Kettu ja haikara olivat kerran joutuneet läheisiksi ystäviksi, ja
edellinen tahtoi välttämättä kutsua toisen pitoihin. Siellä tarjoiltiin
leveillä lautasilla kaikenlaisia liemiruokia, ja kettu itse alkoi
hartaasti latkia, kehoittaen vierasta kaikin mokomin nauttimaan, mitä
suinkin mieli tekisi. Haikara älysi kyllä, että se oli pahaa puijausta,
mutta osasi kuitenkin tekeytyä perin ihastuneeksi kestityksestä ja
esitti, että ystävän piti suostua vastavierailuun ja tulla yhteiselle
illalliselle. Kettu teki esteitä, vedoten vaivaan ja kuluihin, mutta
haikara ei hellittänyt, eikä ketun viimein auttanut muu kuin luvata
noudattaa kutsua. Haikaran kotona tarjottiin herkut lasipulloissa,
joilla oli pitkät, kapeat kaulat, ja kaikki oli parasta, mitä suinkin
voi hankkia. »Käydäänpä aterialle», virkkoi haikara, »ja ole nyt
niinkuin kotonasi.» Ja samassa se itse alkoi maistella hyvillä mielin.
Nyt kettu vuorostaan keksi, että tämä oli oiva temppu, mutta ei voinut
olla myöntämättä, että kosto oli sekä nokkela että oikeudenmukainen.
Sillä tuollainen herkkupullo sopi toisen syömävehkeille yhtä hyvin kuin
toiselle oli sopinut vellilautanen.