viimeisiä hankirippeitä myöten. Tänne salomaille hänen retkensä nyt
joka tapauksessa keskeytyy kesään asti, sen hän käsitti, kävi hänen
asianajonsa sitten miten tahansa. Sillä hanki petti jo aavemmilla
mailla kokonaan, metsäpurot paisuivat, niin että niiden yli oli pian
vaikea päästä, ja päivä porotti kuumana niskaan. Nyt on tämä taival
pian puskettava, sittenpähän saa taas levätä...
Tässä mielialassa saapui Erkki vihdoin vahvajärveläisten takamaavesille
ja löysi heidän kalasaunansa salojärven rannalta. Yksin hän sinne
saapui, loppumatkalla suksiaan kantaen. Jo metsätaipaleen varrella, kun
hän suunnasta oli selvillä, oli Erkki näet lähettänyt oppaansa
takaisin, että tämä ehtisi kylään, ennenkuin keli kokonaan loppui, ja
hän saapui siten pakolaisten luo itsekin metsiä kiertelevänä,
avuttomana pakolaisena, joka heidän saunoiltaan haki turvaa. Saihan hän
siellä asua ja pyyntiä harjoittaa niinkuin muutkin, yhteistä oli
eränkävijöillä kaikki. Ja hätäilemättä, liikoja retkistään kertomatta,
ryhtyi hän tiedustelemaan sitä pakolaisista, jota hakemaan hän oli
lähtenyt vielä kaukaisemmilta sydänmailta.
Elisa näkyi häärivän siellä pakolaisten keittokodassa, vastakkain
pystyyn nostetuista maloista kyhätyssä suipposuojassa, parin muun
naisen seurassa, jotka nuijamiesten mukana olivat Vahvajärveltä saloon
siirtyneet, ja näytti nöyränä kohtaloonsa alistuneen. Uteliaana katseli
Erkki ensin syrjästä tuota nuorta, tukevaa tyttöä, joka hänelle oli
niin monet hiihdot aiheuttanut, ja pohti mielessään, olisiko tuon
otuksen vuoksi maksanut niin paljo suruja kantaa, kuin hän tiesi nuoren
papin kantaneen, -- tällaisia tyttöjähän kasvaa kymmenittäin joka
kylässä! Itse olisi hän kyllä pian ottanut toisen, jos yhden olisi
kadottanut... Mutta sitä ei tiedä sittenkään, ehkei toinen toistaan
korvaa, vaikkei muodossa eikä mielessäkään ole suurta eroa. Ja tähän
tyllykkään se nyt Mikko on joka tapauksessa silmänsä iskenyt, tätä vain
hän niin hartaasti omakseen kaihoo, että terveys pettää ja järkikin
sekoo...
Jo oli Elisakin huomannut äsken tulleen vieraan tutkivan katseen, oli
samassa kai tuntenut Erkin, joka pari kertaa oli Mikon seurassa käynyt
Leinosen talossa, ja hän karahti samassa kasvoiltaan punaiseksi ihan
hiusmartoa myöten.
-- Hyvät merkit, tuumi Erkki itsekseen. Ja kun tyttö lähti avannosta
vettä hakemaan, oli hän jo rantapolulla vastassa, tervehtien Elisaa
tuttavallisesti.
-- Terveisiä minulla on sinulle tuotavana, virkkoi Erkki jo ensi
sanoikseen.
-- Mistäpä minulle enää terveisiä... -- Ujona ja murheellisena katseli
tyttö alas, ja kun hän taas kohotti silmänsä, oli niissä surumielinen,
kostea kiilto. -- Kuka muistaisi köyhää ja orpoa...?
-- Tulen Rautalammelta päin, -- kyllä jo arvaat, kuka sinua muistelee!
-- Hengissäkö hän on vielä ja terveenä? -- Jo vilkastuivat tytönkin
surulliset kasvot, hän ei kainostellut tunnustaa sulhoansa, vaan näytti
jännittyneenä odottavan vastausta elämänsä ainoaan, suureen
kysymykseen.
