Se työ, jolla suunnattomasta tasangosta piti tehtämän suunnaton laakso
kahden kunnaan väliin, oli tosiaankin saatu valmiiksi heinäkuun 13
päivän illalla koko pariisilaisväestön yhteistoiminnan avulla.
Saadakseen varmasti hyvän paikan seuraavan päivän juhlatilaisuudessa
olivat monet työmiehet jääneet nukkumaan työmaalle ja nukkuivat kuin
voittajat taistotanterella.
Billot ja Pitou olivat liittyneet toisiin edustajiin ja valinneet
itselleen paikan heidän kanssaan bulevardilta. Kuten olemme nähneet,
järjesti sattuma asiat niin, että Aisnen departementin edustajille oli
varattu juuri se tienoo, minne Catherinea ja hänen lastansa kuljettavat
vaunut Pariisin-matkallaan poikkesivat.
Tämä edustajaryhmä ulottui pitkänä rivinä Bastiljista Bonne-Nouvellen
bulevardille.
Jokainen oli tehnyt parhaansa ottaakseen nämä vieraat ystävällisesti
vastaan. Kun saatiin kuulla, että bretagnelaiset, vapauden vanhimmat,
olivat tulossa, menivät Bastiljin valloittajat heitä vastaan
Saint-Cyriin saakka ja pitivät heitä vierainaan.
Silloin huomattiin kummanlaista kilpailua epäitsekkyyttä ja
isänmaallisuutta ilmaisevissa mielialoissa.
Ravintoloitsijat pitivät kokouksen ja päättivät yksimielisesti
alentaa kaikki hinnat sen sijaan että olisivat ne korottaneet. Siinä
epäitsekkyys.
Sanomalehtimiehet, nuo jokapäiväisen elämän purevat kamppailijat,
jotka käyvät keskenään hellittämätöntä sotaa käyttäen aseinaan
niitä intohimoja, jotka lietsovat eivätkä suinkaan vaimenna yleistä
vihaa, sanomalehtimiehet — ainakin Loustalot ja Camille Desmoulins
— ehdottivat liittosopimusta kynäilijöiden kesken. Luovuttaisiin
kilpailusta ja kateudesta ja luvattaisiin tästedes kilpailla vain
yhteisen hyvän asioissa. Siinä isänmaallisuus.
Valitettavasti tämä rauhanehdotus ei saanut vastakaikua
sanomalehdistöstä ja se jäi silloin kuten vastakin vain ylevän utopian
ilmaisuksi.
Kansalliskokous oli niinikään saanut osansa siitä sähköiskusta, joka
vavahdutti Ranskaa kuin maanjäristys. Muutamaa päivää aikaisemmin se
oli herrojen de Montmorencyn ja Lafayetten ehdotuksesta poistanut
perinnöllisen aateluuden, jota oli puolustanut apotti Maury, erään
kyläsuutarin poika.
Jo helmikuussa oli kansalliskokous aluksi poistanut periytyvän
rikollisuuden. Se oli päättänyt vekselinväärennyksestä tuomittujen
Agasse-veljesten hirttämisen johdosta, ettei mestauslava tahraisi
tuomitun lasten eikä omaisten nimeä.
Samana päivänä, jolloin kansalliskokous poisti perinnöllisen
aateluuden, kuten se oli poistanut periytyvän rikollisuuden, ilmestyi
sen aitauksen eteen ihmisyyden edustajana muuan preussilainen parooni,
Klevessä syntynyt, saksalainen, Reinin maakuntalainen -— Anacharsis
Clootz — joka oli muuttanut etunimensä Jean-Baptisten Anacharsisiksi.
Hänen mukanaan tuli parikymmentä kaikkiin kansallisuuksiin kuuluvaa,
kansallispukuista miestä, kaikki maastakarkoitettuja, jotka kansojen,
ainoiden laillisten hallitsijain, nimessä tulivat pyytämään itselleen
paikkaa liittojuhlassa.
Tälle _ihmisyyden puhemiehelle_ myönnettiin paikka.
Toisaalta Mirabeaun vaikutus kasvoi päivä päivältä. Tämän valtavan
taistelijan toimesta hovi sai kannattajia ei ainoastaan oikeistosta,
vaan myöskin vasemmistosta. Kansalliskokous oli äänestänyt melkein
haltioissaan neljänkolmatta miljoonan sivililistan kuningasta varten ja
neljän miljoonan elinkoron kuningattarelle.
