Hiiret olivat kerääntyneet yleiseen kokoukseen ja tiukasti lukittuaan
ovet ryhtyivät vapaasti neuvottelemaan, mitkä keinot olisivat parhaat
turvaamaan hengen ja omaisuuden säilymistä kissan tuottamalta
ainaiselta vaaralta. Siinä esitettiin monia suunnitelmia ja väiteltiin
niiden sopivaisuudesta.
Viimein piti eräs nuori hiiri loistavan puheen ja ehdotti
loppuponnessaan uutukaista keinoa, jonka avulla muka ikipäiviksi
pelastuttaisiin vihollisen vallasta ja joka myöskin oli ainoa
mahdollinen. Piti näet toimittaa niin, että kissalla olisi kaulassa
kello, joka pienimmästäkin liikahduksesta helähtäisi merkiksi hiirille,
että kaikkien oli kiireimmiten hyökättävä koloihinsa pakoon.
Tämä puhe sai osakseen myrskyistä suosiota, vieläpä jotkut ehdottivat,
että niin ansiokkaalle hiirelle lausuttaisiin pöytäkirjassa erityinen
kiitos. Sitten nousi lavalle vanha, vakava hiiri, joka oli koko ajan
kykkinyt vaiti, ja myönsi, että keksintö oli kerrassaan ihailtava
ja sen esittäjä epäilemättä varsin nerokas hiiri; mutta ennenkuin
äänestettäisiin kiitoksen lausumisesta kokouksen puolesta, näytti
kuitenkin vielä olevan aihetta pyytää, että arvoisa keksijä lisäksi
ilmoittaisi, kuinka tuollainen kello sidottaisiin kissan kaulaan ja
kuka läsnäolijoista ottaisi sen suorittaakseen.