-- Terveenä on ja sinua kaipaa, vastasi Erkki rohkaisevasti. Ja se sana
näyttikin kuin taikavoimalla vaikuttavan äsken vielä murheelliseen
neitoon, joka kumminkin vielä hiukan epäilevästi uteli:
-- Mistä hän osasi minulle terveisiä lähettää, eihän hän tiedä, olenko
elossakaan enää.
-- Ei hän tiedäkään, ja sitä hän juuri suree. Siksi lähdinkin sinua
hakemaan...
Ja Erkki kertoi nyt siinä keväisellä rantapolulla lyhyesti nuoren papin
vaiheet heidän erostaan asti Leinosen pirtissä, kertoi heidän monet
retkensä, kertoi paon takamaille ja Mikon kaihoiset hourepuheet, kertoi
potilaan parantumisesta ja omasta lähdöstään muka lehmänhakuun. Tyttö
kuunteli kuumentuvin poskin, unohtaen vesisankonsa tien poskeen,
unohtaen suuret surunsa, kalvavan pelkonsa, orpoutensa ja
yksinäisyytensä. Erkin tarina oli kuin tuota luonnossa helottavaa
keväistä paistetta hänen jo nuorena pimeäksi käyneeseen mieleensä.
Vihdoin Erkki virkkoi:
-- Ei hän siellä takamailla tiedä, että lähdin sinua hakemaan. En
tahtonut siitä hänelle ilmoittaa ... jos en sinua olisi löytänytkään,
taikka jos sinä jo olisit toisiin sulhoihin suostunut...
-- Keneenpä minä ... orpo raukka...
-- Älä sano. Koskipäähän on sinua jo kauan omakseen pyydystellyt...
Entä se sorea ratsumestari, joka sinut pakopirttiin pelasti ... hän oli
kyllä sinuun pihkaantunut hänkin...
-- Hänkö, Mikon veli, sopersi tyttö Erkin puhetta täysin tajuamatta.
-- Hän pelasti meidät, kun suuressa hädässämme häneltä suojaa
rukoilimme ... sinne jätti meidät yksinäiseen korpeen...
-- Eikä tullut enää sinua sinne tapaamaan?
-- Ei tullut hän eikä kukaan, yksin siellä saatiin olla, kunnes äiti
sairastui ja meidän oli pakko pyrkiä takaisin kylään.
-- Niinpä niin, virkkoi Erkki, tytön tarinoista täysin vakautuneena
siitä, että Mikon epäilykset olivat olleet hänen oman sairaan mielensä
houreita, turhia kuvitelmia. -- Nyt olen sinua hakemassa sinne kauas
Rautalammen takamaille, -- lähdetkö?
Kirkkaana kiilsi tytön silmä ja varmana hän vastasi:
-- Lähden, jos vain hän minua kaipaa ja vielä omakseen odottaa.
-- Sinua hän kaipaa, tuskinpa hän mitään muuta kaipaakaan koko
maailmassa. Mutta sinne takamaille on pahat matkat ... viikon saat
soita rämpiä ja ryteikköjä kulkea, ja siellä perillä on vain yksinäinen
uudisasutus ... pakosaunoja pahaisia, niinkuin täällä... Mietipäs
sitäkin, tyttö...!
-- En mieti! vastasi tyttö uljaasti. -- Olen yksin täällä vieraitten
joukossa, omaisiani ei ole missään, ei ole minulla mitään muuta turvaa
kuin sulhaseni... -- Tyttö tarttui Erkin käsivarteen ja jatkoi innolla:
-- Milloin lähdetään?
Erkki naurahti, nyt hän tiesi hakuretkensä täysin onnistuneen, -- hänen
vaivannäkönsä oli palkittu. Mutta tyynnyttävästi ja hiukan
jäähdyttävästikin hän vastasi:
-- No, no, eihän niin tulista kiirettä ole, ei täältä toki vielä päästä
lähtemään. Täällä on meidän nyt pyydettävä kevätkala vahvajärveläisille
ja annettava maitten sillaikaa vähän kuivua pahimmista tulvista.