Siinä oli kummallekin riittävä korvaus niistä
kahdensadankahdeksantuhannen frangin veloista, jotka he olivat
suorittaneet kaunopuheisen kansanjohtajan puolesta, ja niistä
kuudentuhannen frangin kuukausituloista, jotka he olivat hänelle
taanneet.
Mirabeau ei ollut erehtynyt maaseutulaisten mielialasta. Ne
liittolaiset, jotka Ludvig XVI oli ottanut puheilleen, tulivat
Pariisiin tulvillaan ihastusta kansalliskokousta kohtaan, mutta myöskin
kunnioitusta kuninkuutta kohtaan. He heiluttivat hattuaan herra Baillyn
edessä ja huusivat: »Eläköön kansa!» Mutta he polvistuivat Ludvig XVI:n
eteen, panivat miekkansa hänen jalkojensa juureen ja huusivat: »Eläköön
kuningas!»
Valitettavasti kuningas oli liian vähän runollinen, liian vähän
ritarillinen. Hän vastasi huonosti näihin sydämenpurkauksiin.
Valitettavasti kuningatar oli liian ylpeä, liiaksi lotringilainen,
jos niin saa sanoa, eikä osannut panna oikeaa arvoa näihin alttiuden
todistuksiin.
Nais-rukka! Hänen ajatustensa pohjalla oli jotakin synkkää, jotakin,
mikä muistutti niitä mustia pilkkuja, jotka himmentävät aurinkoa.
Tämä synkkä jokin, hänen sydäntään samentava pilkku oli Charnyn
poissaolo, Charnyn, joka olisi voinut tulla, mutta joka pysytteli
markiisi de Bouillén lähettyvillä.
Mirabeaun tavattuaan hän oli hetken ajatellut ruveta ajan ratoksi
liehimään tätä miestä. Kun tuo mahtava nero oli nöyrtynyt hänen
edessään, oli hänen kuninkaallinen ja naisellinen itserakkautensa
tuntenut miellyttävää kutkutusta. Mutta tarkemman harkinnan perästä,
mitä on sydämelle nero, mitä merkitsevät intohimolle itserakkauden ja
ylpeyden riemuvoitot?
Mirabeaussa kuningatar oli naisensilmällään nähnyt ennen kaikkea
materialistisen miehen, sairaalloisen lihavuuden, kurttuiset,
kuopalle painuneet, rokonarpiset kasvot, tulehtuneet silmät, lyhyen,
paksun kaulan ja verrannut häntä heti Charnyyn. Charny, vuosiensa
kukoistuksessa oleva komea aatelismies, miehekkäässä kauneudessaan
voittamaton Charny, joka uljaassa asetakissaan muistutti taistelujen
voitonsankaria, ja Mirabeau, joka, milloin nerous ei elävöittänyt
hänen kookasta varttansa, toi mieleen valepukuisen papin! Kuningatar
kohautti olkapäitään ja huoahti raskaasti. Yövalvonnan ja kyynelten
tulehduttamin silmin hän tuijotti eteensä ja mutisi tuskaisella,
nyyhkyttävällä äänellä: »Charny, oi, Charny!»
Mitä piittasi tämä nainen moisina hetkinään siitä, että kansa polvistui
hänen eteensä? Mitä välitti hän tuosta ihmisjoukosta, joka taivaan
tuulten vyöryttämän meren lailla aaltoili valtaistuimen juurella
ja huusi: »Eläköön kuningas, eläköön kuningatar!»? Mutta jos muuan
ääni olisi kuiskannut hänen korvaansa: »Marie, mikään ei ole minussa
muuttunut! Antoinette, minä rakastan teitä!» olisi tämä ääni saanut
hänet uskomaan, ettei mikään ollut muuttunut hänen ympärillään, ja
olisi tyynnyttänyt tuota sydäntä, seestänyt tuota otsaa enemmän kuin
kaikki nämä huudot, kaikki nämä lupaukset, kaikki nämä valat.
