Kerran oli aika, jolloin kettu olisi samonnut pihlajanmarjojen
takia yhtä kauas kuin lampaanlapaa tavoittaessaan, ja juuri sen
ajan kettu, jolla oli sellainen maku, seisoi pihlajan juurella, suu
auki ja kieltään lipoen, sillä ylhäällä roikkui kaikkein ihanimpia
marjaterttuja, mitä ikinä oli nähty. Niinpä kettu innoissaan teki
satoja hyppyjä ilmaan, mutta lopulta uupui ja älysi kiusakseen,
ettei ponnistuksista ollut mitään apua. »Paha ne periköön», mutisi
kettu; »nehän ovat happamia!» Ja sitten kääntyi, huitaisi hännällään
ylenkatseellisesti marjoja kohti ja livisti tiehensä.