Mutta kun hän näki kaihoisan, ikävöivän katseen tytön silmässä, lisäsi
hän rauhoittavasti:
-- Ne kuivuvat kyllä pian tällä paahteella, sitä älä surkeile. Ja
sitten lähdetään suoraan poikkimaisin Rautalammelle ja sieltä ylös
takamaille -- odottavan luo.
XXI.
POJAN KIRJE ISÄLLEEN.
Uuden saunalahden, Kiurulahden, perukassa oli Mikko-pappi kokemassa
kotikatiskaa, istuen kelohongan tyvestä koverretussa, pienessä,
vaappuvassa ruuhessa, jota hän siinä tyynessä vedessä airolla varasi ja
meloi. Hän oli ottanut tämän saunatörmän viereisen katiskan samoinkuin
kotilahdessa pidettäväin verkkojen hoidon huolekseen, sillaikaa kuin
miehet keväällä veistetyllä, vakavalla, suurella venheellä kulkivat
selällä ja etäisemmillä apajoilla kalanpyynnissä.
Oli kirkas, tuuleton kesäkuun aamu. Lahden vesi kajasti jo lämmenneenä
porottavan päivän säteitä ja lehtevä törmä loisti heleänä kevätkesän
vehmaan viheriässä tuoreudessa. Mikko katseli meloskellessaan melkein
ylpeänä tuonne törmälle. Siellä oli näet jo suveen päin antautuvalla,
kuivalla männikkörinteellä, puitten suojassa, puolenkymmentä
uudistupaa, jotka sieltä valkoisina pilkistivät päivän hohteessa ja
joiden räppänöistä savua tuprusi, ja rantaäyräällä oli äsken
valmistunut nuottatalas. Siinä rantakivillä pesi joku nainen vaatteita
ja ihmisiä vilahteli petäjäin lomitse uudistupain välisellä polulla.
Miehiä näkyi jo palailevan rihmoiltaan kotiahteelle, selässään raskaat
kantamukset metsälintuja, ja ylempänä törmän laella ryskyivät puut ja
kilkkoivat kirveet, -- sinne oli ruvettu rakentamaan vieläkin uutta
tupaa, jota pappilaksi sanottiin, mutta jota Mikko mieluummin olisi
tahtonut nimittää kirkoksi, siinä kun oli aikomus jumalanpalveluksetkin
pitää.
-- Mitäpä minä, yksinäinen mies, pappilalla teen, saatanhan hyvin asua
yhteispirtissä muiden erämiesten kanssa, niinkuin näihinkin asti, tuumi
hän meloskellessaan nuorta kaislikkoa pitkin. -- Mutta, samapa se,
olkoon pappila, siinäpähän Erkin kanssa, josta tehdään lukkari, sitten
eletään kahden, eihän hänelläkään ole perheestä tietoa. Kun se nyt
palaisi, se Erkki ... hänen kohtalostaan alkavat uudiskylän miehet jo
olla hiukan huolissaan.
Erkki olikin jo ollut matkallaan pari kuukautta, juhannus oli jo
käsissä... Ettei vain olisi vahinko osunut ovelaankin mieheen ...
susilauma hyökännyt jo menomatkalla yksinäisen hiihtäjän kimppuun
jonkun metsäjärven jäällä ... taikka olisiko mies kotimatkalla voinut
korvessa sotkeutua lehmineen niin pahalle suohon, ettei jaksanutkaan
sieltä enää päästä kuivalle maalle...? Vai olisiko veitikka kyllästynyt
metsäläiselämään ja jäänyt sinne rintamaille...?