Heinäkuun 14 päivä oli lopulta koittanut, välttämättä ja ajallaan,
tuoden mukanaan ne suuret ja pienet tapahtumat, jotka luovat köyhien ja
rikkaitten, kansan ja kuninkaitten historian.
Vaikka tämä ylväs heinäkuun 14 päivä tiesi hyvin joutuvansa valaisemaan
ennenkuulumattoman suurenmoista, loistavaa näytelmää, koitti se
pilvisenä, vihurisena ja sateisena.
Mutta ranskalaisten ominaisuuksia on osata nauraa sateisinakin
juhlapäivinä.
Pariisin kansalliskaartilaiset ja maakuntien edustajat, jotka kello
viidestä alkaen olivat sulloutuneet bulevardeille, likomärkinä ja
nälkään nääntymäisillään, nauroivat ja lauloivat.
Vaikka Pariisin asujamisto ei kyennytkään suojaamaan heitä sateelta,
koetti se sentään varjella heitä nälältä.
Kaikista ikkunoista alettiin heille laskea köysien avulla leipää, lihaa
ja viinipulloja.
Sama oli laita kaikilla kaduilla, missä he liikkuivatkin.
Heidän marssinsa aikana kerääntyi Mars-kentän valleille
sataviisikymmentätuhatta katselijaa ja yhtä monta tuhatta niiden taakse.
Chaillotin ja Passyn amfiteatteriin oli ahtautunut väkijoukko, jonka
päälukua oli mahdoton arvioida.
Suurenmoinen sirkus, suunnaton amfiteatteri, verraton arena, missä
vietettiin Ranskan liittojuhla ja kerran juhlittaneen koko maailman
yhdistymistä!
Näemmepä tuon juhlan tai emme, vähät siitä, lapsemme sen kyllä näkevät,
maailma saa sen nähdä!
Ihmisen suurimpia erehdyksiä on uskoa, että tämä maailma on luotu
vain hänen lyhyttä elämäänsä varten. Hän ei huomaa, että äärettömän
lyhytaikaisten, katoovaisten ja muiden kuin Jumalan silmän
näkemättömien elämien sarja luo _ajan_, sen lyhemmän tai pitemmän
ajanjakson, jonka kuluessa kaitselmus, tuo nelinisäinen Isis, kansojen
kaitsija, suorittelee salaperäistä työtänsä, jatkaa herkeämätöntä
luomispuuhaansa.
Ah, varmaankin kaikki, jotka silloin olivat läsnä, luulivat pitelevänsä
siivistä sitä kaikkoavaa jumalatarta, jota sanotaan Vapaudeksi ja joka
häipyy ja katoaa ilmestyäkseen jälleen kerta kerralta ylpeämpänä ja
säteilevämpänä.
He erehtyivät, kuten erehtyivät heidän poikansa luullessaan sen
ikiajoiksi kadonneen.
Mikä ilo, mikä luottamus vallitsikaan tässä joukossa, sekä siinä,
joka istuen tai seisoen odotteli, että siinä, joka Chaillotin
edustalle rakennettua puusiltaa pitkin tunkeutui Voittokaaren kautta
Mars-kentälle!
Sitä mukaa kuin liittolaisedustajien pataljoonat marssivat kentälle
remahti kaikista suista haltioitumisen huudahduksia — niihin sisältyi
kenties kummastustakin.
Sillä milloinkaan ei ihmissilmä ollut katsellut tällaista näytelmää.
Mars-kenttä oli yhdessä kuukaudessa kuin taikaiskulla muutettu
tasaisesta kentästä laaksoksi, joka oli kuusi kilometriä ympärimitaten.
Tämän laakson suunnikassivuilla istui tai seisoi kolmesataatuhatta
katselijaa!
Kentän keskellä oli isänmaan alttari, jolle johtivat neljät portaat
niiltä neljältä taholta, jonne alttarin yläpuolella kohoavan obeliskin
sivut näyttivät.
Alttarin neljässä nurkassa paloivat suunnattomat suitsutuspannut;
niissä paloi suitsutuspihkaa, jota kansalliskokouksen päätöksen mukaan
sai polttaa vain Jumalan kunniaksi!
Alttarin reunoihin sommitellut kirjoitukset kuuluttivat kaikelle
maailmalle, että Ranskan kansa on vapaa, ja kehoittivat toisiakin
kansoja vapauteen!
