rampaa, herrasturkkeihin puettua miestä... Ei se ollut veroherran
näköinen, sotaherroja se ei ollut ollenkaan, päätteli Erkki, ja palasi
lähemmäs... Vieras tuntui kyselevän Karmalan isäntää ja kertoi, kun
Tuomas tuvan kehältä laskeusi häntä tervehtimään, olevansa
tiedustelemassa poikaansa, joka kuluneena sotatalvena oli tänne Savon
rajamaille hävinnyt... Erkki kuunteli korvat hörössä ... yhteiselläpä
ollaan asialla...
-- Paljohan niitä on hävinnyt nyt miehiä tänne ja muualle, monia niitä
nyt haetaan, vastasi Tuomas karkeasti ja lohduttomasti. -- Tuossakin on
juuri muuan hakumies ... ei tunnu löytävän haettavistaan jälkiä
hänkään...
-- Mutta minun poikani on pappi, selitti reestä noussut vanhus, --
pitäisihän hänestä toki tietoja löytyä, sillä mihinkään taisteluunhan
hän ei ole voinut kaatua...
Erkillä oli vanhuksen puhuessa sydän voimakkaasti sykähtänyt ja jalka
irtausi nyt nopeasti mäystimestä. Hän ei vielä lähtenytkään hiihtämään,
sillä hän tiesi jo, ketä tämä uusi hakija kyselee, ja arvasi, kuka
kyselijä on.
Mutta Tuomaskin oli pysähtynyt hämmästyneenä, kun kuuli pappia
haettavan, ja uteli nyt vuorostaan vilkkaammin:
-- Sekö Rautalammen pappi, joka jouluna Leinosesta läksi miesten
matkassa? Ja joka täällä jo syksyllä vieraili...?
-- Sepä juuri -- sukulaismieshän se on näihin Karmalan taloihin,
niinkuin olen minäkin, kertoi vanhus, kainalosauvojensa varaan
ojentautuen. -- Tiedän kyllä hänen syksyllä näissä taloissa muutamia
viikkoja viipyneen ja täällä myöhemminkin liikkuneen ... siksi juuri
täältä lähdin tietoja hänestä hakemaan.
-- Tunsimmehan me Mikko-papin, muisteli nyt Tuomas-isäntä, jonka
rantaan Mikko syksyllä Turusta tullen ensiksi olikin soutanut. -- Mutta
käykäähän lämpimään, vieras, tuonne riiheen, tupaa ei meillä nyt
olekaan ... siellä tarinoidaan!
Mutta vieras oli malttamaton, hän halusi jo niiltä tiloiltaan kysellä,
mitä hänen kadonneesta pojastaan tiedetään, mistä hän mahdollisesti
olisi löydettävissä. Tuomas ei kuitenkaan siihen osannut mitään vastata
hän ei ollut sittenkuin silloin joulun alla sukulaispappia nähnytkään,
oli vain kuullut hänen myöhemmin talvella käyneen Vahvajärven salolla
ja sitten miesten mukana painuneen Savoon päin. Mutta suksiltaan
noussut matkamies tiesi enemmän. Erkki astui nyt rampaa vanhusta, Mikon
isää, tervehtimään:
-- Minäkin tunnen Mikko-papin, kertoi hän. -- Yhteisillä retkillä on
oltu ... kyllä hän vielä muutamia viikkoja sitten oli hengissä ...
terve hän myös varmaankin on...
-- Missä hän on ... kuinka hänet löydän?