Näin jo saunarannalla epäiltiin, mutta Mikko ei tahtonut uskoa yhtään
noista epäilyksistä mahdolliseksi, ei ainakaan viimeistä. Se mies ei
joukkoaan petä eikä hän myöskään metsään sorru, hän kyllä vaikeudet
voittaa, mikäli ne voitettavissa ovat... Mutta kovasti Mikko kaipasi
ystävätään ja hänen mukanaan tietoja rintamailta.
Hän oli kyllä uuteen elämäänsä jo näinkin sopeutunut ja sulautunut ja
vakuuttanut sen itselleen ainoaksi mahdolliseksi, viimeiseksi
pelastuksekseen. Hän oli siellä alunperin asettunut toisten pakolaisten
kannalle ja heidän ajatuspiiriinsä sekä totuttautunut siihen
ajatukseen, että täällä hän nyt elää ja kuolee ja että paras maailmassa
hänen onkin täällä erämiehenä elääkseen. Tuossa petäjikkömäellä
hän sunnuntaisin piti pienelle seurakunnalleen täydellisen
jumalanpalveluksen ja askarteli sillävälin ahkerasti arkitöissä --
päivät eivät tulleet pitkiksi ja yöt hän raadannastaan väsyneenä nukkui
yhteistuvassa rauhallisesti. Mutta hän kaipasi sittenkin jotakin ... ei
hän tiennyt oikein mitä... Niin, Erkkiä kai hän vain kaipasi... Mutta
oli siinä ystävän kaipuussa jotakin muutakin, -- hän ikäänkuin
vaistosi, että Erkki toisi hänelle jonkun tiedon niiltä, jotka vielä
olivat hänelle rakkaita ... ja sitä, juuri sitä hän toivoi. Eihän
hänellä ollut syytä eikä oikeutta mitään sellaista viestiä toivoa ...
lehmää ja mullikkaahan se oli Erkki vain lähtenyt Apajasta hakemaan,
muuta ei... Mutta hän odotti ja kaipasi sittenkin, vaikka hän itselleen
moneen kertaan todisteli, että sellainen hämärä toivo on hänelle
vaarallinen ... että sen pettäminen tuottaa hänelle vain uutta
kärsimystä...
-- Ja miksi suotta kaipailen ja ikävöin, nuhteli hän itseään, antaen
pienen ruuhensa vapaasti lipua rantaheinikkoa myöten... -- Näinhän ovat
esi-isämme, monet polvet ja sadat perheet, muuttaneet autiolle salolle,
siellä tyytyväisinä eläneet ja raivanneet viljelystä, puskeneet
sitkeästi, vaipumatta mihinkään hentomieliseen kaihoon. -- Miksikäs
minä...!
Näin kauas laidattomaan korpeen eivät tosin uudisasukkaat vielä ennen
olleet uskaltaneet asettua. Täällä asti on ehkä joskus joku sydämmikkö
erämies hiihtänyt, -- sellaista olivat pakolaiset talvipuhteina
saunassa kertoneet --, mutta hänkin oli palannut täältä kiireellä
takaisin, eikä toista kertaa lähtenyt. Oli muka nähnyt siellä
louhikoissa outoja olijoita, kääpiömäisiä linnunkotolaisia... Metsissä
hiiviskeleviksi heinäkenkä-lappalaisiksi olivat niitä toiset arvelleet,
mutta eristä palannut itse oli väittänyt karvaisen metsähiiden siellä
norossa hiipineen, pahan haltian, joka asusti vuoren onkaloissa ja
nirsuna hallitsi korpeaan, jonne se ei suonut ihmisen tulevan
porkkineen sohimaan...
Hävinneet olivat nyt ainakin jo hiidet ja haltiat näiltä rannoilta,
päätteli Mikko meloessaan, rauha oli siellä häiriytymätön ja syvä.