Oi, sinua, isiemme suuri ilo! Sinä olit niin elävä, niin syvä, niin
rehellinen, että sinun väreilysi on ulottunut meihin asti!
Ja kuitenkin taivas puhui kuin entisajan auguri!
Joka hetki sadekuuroja, tuulenpuuskia, synkkiä pilviä: 1793, 1814, 1815!
Ja silloin tällöin päivän pilkahtelua: 1830, 1848!
Ja jos joku profeetta olisi tullut ennustamaan sellaista tälle
miljoonajoukolle, kuinka hänet olisi otettu vastaan?
Niinkuin kreikkalaiset Kalkaan, niinkuin trojalaiset Kassandran!
Mutta tänä päivänä kuunneltiin vain kahta ääntä: uskon ääntä ja sen
vastauksena toivon ääntä.
Sotakoulurakennusten eteen oli pystytetty parvekkeita.
Nämä parvekkeet, jotka oli verhottu kankaalla ja joiden yläosaan oli
ripustettu kolmiväriverhot, oli varattu kuningattarelle, hoville ja
kansalliskokoukselle.
Kaksi samanlaista valtaistuinta, kolmen askelen päässä toisistaan, oli
varattu kuninkaalle ja kansalliskokouksen puheenjohtajalle.
Kuningas, joka oli _täksi ainoaksi päiväksi_ nimitetty Ranskan
kansalliskaartin kaikkivaltiaaksi ylipäälliköksi, oli siirtänyt
ylipäällikkyyden Lafayettelle!
Lafayette oli siis tänä päivänä kuusimiljoonaisen aseellisen joukon
generalissimus!
Hänen onnellaan oli kiire päästä huipulle; kun se paisuisi häntä
suuremmaksi, haalistuisi se pian ja sammuisi kokonaan.
Tänä päivänä se olikin huippukohdassaan, mutta kuten yölliset aavenäyt
vähitellen sivuuttavat inhimilliset mittasuhteet, oli sekin kasvanut
muodottomasti hajotakseen lopulta usvapilveksi, sitten haihtuakseen ja
kadotakseen.
Mutta liittojuhlan aikana kaikki oli todellista, kaikessa oli
todellisuuden leima ja voima.
Kansassa, joka pian pirstoutuisi, kuninkaassa, jonka pää pian putoaisi,
ja ylipäällikössä, joka pian ratsastaisi valkoisella hevosellaan
maanpakoon.
Kylmän sateen valuessa maahan, vihurituulen liehtoessa, päivän
— ei auringon — säteitten soutaessa synkän pilvikatoksen läpi
työntyivät liittojuhlaedustajat tähän suunnattomaan sirkukseen
Voittokaaren kolmesta portista. Tämän etuvartioston jälkeen, jonka
viisikolmattatuhatta miestä kaarsi kahtena rivinä koko sirkuksen
soikion, saapuivat Pariisin valitsijat, sitten kommuunin edustajat ja
sen jälkeen kansalliskokouksen jäsenet.
Kaikki nämä joukko-osastot, joille oli varattu paikka sotakoulun eteen
rakennetulla parvekkeella, kulkivat suorana rivistönä, jakautuivat
kahtia kuin aalto kalliopaaden edessä kiertäessään isänmaan alttarin,
mutta yhtyivät jälleen sen tuolla puolen ja tavoittivat etupäällään
parvekkeen, takapään vielä käärmeen lailla luikerrellessa Voittokaaren
kohdalla.
Valitsijoitten, kommuunin edustajien ja kansalliskokouksen jäsenten
jäljessä tuli kulkueen loppuosa: liittojuhlan osanottajat,
sotilasedustajat ja kansalliskaartit.
Jokaisella departementilla oli oma lippu, mutta ne oli kaikki
kansallistutettu, yhdistetty sillä isolla kolmivärilippujen vyöllä,
joka lausui silmälle ja sydämelle seuraavat kaksi sanaa, ne ainoat
sanat, joilla kansat, Jumalan työmiehet, suorittavat suurtyönsä:
_Isänmaa ja yhteys_.
Samalla hetkellä kun kansalliskokouksen puheenjohtaja nousi
valtaistuimelleen, nousi kuningaskin omalleen ja kuningatar asettui
paikalleen parvekkeelle.