Erkki ei tahtonut siinä heti toisten kuullen ilmaista itseään eikä
rautalampelaisten erämiesten uutta, kaukaista uudisasutusta. Hän
senvuoksi vastaili epävarmasti ja vältellen, kertoi, että Mikko oli
pakoon päässeiden erämaan nuijamiesten kanssa vetäytynyt jonnekin
näiden syrjäisempään piilopaikkaan, kuljeskelevia huovijoukkoja
pakoon ... heitä ei nyt ole helppo löytää ... mutta tallella se mies
tiettävästi on... Levotonta isää hän näinikään lohdutteli ja tyyntynein
mielin tämä nyt Tuomaan uudistetusta pyynnöstä kuupittikin
kainalosauvojensa varassa ylempänä rinteellä olevaan riiheen, joka nyt
oli Karmalan väen ainoana asuntona. Siellä saatiin ruokaa pöytään ...
olihan sitä Tuomas toki jo hengenpitimeksi saanut hankituksi, saatiin
lämpimässä levätä, ja siellä kertoi nyt huolistaan hiukan keventynyt
turkulainen matkastaan tänne Sisä-Suomeen ja sen syistä.
Kova levottomuus oli vallannut vanhan Martin ja hänen vanhan vaimonsa
heti, kun he talvella Turkuun olivat kuulleet poikansa liittymisestä
kapinaväkeen. He olivat siitä saaneet tiedon jo tammikuulla Eero
Markonpojalta, joka Padasjoella vangittuna oli tuotu tutkittavaksi
Turkuun ja siellä armoa anottuaan piispan välityksellä pian päässyt
vapaaksi. Eero oli kertonut Mikon lähteneen Padasjoelta hiihtämään
Päijänteen yli Sysmään päin muutamain kapinamiesten matkassa vähän
ennen Nyystölän taistelua... Kovassa tuiskussa olivat lähteneet, kertoi
Eero, ja sille tielle vanhukset jo olivat uskoneet hentovoimaisen
poikansa uupuneen. Jo olivat he häntä silloin kuolleena itkeneet...
Turussa elettiin kuluneena talvena muutenkin raskaita aikoja;
sotilaskomento oli kovimmillaan, ketä vähänkään epäiltiin kapinan
kannattajiksi tai marskin vastustajain ystäväksi, häntä pidettiin
kovilla... Olipa Martti-vanhus, joka ei muutenkaan ollut tuon mahtavan
Klaus-herran suosiossa, saanut peljätä omaakin henkeään, varsinkin kun
oli tiedoksi tullut, että hänen poikansa oli kulkenut ryösteleväin
talonpoikain joukossa. Elettiin tuskassa päivästä toiseen. Kuultiin
talonpoikain kapina masennetuksi, monta heidän johtomiestään tuotiin
Turun linnan tyrmiin... Mikosta vain ei mitään kuulunut.
Vihdoin, maaliskuun puolivälissä, kutsuttiin Martti yhtäkkiä Turun
linnaan, -- linnanhuovi kävi hänet sinne asiata tehden hakemassa.
Marski oli silloin äsken palannut Turkuun pitkältä sotaretkeltään
talonpoikia kukistamasta, palannut kaukaa Pohjanmaalta, jossa syntyneen
toisen kapinan hän juuri oli veriin sammuttanut, ja hän oli nyt mies
mahtavimmillaan. Kukaan ei koko maassa uskaltanut hiiskahtaakaan tätä
ankaraa voittajaa vastaan ja hänen tiedettiin nyt kaikella tarmollaan
valmistautuvan uuteenkin sotaan, sotaan Ruotsin Kaarlo-herttuaa
vastaan, joka yksin rohkeni riidellä häneltä hänen mahtiasemaansa.
Martti ukko oli linnaan lähtiessään uskonut rangaistuksen nyt kohtaavan
itseään poikansa vuoksi, jota hän jo vainajana suri, eikä hänellä ollut
suuria toiveita koskaan enää siltä matkalta palata. Ja ankara
nuhdesaarna oli hänellä ollutkin heti vastassaan, kun hänet tuotiin
sotamarskin eteen linnan kuninkaansaliin ... vanhaksi vehkeilijäksi ja
kelmiksi häntä Klaus-herra raa'asti haukkui, maanpetturiksi, joka muka
oli lapsensakin kasvattanut kapinoitsijaksi... Kuuman hetken oli
Martti-vanhus näin linnassa viettänyt. Mutta yhtäkkiä selvisi hänelle
juuri siellä marskin puheista, että hänen pappispoikansa oli vielä
helmikuun alussa ollut hengissä, että Mikko oli sitä ennen ollut
Savossa ja palannut sieltä Hämeeseen sekä käynyt marskin itsensä
puheilla Pirkkalan leirissä, rukoilemassa voitetuille talonpojille
armoa...