Joskus vihelsi kyllä kontio sydänkorvessa, mutta sekin katosi yhä
kauemmas, kun sitä miehet keihäineen ahdistelivat, sen pehmoista taljaa
tavoitellen. Jo niitä oli talvella kaadettu, ja hirviä myös! Sudet
loikkivat joskus öisin sauna-ahteelle asti pystykorvaista Peniä
vaanimaan, mutta savun tunnettuaan koikkelehtivat ne törmältä selälle
ja vasta siellä kaukana vaikertaen ulvahtivat. Mutta suurimman turvansa
tunsivat nämä monia kauhuja kestäneet uudisasukkaat kuitenkin siitä,
että pahat ihmiset eivät päässeet heitä ahdistamaan, että heidän pieni
yhteiskuntansa oli veroton ja vapaa...
-- Mitäs minä ikävöisin, lopetti yksinäinen kalamies nuo hiljaiset
ajatuksensa, vihdoinkin saapuessaan katiskalle. -- Tällaista
erakko-onneahan olen oikeastaan kaiken ikäni mieleni hiljaisuudessa
unelmoinut...
Mikko nosti katiskasta ruuheensa leveitä, lihavia lahnoja ja
voimakkaasti porskuvia haukia ja eteni siitä toisen kaislikon rinnassa
olevia verkkojaan kokemaan. Silloin kuului hämmästyneitä huudahduksia
saunatörmältä ja kun Mikko nosti katseensa näki hän puitten välitse
oudon elävän, -- lehmän...
-- Erkki on palannut, tuonut kuin tuonutkin uudiskylään karjan
siemenen...!
Nopeasti lähti hän melomaan maihin, yhä terävästi tähystellen törmälle.
Siellä näkyi todella kaksi punakirjavaa elukkaa ja useampia ihmisiä
hääri niiden ympärillä. Ja kun hän kiireesti meloi rantaan, kantoivat
hänen korviinsa uudisasukkaiden iloiset, hämmästyneet huudahdukset:
-- Mistä tämän lehmänajajan vielä löysit?
-- Taisi olla mielessäsi jo lähteissäsi karjanhakuun!
Mikon mielestä soljui kömpelö ruuhi tänään auttamattoman hitaasti
rantaa kohti, se ei tuntunut nyt koskaan ehtivän valkamaan asti. Erkin
vastauksia ei törmältä kuulunut, mutta Mikko jo ymmärsi, että Erkki oli
tuonut jonkun neidon mukanaan... Kai avukseen ajamaan elukoita erämaan
halki ... ehkä jonkun Kelalan naisia ... niin Mikko koetti päätellä,
mutta hänen sydämensä tykytti valtavasti ja hänen kouransa puristi kuin
kouristuksessa karkeasti veistettyä airoa...
Uudisasukkaat olivat jo melkein kaikki kokoontuneet suurimman saunan
pihalle ja siitä he nyt riemukkaina kehuivat läähättäen törmää
nousevalle papille, että ei vain elukoita Erkki ollut tuonut, vaan
vielä kontissaan suoloja, siemeniä, verkkolankaa ja kaikenlaista muuta,
mitä erämailla tarvitaan... Reilusti hän oli lupauksensa täyttänyt ...
turhia täällä oli pelätty! Saloa samonneet vieraat oli jo viety
lepäämään siihen uuteen, suurimpaan tupaan, jossa nyt heiltä ensi
tietoja matkan varrelta lypsettiin ja kyseltiin tärkeimpiä ulkomaailman
kuulumisia.
Kun Mikko astui tupaan, täytyi hänen hetkiseksi pysähtyä ovensuuhun,
ennenkuin hänen silmänsä tottuivat puolihämärästä erottamaan, missä
päin hänen palannut ystävänsä istui. Mutta silloin nousi uunin kupeelta
nuori nainen, astui askelen saapuvaa vastaan ja seisahtui siihen kuin
neuvotonna. Mikko tunsi kauan ikävöidyn morsiamensa, oivalsi salaa
hautomansa toiveen toteutuneen, ja sulki seuraavassa tuokiossa tytön
syliinsä.
