Kerran jänikset tunsivat elämänsä ehdot niin äärimmäisen viheliäisiksi,
että kutsuivat koolle yleisen neuvottelun päättääkseen, mitä oli
tehtävä. »Mehän elämme», lausui silloin muuan, »ihmisten, koirien
ja kotkien armoilla, enkä tiedä, kuinka monet muut luontokappaleet
ja pedot meitä huvikseen ja ravinnokseen vainoavat. Niinpä olen
ehdottomasti sitä mieltä, että meidän on parempi kerta kaikkiaan
kuolla kuin elää tällä tavalla ainaisessa kauhussa ja vaarassa,
sillä yhtämittainen pelko on kuolemaakin pahempi.» Tätä ehdotusta
kannatettiin ja pohdittiin, ja pian tehtiin yksimielisesti päätös
hukuttaa itsensä veteen. Kohta kun äänestyksen tulos oli selvillä,
hyppivät kaikki jänikset hurjaa vauhtia lähimmälle joelle. Mutta
rannalta loikki liuta sammakoita veteen pelästyneinä suuren jänisparven
hyökkäyksestä. »Kuulkaapa, toverit», huusi silloin eräs arvokkaimmista
jäniksistä, »eiköhän ole syytä hieman malttaa mieltämme? Tilanne ei
näytäkään olevan ihan niin paha kuin äsken luulimme, sillä tuossahan
näette olevan niitä, jotka pelkäävät meitä yhtä paljon kuin me muita.»