Erkin oli vaikea hillitä kieltään, kun Martti-ukko riihessä, vuoteen
reunalla leväten, kertoi näistä poikansa matkoista, jotka hän, Erkki,
tunsi paremmin kuin kukaan muu, -- kylmät väreet hänessä vieläkin
risteilivät, kun hän muisteli tuota heidän Pirkkalan-matkaansa. Hänellä
posket paloivat ja suoni tykitti valtavasti, mutta hän hillitsi
itsensä, pysyi ääneti, kuunteli vain selkäänsä lepuuttavan vanhuksen
tarinata.
Fleming ei ollut Pirkkalassa Mikkoa tuntenut, vasta perästäpäin hän oli
saanut tiedon, kuka se »hullu pappi» oli ollut, -- onneksi ei tuntenut,
sillä muutenpa olisikin Mikko-poika, joka häntä jo Turussa oli
suututtanut, taitanut joutua siellä nimismiestalossa käpälälautaan.
Silloin oli »hullu pappi» päässyt lähtemään, mutta nyt tahtoi marski
taas Mikon käsiinsä ja puheilleen ... tutkittavakseen muka, hän kun
sanoi epäilevänsä, että Rautalammen niinkuin Laukaankin papit olivat
olleet joissakin suoranaisissa kosketuksissa Kaarlo-herttuan Ruotsista
lähettämäin kapinakiihoittajain kanssa...
-- Vai sinne olisi vaatinut Mikko-papin pakinoilleen, huudahti Erkki,
joka hiljaa itsekseen siunaili heidän yhteistä onneaan, kun Pirkkalasta
suoraan olivat ajaneet kauas erämaille.
-- Niin, huokasi isä, -- yksinäiseen ja pimeään paikkaan hän siellä
linnassa luultavasti olisi joutunut. Mutta muuten koetti kyllä marski
silloin keräillä joka taholta todistuksia herttuata vastaan
kapinayllytyksestä, esittääkseen ne sitten Puolassa olevalle
kuninkaalle, -- hän on vihassaan yhtä sitkeä kuin sisukas!
-- Mutta te toki selvisitte siitä rautamarskin kuulustelusta, kyseli
Erkki edelleen mielenkiinnolla.
-- Niin, hän laski minut, haukuttuaan aikansa, menemään. Mutta vain
sillä ehdolla, että toimitan poikani hänen luoksensa -- niin hän
uhkaavana jyrisi. Klaus-herra oli silloin lähdössä Uudellemaalle, ja
kunnes hän sieltä palaisi, oli minun hankittava Turkuun poikani...
-- Jonka olinpaikkaa ette tienneet...
-- Vakuutin sen hänelle, mutta hän ei sitä uskonut. Ryhdyin silloin
tiedustelemaan Mikko-poikaani, en suinkaan häntä Turkuun hakeakseni,
vaan varoittaakseni tuota haaveilijaa, jos hän vielä hengissä on.
Kyselin kaikilta matkamiehiltä, utelin Turkuun tuoduilta vangeilta,
tiedustelin sinne palaavilta sotureilta, -- olenhan vanha soturi
itsekin --, mutta aina turhaan. Sain vihdoin kuulla Mikon käyneen
Rautalammella, mutta taas kadonneen sieltäkin -- siellä oli niihin
aikoihin liikkunut paljo sotaväkeä --; hän oli hävinnyt tietymättömiin
niissä kapinanjälkeisissä mylläköissä... Silloin valtasi meidät,
vaimoraukkani ja minut, uusi pelko, että poikamme on sittenkin kuollut
taikka menehtyy jossakin vankilassa. Tuota epävarmuutta oli meidän
vaikea kestää, ja aioin jo silloin, raihnaudestani huolimatta, lähteä
matkoille edes joitakin selviä tietoja hänestä saadakseni, mutta en
uskaltanut, -- marski oli käskenyt minun odottaa itseään Turussa...