Uusi, iloinen hälinä syntyi tuvassa, naurusuulla kävivät miehet Erkkiä
pistelemään:
-- Vai et itsellesi tuonutkaan tuota kainaloista kanasta!
-- Kas sitä miestä, joka meni papille emäntää hakemaan, vaikka vain
lehmistä puhui...!
Erkki hymyili tyytyväisenä ja kehui:
-- Hyvän emännän me siitä tänne saamme, ja sellaisen, joka ei ikävöi
pois. Juuri tännehän sitä ikävä poltti niin, että tuskin malttoi antaa
jäitten lähteä suotaipaleilta.
Mikko oli istahtanut seinäpenkin pimentoon morsiamensa viereen ensi
tervehdyksiä vaihtamaan, kun sillä välin Erkki pirtintäyteiselle
kuulijakunnalle kertoi matkansa vaiheista ja seikkailuista, joista moni
oli ollut hyvinkin hullunkurinen.
Mutta kauan ei hauskoja muistoja riittänyt, ja hän siirtyi kuvailemaan
ryöstettyjen rintamaakylien tilaa ja niissä elämisensä puolesta
ponnistelevain ihmisten hätää. Kun hän vihdoin kertoi tietonsa Klaus
Flemingin kuolemasta, aiheutti se täälläkin takamaiden takana saman
jymäyttävän hämmästyksen ja yllätyksen kuin kaikkialla muualla
Suomessa. Kaikki muut utelemiset siirtyivät hetkeksi syrjään. Tämän
suur-uutisen johdosta nyt tietenkin heti sukeutui salopirtissä vilkas
keskustelu siitä, oliko pakolaisten näissä muuttuneissa oloissa
ruvettava ajattelemaan palaamistaan vanhoille talonpaikoilleen.
Vastenmielisesti ja epäillen useimmat miehet heti siihen ajatukseen
suhtautuivat. He olivat jo valmistautuneet ja ikäänkuin juurtuneet
talviseen päätökseensä jäädä tänne pysyvästi uudisviljelystä avaamaan.
He olivat jo mielistään kitkeneet ja edesmenneinä haudanneet kaikki
entiset suhteensa, he olivat jo pikeytyneet tähän uuteen asutukseen,
jossa heitä ei esivallan rangaistus eikä veroherrain kiskoma tapaa.
Eikä myöskään ne tarkemmat tiedot, joita Erkki matkaltaan toi, olleet
omiansa tätä heidän päätöstään järkyttämään.
Sinne Suomen rintamaille oli tulossa, kertoi hän, katovuosi. Märkä
kevät oli turmellut syysviljan, ruissadosta ei ollut mitään toiveita,
eikä toukojen tekoon kyetty, kun kaikki hevoset oli menetetty sotaan ja
eläinruttoon sekä kapinaa seuranneihin ryöstöihin. Vaikea kulkutauti,
veritauti, ahdisti ihmisiäkin noissa nääntyvissä kylissä, -- ken ei
siihen sortunut, saattoi kuolla nälkään, sillä ruokavarat olivat
kaikkialta loppuneet eivätkä heikkoväkiset eläjät kyenneet uusia
hankkimaan. Viheliäisyys oli Rautalammellakin ollut sanomaton, kertoi
Erkki, itkua ja valitusta oli hän siellä kohdannut missä vain
liikkuikin.
-- Sinne me ei palata, huudahtivat silloin päättävästi erärannalle jo
pesittyneet nuijamiehet. -- Täällä sentään elämme, siellä on kurjuus ja
surma edessä!
Nekin, joita ikävä vielä jonkinverran veti takaisin vanhoille
asuinmaille, sukulaisten ja tuttavain luo, myönsivät nämä varoitukset
tosiksi. He vain vielä koettivat Erkiltä tiedustella, eikö siellä
sentään, säälimättömän, itsevaltiaan mahtimiehen kaaduttua, nyt
toivottu aikojen keventyvän ja parantuvan.