Voi poloista kuningatarta! Hänen hovisaattueensa oli mitättömän pieni.
Hänen parhaat ystävättärensä olivat pelästyneet ja hylänneet hänet.
Jos olisi tiedetty, että kuningas oli Mirabeaun välityksellä saanut
viisikolmatta miljoonaa, olisivat jotkut kenties palanneet, mutta sitä
ei tiedetty.
Sitä taas, jota- än turhaan haki katseillaan, Marie-Antoinette tiesi,
ettei kulta eikä valtakaan saisi häntä tulemaan hänen luokseen.
Kun ei Charnytä ollut, koettivat hänen silmänsä löytää edes jotkut
ystävälliset ja uskolliset kasvot.
Hän kysyi, missä oli herra Isidor de Charny ja miksi, kun kuninkuudella
oli niin vähän kannattajia suuressa joukossa, sen puolustajat eivät
olleet paikallaan kuninkaan ympärillä tai kuningattaren jalkojen
juuressa.
Kukaan ei tiennyt, missä Isidor de Charny oli, ja jos hänelle olisi
vastattu, että varakreivi juuri silloin saattoi muuatta pientä
talonpoikaistyttöä, rakastajatartaan, vaatimattomaan asuntoon Bellevuen
vuoren rinteelle, olisi hän varmaankin kohauttanut säälivästi
olkapäitään, ellei hänen sydäntään olisi lemmenkateus kouristanut.
Kukapa tietää, eikö tämä Caesarien perijätär olisi luopunut
valtaistuimesta ja kruunusta, olisi tyytynyt tuntemattoman
talonpoikaistytön, vähäpätöisen tilanhoitajan tyttären osaan, jos
Olivier rakastaisi häntä vielä niin kuin Isidor rakasti Catherinea.
Sentapaiset ajatukset varmaankin kiertelivät hänen aivoissaan, kun
Mirabeau siepaten yhden noista epämääräisistä katseista, joka oli
kuin taivaan sade tai kuin ukon salama, ei malttanut olla lausumatta
ääneensä:
»Mutta mitä tuo taikurinainen oikein ajattelee!»
Jos Cagliostro olisi kuullut nämä sanat, olisi hän kenties vastannut:
»Hän ajattelee sitä kohtalokasta konetta, jonka minä näytin hänelle
Taverneyn linnassa vesikarahvissa ja jonka hän näki uudelleen eräänä
iltana Tuileries-palatsissa tohtori Gilbertin piirtämänä.» Hän olisi
erehtynyt, tuo suuri tietäjä, joka erehtyi ani harvoin.
Kuningatar ajatteli poissaolevaa Charnyta ja sammunutta rakkautta.
Sitä hän ajatteli viidensadan rummun päristessä ja kahdentuhannen
soittimen raikuessa, jotka äänet miltei hukkuivat huutoihin: »Eläköön
kuningas! Eläköön laki! Eläköön kansa!»
Äkkiä syntyi syvä hiljaisuus.
Kuningas ja kansalliskokouksen puheenjohtaja istuutuivat. Kaksisataa
valkokasukkaista pappia lähestyi alttaria. Heidän edellään asteli
Autunin piispa, herra de Talleyrand, kaikkien menneitten, nykyisten ja
tulevien valan vannojien suojelija.
Hän nousi onnahtaen alttarin portaat, tuo Mefistofeles, joka odotteli
Faustia, joka ilmestyisi vendemiairen 13 päivänä.
Autunin piispan lukema messu! Olimme unohtaneet mainita tämän seikan
huonojen enteitten joukossa.
Juuri silloin myrsky yltyi, tuntui kuin taivas olisi pannut
vastalauseensa tuota väärää pappia vastaan, joka oli menossa
häväisemään messun pyhyyttä ja kohottamaan Herran pyhâtössä rinnan,
jota niin monet väärät valat tulisivat saastuttamaan.
Departementtien liput ja kolmiväriset viirit, jotka oli tuotu alttarin
kupeelle, muodostivat sen ympärille tuhatvärisen liehuvan vyön, jota
lounaispuhuri vihaisesti riuhtoi.
Kun messu oli toimitettu, astui Talleyrand jonkun porrasaskelman
alemmas ja siunasi kansallislipun ja kahdeksankymmenen kolmen
departementin viirit. ‘
Sitten alkoi pyhä valanvannonta.
Ensimmäiseksi Lafayette vannoi kuningaskunnan kansalliskaartien nimessä.
Kansalliskokouksen puheenjohtaja vannoi sitten Ranskan nimessä.
Sen jälkeen kuningas vannoi omassa nimessään.
Lafayette hyppäsi ratsultaan maahan, astui alttarin edessä olevan
aukion yli, nousi portaat, paljasti miekkansa, painoi sen kärjen
raamatulle ja lausui lujalla, vakaalla äänellä:
»Me vannomme ikuista uskollisuutta kansalle, laille, kuninkaalle.
Vannomme suojelevamme voimiemme mukaan kansalliskokouksen säätämää
ja kuninkaan vahvistamaa hallitusmuotoa, turvaamme, lakien mukaan,
henkilökohtaisen vapauden ja omistusoikeuden koskemattomuuden,
viljan ja elintarpeitten jakelun valtakunnassa, yleisten verojen
kannon, minkälaatuisia ne ovatkin; vannomme olevamme yhtä kaikkien
ranskalaisten kanssa veljeyden katkeamattomien siteitten muodossa.»
Tämän valan aikana vallitsi hiiskumaton hiljaisuus.
Mutta tuskin oli vala vannottu, kun sata kanuunaa jyrähti; se oli
merkki naapuridepartementeille.
Kaikista kaupungin linnoituskista sinkosi nyt suunnaton salama ja sitä
seurasi ihmisten keksimä uhkaava jyrinä, joka, mikäli ylemmyyttä
arvioidaan hävityskyvyn mukaan, oli ammoin sitten voittanut Jumalan
ukonjylinän.
Niinkuin veteen viskattu kivi synnyttää karerenkaan, joka keskuksesta
loittonee ja häipyy lopulta rantaan, samoin tämä salamarengas, tämä
jylinänkaiku kiiti keskuksestaan ympäristöön, Pariisista rajalle,
Ranskasta ulkomaille.
Sitten nousi kansalliskokouksen puheenjohtaja ja kaikkien edustajien
seistessä hänen ympärillään hän vannoi:
»Minä vannon uskollisuutta kansalle, laille, kuninkaalle. Minä vannon
suojelevani voimieni mukaan kansalliskokouksen säätämää ja kuninkaan
vahvistamaa hallitusmuotoa.»
Tuskin hän oli lopettanut, kun sama salama välähti, sama ukkonen
jyrähti ja sama kaiku kiiri Ranskan rajoille saakka.
Sitten tuli kuninkaan vuoro.
Hän nousi.
Hiljaa! Kuunnelkaa tarkoin, millä äänellä hän vannoo kansallisvalan,
jonka hän sydämessään rikkoo jo sitä vannoessaan.
Varokaa, sire, pilvet hajoavat, taivas seestyy, aurinko pilkoittaa.
Aurinko on. Jumalan silmä! Jumala katselee teitä.
»Minä, ranskalaisten kuningas», sanoi Ludvig XVI, »minä vannon sen
vallan nojalla, jonka valtion perustuslaki minulle antaa, säilyttäväni
kansalliskokouksen säätämän ja minun vahvistamani hallitusmuodon ja
hallitsevani lakien mukaan.»
Ah, sire, sire, miksette tälläkään kerralla vannonut alttarilla?
Kesäkuun 21 päivä vastaa heinäkuun 14 päivälle, Varennes ratkaisee
Mars-kentän arvoituksen.
Mutta olipa vala väärä tai vilpitön, se sai silti salamansa ja
jylinänsä.
Sata panosta laukaistiin, niinkuin oli laukaistu Lafayettelle ja
kansalliskokouksen puheenjohtajalle ja departementtien tykistö lausui
kolmannen kerran Euroopan kuninkaille seuraavan uhkaavan viestin:
»Varokaa, Ranska on jalkeilla! Varokaa, Ranska tahtoo olla vapaa ja
niinkuin muinen Rooman lähettiläs toi viittansa poimuissa rauhan tai
sodan, niin Ranskakin on valmis ravistelemaan viittaansa koko maailman
yli!»