Vanhan tarinan mukaan oli maalaishiiri kerran kutsunut kaupunkilaisen
siskonsa maalaispitoihin ja hankkinut kestitykseksi kaikkea, mitä
siellä päin oli saatavissa: homehtuneita leivänkuoria, juustonmuruja,
eltaantuneita puuronjätteitä, pilaantunutta sianlihaa ja muuta
semmoista. Mutta kaupunkilaishiiri oli niin hyvin kasvatettu,
että tekeytyi kaikkeen tyytyväiseksi, virkkaen kuitenkin lopuksi:
»Siskoseni, miksi viitsit olla näin kurjassa tilassa, vaikka voisit
olla onnellinen? Miksi tahdot elää kituuttaa tällaisessa autiossa
paikassa ja ihan kuolla nälkään? Eihän sinun tarvitsisi muuta kuin
tulla minun kanssani kaupunkiin. Siellä saisit nauttia maailman
ihanuuksista, mitä ikinä sydämesi osaisi haluta.» Tällaista houkutusta
maalaishiiri ei kyennyt vastustamaan. Niinpä hiiret lähtivät yhdessä
sipsuttamaan ja puoliyön tienoissa saapuivat perille. Kaupunkilaishiiri
näytti ystävälleen aitan, ruokasäiliön, keittiön ja muut sopet, jonne
sen oli tapa kerätä varastoa, ja sitten opasti sen ruokasaliin,
missä vielä oli pöydällä runsaita tähteitä äskeisestä herkullisesta
illallisesta. Maalaiselle tarjottiin nyt, mikä olisi sen mielestä
parasta, ja molemmat kapusivat samettiselle pielukselle yhdessä syömään
herkkua. Kun maalaistollikko ei ikinä ollut nähnyt tai kuullut, että
maailma voi olla näin ihana, siunasi se mielessään olojensa muutosta,
mutta silloinpa pahaksi onneksi ovi temmattiin äkkiä auki, ja sieltä
ryntäsi sisään joukko mekastavia renkejä ja piikoja ja koiria. Nyt tuli
hiirille kova hätä, kuinka pelastaisivat nahkansa. Pahemmassa pulassa
oli vieras, joka ei ollut ennen joutunut tällaiseen leikkiin. Mutta sen
onnistui kuitenkin pujahtaa nurkkaan, ja siellä se makasi läähättäen ja
kauhusta vavisten, kunnes seurue meni tiehensä. Kun salissa sitten taas
oli rauha, sanoi se: »Kuuleppa, hieno siskoni, jos täällä kaupungissa
huhdotaan tällä tavalla, niin mieleni tekee päästä takaisin maalle,
syömään vaikka homehtunutta juustoa; sillä paljoa mieluummin nakertelen
pikku kolossani kuivia leivänkuoriakin, jollei tarvitse pelätä mitään
vaaraa, kuin olisin koko maailman emäntä ja korvissani aina humisisi
hätä ja riivattu melu.»