-- Ei ole siitä tietoa, vastasi Erkki vakavana, koettaen esittää asiat
sellaisina, miksi hän ne oli havainnut. -- Sotaväkeään eivät herrat
vähennä, he kun varustautuvat siihen uuteen sotaan Ruotsin herttuaa
vastaan, jonka sittenkin sanotaan syttyvän; linnaleiriä ja
veronkiskontaa eivät he niinollen voi helpottaa, jospa sitä toiset
tahtoisivatkin.
-- Ja sotaväkikö raastaa talonpoikia entiseen tapaansa?
-- Niin tekee. Ennen kuolemataan oli marski ehtinyt myöntää
verovapauksia useille sellaisille -- talonpojillekin --, jotka
kapinasodassa olivat hänen puoltaan pitäneet, oli tehnyt niistä uusia
knaappeja, ja nämä ne nyt elävät siellä suurina herroina ja kiduttavat
toisia, joiden nyt on maksettava verot heidänkin puolestaan...
-- Ja nepä pikkuherrat osaavatkin olla pirullisia, kun orrelle
pääsevät, muistelivat pakolaiset, siunaten onneaan, että olivat noista
syöpäläisistä irti. -- Mutta kuinka kestävät sitä verotalonpojat...?
-- Minkäpä tekevät, huovin miekka on alati uhkaavana heidän niskassaan.
-- Mutta niin onkin siellä rintamailla mielenkarvaus nyt katkerampi
kuin koskaan ... uutta kostoa vain miehet miettivät... Antaa knaappien
nyt kylvää, ehkä joudutaan tästä taas sadonkorjuuseen, niin kuulin
monen epätoivoisen isäntämiehen taas uhkaavan.
Erkin näitä kertoessa oli nuori pappikin taas noussut esille karsinan
pimennosta, morsiamensa kanssa vastasaapuneen järkyttäviä uutisia
kuuntelemaan, ja hänkin virkahti nyt vallan kauhistuneena:
-- Uutta kapinaako ajattelevat taas ja uhkailevat, nuo onnettomat
ihmiset!
-- Hiljaa pirteissään epätoivoisina uhkailevat, vastaili Erkki
harvakseen, -- tuskin he siihen enää kykenevät...
-- Ja näkiväthän he viime talvena, minkälaista se vieraan sadon
korjaaminen oli...
-- Näkivät ... murjottu mieli vain miettii jos jotakin! Ja nythän he
ovat siellä taas kirkoissa vannoneet uudet valatkin, etteivät enää
nouse esivaltaa vastaan...
-- Millaiset uudet valat siellä nyt on ihmisiltä vaadittu? kyselivät
pirtissä istuvat miehet.
-- Valat sellaiset, että he ovat pirun riivaamina ja pahain ihmisten
houkuttelemina nousseet napinaan ja kapinaan ... hätä ja rasitus heitä
ei ole siihen ajanut, ilkeys vain...
-- Ja sellaista on kotiin jääneiden sukulaistemme täytynyt todistaa,
huudahtivat miehet kiukustuneina. -- Niitä valoja vannomaan me ei
täältä palata!
Se oli kaikkien yksimielinen, luja päätös, jonka kukin kohdastaan
hammasta purren painoi syvälle omaan mieleensä, tappaen siitä
lopullisesti kaiken muun kaipuun ja mielihalun.
Yksinpä Mikko-pappikin vahvisti ilomielin ja rohkaisevasti tuon
erämiesten uudistetun päätöksen, virkkaen Erkin pitkän tarinan
loputtua:
-- Tänne jäämme kaikki. Vapaammin ja onnellisemmin elämme täällä
sydänmaalla, kuin siellä vanhoilla rinta- ja riitamailla. Täällä
kestämme omat kilvoituksemme, ponnistelemme yhdessä ja hylkäämme kaikki
kaipuut...!
