juhla oli vietetty Mars-kentällä, illan juhla
vietettiin entisen Bastiljin paikalla.
Kahdeksankymmentäkolme puuta — yhtä monta puuta kuin oli
departementteja — kattoi lehvistöllään ne kahdeksan linnantornia,
joiden perustukseen ne oli istutettu. Lamppujonot ulottuivat puusta
puuhun. Keskeltä kohosi valtavan pitkä mastopuu ja siinä liehui
viiri, johon oli kirjailtu sana VAPAUS. Lähellä vallihautaa,
avoimeksi jätetyssä kuopassa oli maahan vajoamassa rautasinkilöitä,
kahleita, Bastiljin ristikkoportit ja kuuluisa kellotaulu, johon
oli kuvattu kahleita kantavia orjia. Sen lisäksi oli ne vankikopit,
jotka olivat kostuneet monen monista vuodatetuista kyynelistä ja
pakahtuneet monen monista voihkaisuista, jätetty ammolleen ja valaistu
synkeän, hämäriksi. Ja kun sitten lehvistön seasta kuuluvan soiton
houkuttelemana meni paikalle, missä varemmin oli ollut vankilan
sisäpiha, näki kirkkaasti valaistun tanssisalin; käytävän yläpuolella
oli sanat, jotka vain totesivat Cagliostron ennustaneen oikein: