Satimeen osui kerran kettu, jonka oli henkensä pelastukseksi pakko
jättää sinne häntänsä. Mutta ketun mielestä oli niin perin noloa ja
häpeällistä esiintyä muiden joukossa hännättömänä, että koko elämä
tuntui raskaalta, kun sitä vain ajattelikin. Sillä moista menetystä
ei käynyt millään keinolla korvaaminen. Koska kuitenkin täytyi elää,
koetti kettu edes hieman varjella itseään häväistykseltä ovelalla
juonella. Se näet sai kettuseuran puheenjohtajan kutsumaan koolle
ylimääräisen kokouksen ja piti siellä tieteellisen esitelmän siitä
haitasta, hyödyttömyydestä ja säädyttömyydestä, joka liittyi kettujen
hännällisyyteen. Tuskin kettu oli päässyt puheenvuoronsa loppuun, kun
muuan pirteä johtokunnan jäsen halusi saada kuulla, lausuiko arvoisa
esitelmöitsijä hännällisyyttä vastustavia mielipiteitään hännällisten
etua tarkoittaen vai tahtoiko ainoastaan lieventää niiden rumuutta,
jotka olivat häntää vailla.