-- Kuinka siis nyt pääsitte lähtemään, vai marskiko teidät lähetti?
uteli Erkki edelleen.
-- Marskiko, matki vanhus miltei hölmistyneenä, ja katsoi kummissaan
kyselijää. -- Silloinhan se juuri tuli yhtäkkiä Turkuun tieto...?
-- Mikä tieto? -- Erkki oivalsi, että tällä välin oli asiassa joku
odottamaton, ratkaiseva käänne tapahtunut, mutta ei käsittänyt, mikä.
-- Mikä tieto tuli Turkuun?
-- Tieto marskin kuolemasta, luonnollisesti, selitti Martti,
aavistamatta, että se suuri uutinen ei ollut vielä ehtinyt kauas
Sisä-Suomen perukoille.
-- Marskin kuolemasta! huudahtivat riihessä olijat kaikki yhtaikaa.
Yksin hidas ja untelo Tuomaskin karahti pystyyn ja hänen uunin ääressä
häärivä vaimonsa pudotti leipälapionsa.
-- Onko sotamarski Fleming kuollut? -- Näin he huudahtivat yhteen
ääneen.
Erkki oli jäänyt suu ammollaan seisomaan ja sai vasta kotvan kuluttua
äänensä kulkemaan:
-- Missä ja milloin?
-- Johan siitä on pari viikkoa aikaa, -- kotimatkalla Turkuun ollessaan
hän sairastui ja kuoli, -- eikö siitä tänne vielä ole tietoa tullut?
Ei ollut tullut tietoa, matkamiestä ei ollut sattunut sielläpäin
kulkemaan. Mutta nyt tuo tieto yllättävänä iski pieneen, Karmalan
riiheen kokoontuneeseen seuraan, iski ajatuksia seisottavana, mutta
samalla ikäänkuin ahdistuksesta vapauttavana. Samalla tavalla tuo tieto
edellisinä päivinä ja viikkoina oli iskenyt Suomen asukkaiden mieliin
maan kaikissa osissa, minne se vain tuli: tuokioksi lamauttavana ja
ikäänkuin hämmentävänä, mutta sitten kohta hengitystä helpottavana,
painajaisesta päästävänä. Se rautakoura, joka maata vuosikausia oli
pitänyt pingoituksessa, joka oli ollut armoton maahan rutistamaan
jokaisen, joka sitä vastaan vähänkään hangoitteli, tuo kova ja jäntevä
käsivarsi oli siis nyt herpautunut, teräsohjasten pitelijä oli
poissa... Sitä oli vaikea yhtäkkiä käsittää ... tuntui mahdottomalta,
että sellainen koura noin äkkiä hellittäisi otteensa, ja jokaisen
mielessä virisi heti kysymys: mitä sitten, kenen käsiin ja minkälaisiin
joutuu nyt valta...? Mutta samalla kuin noita outoja, vakavia
kysymyksiä mielissä virisi, tuntui niissä ennen kaikkea tuota suloista
keventymistä, jota pingoituksen laukeaminen joka tapauksessa tiesi. Ja
tältä se tuntui ennen kaikkia niiden sisämaan paljo kärsineiden ja
mahtajan uutta kostoa yhäti vapisevain asukkaiden mielissä, jotka enää
tuskin olivat uskaltaneet uneksia huomenta synkkään yöhönsä.
Se Martti-vanhuksen uutinen vaikutti Karmalan riihessä kuin valoa
lupaavan aamun sanoma, eivätkä nuo luonnonlapset osanneet salatakaan
iloaan siitä. Hitaat maalaiset vilkastuivat, he puhuivat ristikkäin,
kukin omaa mielenkipuaan visertäen.
-- Taitaa olla nyt kohta poikki huovien herruus ... ennusteli jo
juureva Tuomas pohteissaan.
-- Mene, tiedä, vaikka tulisi taas raja voutienkin kiskomaalle,
toivoili hänen huolten jo kumaraksi painama emäntänsä.
-- Niin, niiltä on nyt molemmilta poissa se voima, johon he kansaa
painaessaan varasivat, totesi Erkkikin. -- Eikä ole tietoa, tuleeko
heille sitä mahtiaikaa enää.
Mutta ällistyksensä ja ilonsa sekaan muisti hän kuitenkin vanhan
turkulaisen matkantekijän keskenjääneen tarinan, joka niin läheltä oli
kosketellut hänen suojattiansa ja häntä itseään, ja tuokion kuluttua
johti hän taas puheen isä vanhan ponnistuksiin kadonnutta poikaansa
etsiäkseen. Tämä silloin kertoi:
-- Muutamia päiviä sen jälkeen kuin tieto oli saapunut marskin
kuolemasta -- hänen ruumistaan oltiin juuri hakemassa Turkuun Pohjan
pitäjän majatalosta, johon vainaja oli vaipunut, -- läksin minä
matkalle. Mikään ei minua enää pidättänyt. Rannikolla oli kyllä jo
kelirikko, mutta sisämaassa kestivät vielä jäät ja metsätietkin. Kävin
Mikkoa tiedustelemassa Pirkkalasta, jossa vielä on sotaleiri ja
pidetään vankeja, ja ajoin sitten tänne Sysmään, jossa tiesin poikani
sukulaistensa luona oleskelleen.
-- Leinosessahan se vieraili, sen Matin kanssa matkoja teki, kertoi
Tuomas, puolustellen tietämättömyyttään. -- Mutta taloton ja autio on
nyt se Leinosen törmä..
-- Mutta tämä vierashan vakuuttaa poikani toki hengissä olevan. --
Martti kääntyi taas kyselevänä ja tarkempia tietoja anovana Erkin
puoleen, joka ensi tiedoillaan jo heti oli hänen mieltään lohduttanut.
-- Sano, mistä hänet haen, mihin tästä nyt ajan...?
-- Ajakaa kotiinne, niinkauan kuin keliä vielä vähänkään kestää,
vastasi Erkki, -- poikanne on hengissä ja tallella. Aikanaan hän kyllä
teille toimittaa tiedot itsestään.
-- Siitä lohdutuksen sanasta sinua kiitän...
Päivä oli näitä tarinoitaessa jo Karmalan nokiseinäisessä riihessä
kulunut iltaan, tie oli taas kovempi, hanki kantoi suksimiestä.
Vieraitten oli lähdettävä matkalle, ja keveämmällä mielellä he nyt
sieltä lähtivät, kuin olivat tulleet, jättäen isännänkin poikineen
valoisammilla toiveilla veistämään uutta tupaansa. Yhdessä he tekivät
taivalta Leinosen törmälle asti, josta reen oli poikettava alas jäälle
ja suksimiehen ylös korpeen. Erkki näytti turkulaiselle matkustajalle
sen suuren tuvan rauniot, jossa Mikko oli syksyllä niin hyvin viihtynyt
ja jossa hän oli veljensäkin tavannut.
-- Tunnetteko Juhana-poikanikin? kysyi Martti silloin kummastuneena.
-- Tunnen hyvin Savonlinnan ajoiltani..
Ja heidän siinä kahden seistessään samoilla raunioilla, joita
Matti-isäntä ja Mikko-pappi eräänä talvipäivänä niin epätoivoisesti
olivat kaivaneet, ilmaisi nyt Erkki itsensä Martille. Kertoi olevansa
sama sukulaisvanki, josta Juhana syksyllä oli isälleen kirjoittanut,
kertoi Juhanan välityksellä päässeensä vapaaksi linnan pakkotöistä ja
sitten ruvenneensa Mikko-veljen saattomieheksi. Kertoi heidän
yhteisistä matkoistaan ja kärsimyksistään, kertoi teurastuksesta
Mikkelin kirkonmäellä ja sen tärisyttävästä vaikutuksesta nuoreen
pappiin, kertoi heidän yhteisestä »hullusta» retkestään Pirkkalan
leirille sekä paluustaan takaisin Rautalammelle. Ja lopuksi hän kertoi
nuoren papin liittymisestä niihin pakolaisiin, jotka olivat Flemingin
ja hänen huoviensa kostoa välttääkseen karanneet kauas sydänmaille ja
sinne juuri parhaillaan perustivat uutta uudisasutusta.
-- Ja siellä salolla siis kovia kärsinyt poikani nyt on, totesi Martti,
samalla iloisena ja kiitollisena, kun nyt vihdoin tarkoin tunsi hänen
vaiheensa ja hänen nykyiset olonsa.
-- Siellä. Mutta nuo korvenraatajat haluavat siellä toistaiseksi pysyä
kätkössä, paenneet nuijamiehet eivät toivo esivallan edustajia
vieraikseen, selitti Erkki, ikäänkuin tarinatoveriaan varoittaen.
-- Sen käsitän, vastasi Martti. -- Mutta nythän he palannevat sieltä
takaisin kotikyliinsä, kun heidän sortajansa on kaatunut...?
-- Palaavatko vai eivätkö, sitä en osaa sanoa, vastasi Erkki vältellen.
-- Miesten aikomus oli kyllä sinne takamaille jäädä ja pesittyä...
-- Ja poikaniko myöskin...?
-- Heitä aikoi hän pappina palvella siellä salolla. Mutta itse hän
aikoinaan teille aikomuksistaan ilmoittanee, -- minä vien hänelle
terveisenne...
-- Ja siunaukseni, mitä hän päättäneekin: jäädäkö vai palata. Oikean
asian puolesta hän on ponnistellut ja kärsinyt, sen käsitän kaikesta,
kansan puolesta sortajaa vastaan, -- minä kiitän hänen retkiään ja
pyrkimyksiään, vaikka niitä muut moittinevatkin. Mielelläni me
vanhukset hänet tietysti kotiimme ottaisimme, mutta olemme näinkin
rauhalliset, kun tiedämme hänen olevan turvassa, -- saammehan toki
toisen poikamme kotiin.
-- Palaako Juhana Turkuun...?
-- Palaa, häneltä on tullut tieto, että hänen lipullisensa siirretään
Turkuun. Klaus-herrahan kokosi sinne kaikkialta sotaväkensä uutta
taisteluaan varten. Mutta vihjasipa Juhana kirjeessään haluavansa
palata Aningaisiin kaaleja viljelemään...
-- Joko lie suivautunut sotimaan?
-- Ehkä on Mikkelin verilöyly häneenkin vaikuttanut ... en tiedä,
vastasi isä varovasti. -- Mutta kaalien puoleen koetan minä hänen
mielensä kääntää...
Niin pitkään jäivät nämä uudet tuttavukset tarinoimaan Leinosen tuvan
raunioille, että ajomies, joka tiellä hevosta piteli, sitä jo kävi
ääneensä kummastelemaan. Erottava oli heidän siis nyt vihdoin eri
haaroille.
-- Ja tästäkö painut nyt suoraan sitä kaukaista sydänmaata kohti, jossa
poikani on? kysyi Martti, kun he jäähyväisiksi kättä puristivat.
-- En suoraan, minunkin on haettava eräitä vainon aikana kadonneita
omaisiani, minunkin, vastasi Erkki, varsinaisesta tehtävästään mitään
sen tarkemmin kertomatta. -- Lähden nyt jatkamaan etsimääni.
-- Olkoon onni sinulle yhtä suopea kuin minulle, toivotteli Martti
sydämellisesti.
-- Sitä toivon sekä itseni että muitten puolesta, vastasi Erkki, ja
hänen silmässään välähti pieni veitikka. -- Jääkää hyvästi!
Rampa vanhus rupesi jo kapuamaan rekeensä. Mutta kainalosauvoja rekeen
nostaessaan pysähtyi hän vielä ja viittasi ajomiestään malttamaan
mielensä. Hänessä näkyi heränneen uusi tuuma, jonka hän vielä viime
hetkellä tahtoi toteuttaa.
-- Odota, matkamies, vielä hetki, virkkoi hän Erkille ja otti
matka-arkustaan kiireesti esille pienen lippaan, josta hän latoi arkun
kannelle kirjoitusvehkeensä. Keväinen ilta jo hämärsi, mutta laskeneen
päivän kuulaassa valossa rupesi hän siinä vielä kiireellä raaputtamaan
kirjettä pojalleen, ajajan ja matkamiehen sitä kummastellen
katsellessa. Muutamia rivejä hän siihen vain piirsi, mutta hän tahtoi
toki antaa pojalleen mieskohtaiset, kevenneestä sydämestään lähteneet
terveiset ja selvän todistuksen siitä, että hän poikansa teot ymmärsi.
-- Kas niin, puheli ukko, käärien kirjettään kokoon. -- Kun tapaat
poikani, anna tämä hänelle.
-- Perille vien, vakuutti Erkki, -- ja tiedän hänen tästä tuomisestani
iloitsevan.
-- Ja nyt, Herran haltuun! -- Rampa äijä kapusi lopultakin rekeensä,
johon ajomies hänet peitti vällyjen väliin ja joka siten vihdoinkin
pääsi laskeutumaan Leinosen törmältä. Mutta Erkki nousi ylöspäin
Mustanahon rinnettä, suuntautuen öiselle hiihdolle Vahvajärven
salokylää kohden.
* * * * *
Sieltä Vahvajärven Juuritaipaleelta, Esko-isännän tuvasta, toivoi Erkki
löytävänsä ne Leinosen orvot naiset, joita hän oli Rautalammen
takamailta asti lähtenyt hakemaan. Mutta pontevan, öisen hiihdon
jälkeen tätä kylää eräänä kirkkaana kevätaamuna lähestyessään huomasi
hän jo etäältä, että paljo muuttunut on sitten viime näkemän tämäkin
taipaleiden takainen metsäkylä. Monet talot olivat poltetut
paikoiltaan, -- sotaväen kosto näkyy tännekin kovasti iskeneen. Perille
tultuaan hän kuulikin, että tänä verisenä talvena oli sotaväkeä moneen
kertaan kulkenut tätä kautta Savon ja Hämeen väliä suuntaan ja toiseen,
etsien ja ahdistellen aseellisia talonpoikaispartioita, ja nuo
huovijoukot olivat ilkkuen rangaisseet taipaleen asukkaita siitä, että
he talvella olivat majoittaneet kapinaväkeä kyläänsä ja yhtyneet
siihen. Mutta miehiset miehet olivat silloin ja koko kevätkauden olleet
kylästä poissa, pakoretkillä... Nyt oli heistä osa palannut, toiset
olivat vielä jääneet vanhoille kalajärvilleen kevätkalan pyyntiin...
Surullisia viestejä, murtuneita, epäluuloisia katseita, vältteleviä
vastauksia sai Erkki nyt vastaansa tässä ennen herttaisessa
metsäkylässä liikkuessaan. Poltettu oli Esko-isännän komea talokin,
mutta isäntä itse oli jo kotosalla, vanhassa tuparähjässä asuen...
Häneltä sai Erkki toki tietoja hakemistaan naisista. Palanneethan ne
olivat jo parin viikon perästä sieltä pakosaunastaan; murjottu emäntä
oli näet ruvennut sairastelemaan ja tänne se sitten oli muutaman
viikon kuluttua kuollutkin... Ne olivat kovia, murheellisia aikoja ne
viikot ... alituiseen tuli viestejä sotaväen saapumisesta, ihmisten
täytyi paeta kodeistaan metsiin ja takamaille. Elisa-raukka, joka ihan
yksin oli perheestään jäänyt, oli tietysti ollut maailman murjoma,
itkenyt vain ... ja pelko Koskipään paluusta oli häntä vielä kaiken
aikaa ahdistellut... Siksi kiirehti hän jo pian äitinsä kuoltua
muutamassa pakolaisjoukossa pois kalajärville ... siellä hän vieläkin
on ... sinne nyt toiset kylän perheet aikovat jäädäkin...
Erkki sai erään kylän pojista oppaakseen Juuritaipaleen takamaille,
missä sen asukkailla vanhastaan oli pyyntisaunansa, eikä ne olleetkaan
kuin muutaman päivänhiihdon takana. Mutta keli teki jo täällä
salollakin aivan loppuaan. Päiväsydämen vain kylässä levättyään jatkoi
siis pitkän matkan hiihtäjä taas sitkasta vaellustaan, jatkoi
sisukkaasti ja herpautumatta, vaikka jo jäseniä uuvutti ja mielikin
toisinaan pyrki mataloitumaan. Silloin hän pilkkasi itseään höperöksi,
joka näin toisten asioilla maita, mantereita, kyliä ja saloja,
kierteli, kenenkään pyytämättä, jopa asianomaisten tietämättäkin.
Eihän hänellä ollut täyttä varmuutta, tekikö hän palveluksen
pappisystävälleen hakemalla hänelle tuota tyttöä, jota mies ei itse
viime talvena käynyt puhuttelemassa, vaikka jo oli muutaman
neljänneksen päässä hänen piilopaikastaan... Eikähän hän tiennyt,
odottiko orpo tyttöraukkakaan enää ollenkaan haihattelevaa sulhastaan,
joka hänet näin pitkäksi ajaksi oli hylännyt ... kenties on Elisa
tällävälin jo hädissään suostunut johonkin toiseen sulhaseen, johonkin
nuoreen pakolaistoveriin, jonka kanssa hän aikoo rakentaa uuden pirtin
Leinosen törmälle ja siellä ruveta isävainajansa viljelyksillä
elämään...
Näinä epäilyksensä hetkinä Erkki verisesti itseään ivaili ja nuhteli,
eikä hän voinut tehdä itselleen selkoa, miksi hän oikein tähän urakkaan
oli ruvennut, mikä häntä oli vetänyt koko talvikaudeksi tuota nuorta
pappia noin palvelemaan... Sukulaismies ja avuton raukka, -- onhan
niitä aina sellaisia! Mutta hänestä oli Mikon luonteessa jotakin niin
puhdasta ja vilpitöntä, että se häntä vaistomaisesti veti puoleensa,
jotakin epäitsekästä ja kaunista, jota hän ei voinut vastustaa. Ja
varsinkin äskeinen keskustelunsa Mikon isän kanssa oli häntä
vahvistanut uskossaan, että hän, niinkuin Mikko itse, ponnisteli oikean
asian hyväksi. Tunsihan hän nuoren papin hivuttavan salahaavan, vaikkei
tämä siitä hänelle ollut muuta kuin kuumehoureissaan valittanut,
tunsihan hän hänen suuren kaipuunsa... Ja tyttö taas, -- häntä Mikko
epäili itsestään vieraantuneeksi, veljeensä muka mieltyneeksi ... no
pian tuo nähtänee, ketä se omakseen toivoo ja odottaa... Mitäpä hän
tässä joutavia mielessään käräjöi, päätteli Erkki silloin aina
epäilyksensä katkaisten, mitäpä hän, yksinäinen seikkailija, muutakaan
toimitti, kuin hiihti maita ja ajoi muiden asioita, -- se häntä
sittenkin huvitti enemmän kuin turpeen puskeminen tai hirsien
veisteleminen...