Mutta silloin Erkki, joka väsyksiinsä asti oli noista raskaista,
vakavista asioista kertonut, hellitti äänensä leikkisäksi ja virkkoi
papin puoleen kääntyen:
-- Niin, kehupas nyt helpoksi heittää kaipiosi, kun sait sen kaivatun
kainaloosi. Toinen oli äänesi tässä talvella, kun houreissasi makasit
ja hoit: »Kunpa saisin sen Elisan kerran vielä nähdä...»
-- Hoinko sellaista, kysyi pappi hiukan hämillään, mutta samalla
avoimin, iloisin, kiitollisin katsein palannutta ystäväänsä kiittäen.
-- Monena yönä hoit ja yhä uudelleen, vakuutti Erkki, -- ja tiesinhän
minä sen kipusi muutenkin. Sitä oli surku kuulla ja siksipä
lähdinkin...
-- Siksikö läksit? huudahti Mikko aivan haltioihinsa sulaneena ja
rajatonta kiitosta kertovin äänin. -- Sitä joskus salaa toivoin, mutta
en uskaltanut sitä uskoa. Olinhan koettanut sinulta sen salata --.
Siksikö lähdit, Erkki?
-- No, tarvittiinhan tänne sitä karjan ituakin, vaikea on ajanmittaan
maidotta elää... Mutta huonosti sinä sen salaisuutesi peitit ... päätin
silloin yrittää, löytyisikö vielä se Leinosen tyttö...
-- Ja se löytyi!
-- Lopulta löytyi ... toisilta takamailta... Mutta tapasinpa sieltä
toisenkin hakumiehen, joka vuorostaan sinua etsiskeli...
Uteliaana ja jännittyneenä odotti Mikko tietoja tuosta toisesta, häntä
etsineestä hakumiehestä. Mutta Erkki kaivoi kiirehtimättä ja
rauhallisesti mekkonsa alta, poveltaan, vielä jotakin tuomista, ja
ojensi sitten Mikolle pieneksi taitetun, kurttuisen paperin, jonka hän
oli saanut turkulaiselta matkamieheltä hänestä erotessaan Leinosen
mäellä.
-- Tuossa on sinulle kirje, siltä hakijalta!
-- Kirje minulle, tänne...!
Mikko siirtyi lieden luo, jonka valossa hän rupesi lukemaan noita
ulkona pakkasessa, illan hämyssä, hätäisesti piirrettyjä, harvoja
rivejä. Hän tavaili ne tervaksen loimuavassa valossa ensiksi hiljaa
itsekseen ja luki ne sitten toistenkin kuulla hellällä, hartautta
väräjävällä äänellä:
»Paljo olin surrut sinua, kadonneeksi luultua poikaani, nyt
en sure enää. Kuuntele vain oman sydämesi ääntä ja pyri sitä
totellen totuutta kohti, silloin olet oikealla tiellä ja löydät
rintaasi rauhan. Erkki Pentinpoika, luotettava ystäväsi, kertoo
sinulle kohtauksestamme ja vaiheistamme. Meitä vanhuksia älä
murehdi, mekään emme ole enää murheelliset, koska tiedämme sinun
olevan hyvässä turvassa. Kun olet uskollinen vähässä, silloin on
tuntosi puhdas ja se on elämän paras palkinto. Työtäsi uuden,
pienen saloseurakuntasi hyväksi siunaa
Isäsi
Martti Pentinpoika Silta...»
Kyynelkarpalo vierähti Mikon silmästä poskelle ja siitä lieden
reunalle, eikä hän kotvaan aikaan saanut siirretyksi silmiään noilta
rakkailta riveiltä. Hartaudella koko pirtintäyteinen pakolaisjoukkokin
oli kuunnellut Mikon hiljaista lukua ja katseli nyt kuin ihaillen hänen
tervastulen kirkastamia, onnesta loistavia kasvojaan. Mutta vielä eivät
miehet käsittäneet, mistä pappi tuon kauniin kirjeen oli saanut. Heille
Erkki nyt selittäen virkkoi: