laittoi.
-- Tapasit isäni, joka oli matkalla minua, kadonnutta poikaansa,
hakemassa ja jonka mieltä rauhoitit ja lohdutit. Kerro hänestä Erkki,
kerro kaikki...!
Päivä oli uudistuvassa vierähtänyt iltapuoleen saakka noita kaikkia
kaukokuulumisia kerrottaessa. Pienen salokylän asukkaat olivat lopuksi
sieltä vähinerin vetäytyneet iltatöihinsä ja sitten syömään ja
lepäämään kukin omiin saunoihinsa, mutta vieläkin oli Erkillä
kerrottavaa pitkältä matkaltaan. Mikko oli varsinkin väsymätön
kyselemään isästään, kotioloistaan, veljestään, Karmalan väestä,
kaikista. Mutta ennen kaikkea hän halusi tarkkoja tietoja Elisan
hakemisesta ja löytämisestä, -- tyttö sai itsekin kertoa vaiheistaan,
suurista suruistaan ja suuresta pelostaan sekä haikeaan kohtaloonsa
alistumisesta. Erkki taas tiesi kertoa senkin, että Koskipää, joka
kosinnallaan ja vainollaan oli tuottanut Elisalle niin paljo surua ja
levottomuutta, nyt oli uuteen taloonsa tuonut vaimokseen vallasnaisen
Hämeenlinnan tienoilta, -- mies tavoittelee sitäkin tietä
aateliskilpeä. Joka tapauksessa oli sekin Elisaan kauan kohdistunut
uhka nyt poissa.
Paljo oli kauan erossa olleella sulhasella ja morsiamella toisilleen
kerrottavaa. Heidän molempain muistelmat, heidän kaihonsa ja toiveensa,
selvitettiin siten puolelta ja toiselta eikä niihin lopuksi jäänyt kuin
yksi hämärä kohta, johon Erkki ja Elisa kumpikin omalta kannaltaan
kaipasivat sulhaselta valaistusta.
-- Miks'et tullut minua piilopirtistäni hakemaan, kun pakopaikkani sait
tietoosi, niin kysyi Elisa vihdoin arasti ja punehtuen. -- Etkö
halunnut tulla? Se kysymys on mieltäni vielä suotaipaleilla
mustentanut...?
-- Niin on omaanikin, vastasi Mikko vakavana ja kuin itseensä
painuneena. -- Olin silloin niin kokonaan noiden Mikkelin näkyjen
järkyttämä, minun täytyi heti koettaa tehdä jotakin, sieluni hätä minua
ajoi eteenpäin...
-- Piilosaunamme ohitse...
-- Tahdoin rangaista itseäni, uhmata ja uhrata henkeni suuren asian
puolesta, -- uskoin siihen kykeneväni...
-- Ja unhotit minut...?
-- Unhotinko? Ainakin koetin ... mikään ei saanut minua silloin
sitoa... Nyt olen oppinut, että minusta ei ole suuriin tehtäviin, että
jos voin jotakin vaikuttaa, voin sen tehdä täällä kätkössä
maailmalta...
-- Olit samalla kuin jonkun pahan haltian lumeissa, pisti Erkki kuin
nuhdellen väliin. -- Järkeä ei siinä sinuun saanut millään...
-- Pahan haltian lumeissa ehkä olinkin ... se haltia vallitsi minua
mustan epäilyksen muodossa...
-- Epäilit Juhana-veljeäsi ... ehkäpä morsiantasikin, ja suotta, torui
Erkki.
-- Suotta kai! Mutta silloin en saanut sitä epäilystä kitketyksi
runnellusta sielustani, jonne se oli syöpynyt.
Elisa naurahti tähän veitikkamaisesti ja virkkoi yhtaikaa anteeksi
anoen ja anteeksi antaen:
-- Näinpä kyllä sen epäilyksesi ituja jo syksyllä kotona Leinosessa,
mutta en uskonut tuon taudin voivan sinua voittaa... Vallattomassa
varomattomuudessani annoin epäilystesi vain versoa -- syy on siis
osaltaan minunkin...
Mikko katsoi eteensä kuin pitkästä sumusta selkenevin silmin ja puhui
vakavasti:
-- Tuhoisaksi se tautini olisi voinut meille käydä, ellei Erkki sitä
olisi huomannut ja sitä pyytämättäni käynyt parantamaan. Mutta antoihan
Juhana epäilyksiini sentään syytäkin, eikö totta?
-- Ei antanut, vähän naljaili vain, vakuutti tyttö. -- Hän kertoi
minulle suoraan, ettei hän minua sinulta tahdo, sinua vain
kiusoittelee... Mutta sinulle hän minut soi ja sinulle hän minut sitten
pelasti, -- eikä se hänelle niin helppoa ollutkaan...
Vasta nyt, kun Elisa avoimin kasvoin ja kirkkain silmin todisti
aiheettomaksi hänen hivuttavan salatautinsa, vasta silloin se oka, jota
Mikko oli koko talven rinnassaan kantanut veljeään vastaan, rupesi
hellittämään, vasta silloin hän tunsi onnensa täydeksi. Mutta samalla
hän tunsi lääkityssä rinnassaan tunnonsoimausta siitä, että hän näin
aiheetta oli epäillyt omaa veljeään, joka kaiken aikaa oli tarkoittanut
hänen parastaan. Ja hän päätti sieltä erämaan syvyydestäkin koettaa
toimittaa anteeksipyynnön veljelleen, -- Elisalta hän sen anteeksiannon
jo tiesi saaneensa.
Kesäinen ilta oli käynyt myöhäksi, pieni erämaan kylä, jota tänään nuo
monet ulkomaailman uutiset olivat virkistäneet, oli jo vaipunut uneen.
Uutisten tuojatkin olivat, väsyneinä viikkoisten metsätaipaleidensa
rasituksista, vihdoin vaipuneet nukkumaan tuohon uusimpaan tupaan,
jossa he päiväkauden olivat matkan vaiheitaan kertoneet. Mutta Mikko ei
ollut vielä mennyt vuoteelleen.
Hän istui ulkona tuvan järvenpuoleisella seinämällä ja kirjoitteli. Hän
oli toisten maata mentyä hakenut esille kirjoituslippaansa, jota hän ei
koko keväänä ollut käyttänyt, oli kaatanut seinää vastaan nostetun
ahkion pöydäkseen ja sen kumotulla, tasaisella pohjalla hän, kelkan
pajulla istuen ja kumaraan painuneena, raaputti hanhenkynällään
karkeata paperia, auringon mailleen painuessa.
Mikko oli jo kirjoittanut veljelleen ilmoituksen naimisiin menostaan ja
sen anteeksipyynnön, josta hän illalla mielessään oli päätöksen tehnyt,
ja nyt hän piirteli vastauskirjettä isälleen. Eihän hän tiennyt, koska
hän saisi nuo kirjeet menemään, ehkäpä vasta syyspuoleen, jolloin joku
kylästä suoriutuisi talvisuoloja hakemaan, tai kenties vasta ensi
suksikelillä, jolloin lähdettiin syysnahkoja myymään, -- mutta se ei
häntä huolettanut. Hänellä oli vain tarve nyt jo heti verekseltään
purkaa paperille onnentunnetta uhkuva sielunsa ja kiitollisuutensa sen
johdosta, että hänelle ansiottaan oli suotu näin rikas ja täyteläinen
elämä.
Luonnossa oli kaikki hiljaista. Linnut olivat yösydämeksi uinahtaneet
laulamasta eikä lahden pinnalla käynyt värettäkään. Päivän kehä oli jo
hetkeksi pistäytynyt pohjoisen vaaran taa, mutta sen punerrus hohti
kauniina koilliselta rannalta ja se loi luontoon leppeän, hillityn
valaistuksen, riittävän voimakkaan, että Mikko siinä kuulaassa
yövalossa ulkona törmällä hyvin näki kirjettään kirjoittaa.
»-- -- Kiitos, isä, ymmärtämyksestäsi ja siunauksestasi.
»Olen iloinen, kun tiedän teidänkin voivan käsittää, että tämä erämaan
elämä, johon kohtalon laineet minut vähinerin ovat ajaneet, on minulle
sopivin ja paras rauhan satama.
»Kerronpa sinulle jotakin täkäläisestä, hiljaisesta, vähän
vaihtelevasta, mutta sittenkin mieltäni tyydyttävästä elämästäni.
Keväällä olin apulaisena ja oppipoikana venettä veistettäessä ja nyt
yrittelen itse uutta venettä tekemään, voidakseni tehokkaammin ottaa
osaa kalanpyyntiin. Välitöiksi rakentelen sahalla ja kirveellä
ensimmäisiä huonekaluja uutta pappilaani varten, joka jo on vesikaton
alla ja joka parin, kolmen viikon perästä valmistuu. Silloin muutan
sinne suureen kirkkotupaan asumaan nuorikkoni kanssa. Kihlasin näet
syksyllä Sysmän Leinosesta, tuntemasi etäisen sukulaisen talosta, jonka
rauniot olet nähnyt, tyttären, Elisan, nyt orvoksi jääneen tytön, jonka
kanssa rupean yhdessä elämään. Erkki Pentinpoika toi äsken tämän
minulle kalliin elämäntoverin eräältä pakolaisrannalta suureksi
ilokseni tänne, ja vaikka en nyt teille vanhuksille voikaan näyttää
uutta miniätänne, pyydän kuitenkin liitollemme siunaustanne. Täällä ei
tietysti ole eikä tänne voida saada toista pappia, joka meidät vihkisi,
sen vihkimisen saan siis toimittaa itse, mutta olenpa varmasti
vakuutettu, että liittomme on näinkin luja ja Jumalalle otollinen. Jos
tänne joskus, ehkä vuosikymmenen perästä, tulee käymään joku pappi,
vahvistakoon hän silloin vihkimisemme, -- täällä erämaillahan kastetaan
lapsetkin usein vasta kymmenen vuoden vanhoina. Minun pienessä
seurakunnassani ei sellaista odotusta kuitenkaan tarvita. Toimin
täällä pappina ja sielunpaimenena kaikissa suhteissa, hoidan
jumalanpalvelukset ja muut papilliset toimitukset säännöllisesti
kirkkokäsikirjan mukaan sunnuntaisin, mutta taas maanantaista aherran
ahkerasti koko viikon seurakuntalaisteni kanssa arkisissa töissä,
kalanpyynnissä ja kaskenpoltossa.
»Olen tänä sotatalvena käynyt kovaa oppia ja koetan nyt sitä käyttää
hyväkseni. Luulin voivani suuremmalla opillani ja kirjatiedoillani
vaikuttaa jotakin hyvää tuohon kovia kärsineeseen ja epätoivoon
ajettuun kansaan, luulin voivani lieventää sen uhkamieltä ja raakuutta
ja auttaa sitä sen oikeissa ponnistuksissa. Uskoin noin ylhäältä päin
voivani siihen täysin sulautua ja vaikuttaa siihen johtavasti ja
kohottavasti. Tämä oli erehdys, tätä tietä en päässyt kansan sydämeen,
en tuntemaan sen tunteita enkä niitä jalostamaan, niinkuin olin
kuvitellut. En senvuoksi voinut sotaretken varrella vaikuttaa paljo
mitään, kärsin vain kauheasti siitä molemminpuolisesta julmuudesta ja
ryöstöstä ja verenvuodatuksesta... Ja kumminkin koetin parastani ...
tunsin sydämessäni kansan pyrkimyksen olevan tosihädän pakottaman ja
toivoin sille menestystä. Mutta samalla ymmärsin, että se oli lähtenyt
väärälle tielle ja että minäkin mukana ollen sitä siinä kannatin, --
siihen ristiriitaan olin, isä rakas, sortua. Vasta nyt alan hämärästi
oivaltaa, että kansan sydämeen on pyrittävä toista tietä, oppipojan
kannalta, jättämällä kaikki, mikä on muualta saatu, sulautumalla
siilien kokonaan, -- silloin ehkä voin saada aikaan jotakin siitä, mitä
olin uneksinut.
»Sukumme on kansan keskuudesta lähtöisin, sen olet minulle, isä,
monesti kertonut, samoinkuin senkin, että se sittemmin on kansasta
vieraantunut. Moni sukumme jäsen on siihen taas pyrkinyt sulautumaan
takaisin, mutta onnistumatta, -- hän on aina tuntenut roikkuvansa
taivaan ja maan välillä. En tiedä, onnistuuko tuo sulautuminen minulle,
mutta sen tiedän, että pyrkimykseni siihen, ehdoton antautumiseni,
tuottaa minulle jo tyydytystä ja onnea. Ja se minulle riittää.
»Peräti vähäarvoiset ovat minulle nyt ne kiistat ja kilvoitukset siellä
suuren maailman keskuudessa, jotka minuakin ennen innostivat ja
kuumensivat ja joiden riitain ratkaisemisesta luulin kaikkien
elämänarvojen riippuvan. Mitäpä ne sittenkään tosielämässä merkitsevät?
Mitä merkitsee kansalle ja meille itsellemme, onko kirkoissa kuvia vai
eikö, josta kysymyksestä Turun-aikoinani tulistuin, mitäpä sillä on
väliä, koettaako mestari Samuel palauttaa kirkonmenoihin joitakin
paavillisia tapoja ja suosiiko joku mahtimies sitä tai tätä opin
vivahdusta? Onko se ihmisten onnen ja sielunrauhan kannalta minkään
arvoista? Kuka voi sanoa, onko Ericus-piispan johtama kirkollinen
välityssuunta, jota siellä eri tahoilta ankarasti moitittiin, oikea vai
väärä, ja mitäpä vaikuttaa meidän ihmisten sisäiseen onneen,
kumminpuolin se kysymys ratkaistaan. Oma sisäinen kamppailuni on
jättänyt minut niihin asioihin nähden aivan kylmäksi. Toiset tiet ja
tekijät vievät siihen mielemme rauhaan ja sopusointuun, joka on onnemme
ehto, ja sisäiseen sopusointuummehan meidän on pyrittävä. Se on ainakin
minulle ainoa tavoittelemisen arvoinen päämaali. Kun sen saavutan, ja
luulenpa olevani nyt hyvällä tiellä, ei mikään muu ole minulle minkään
arvoista.
»Siellä maailmalla, missä intohimojen laineet käyvät korkeina, ei ole
sitä sopusointua helppo saavuttaa. Se ei ollut mahdollista ainakaan
minulle. Täällä salolla, jonne mikään vieras vaikutus ei voi ulottua,
on meille, pienelle pakolaisjoukollemme, myös aivan yhdentekevää sekin,
hoitaako isännyyttä, kantaako veroja ja rasittaako kansaa Klaus Fleming
vaiko joku muu ylimys, voittaako siinä suuressa kilvoittelussa Puolassa
oleva kuningas vaiko Ruotsissa oleva herttua. Meitä se ei liikuta, ja
iloitsemme siitä, että meidän ei sitä tarvitse ajatellakaan. Pysymme
siitä kaikesta visusti syrjässä. Minä koetan hoitaa uskollisesti ja
antaumuksella pientä seurakuntaani ja oppia sen sydämiin sulautumaan,
koetan säilyttää itsessäni sopusoinnun; jos siinä onnistun,
on elämäntyöni menestyksellä suoritettu ja elämäni tarkoitus
saavutettu -- -- --»
Sydänmaanjärven hiljaisella törmällä tätä kirjettä yksinäisessä
kesäyössä piirtelevä mies nosti kumartuneen päänsä ahkion pohjalle
asettamastaan paperista, rupesi varovasti vuoleskelemaan tylsynyttä
hanhensulkaansa ja katsahti sitä tehdessään lahdelle, jonka pinnalla
nyt näkyi pieniä väreitä. Aamutuuli oli herännyt, -- kas, johan olikin
päivän kehä noussut metsäisen vaaran takaa ja se nyt kimallutti noita
tuhansia, lahdelta välkkyviä väreitä, jotka loivat eloa äsken
nukkuneeseen luontoon. Törmällä olivat petäjänrungot ruvenneet
vaskenkarvaisilta hohtamaan ja alavamman notkon vehmaassa lehtimetsässä
virittivät linnut aamuvirtensä. Sydänyö oli kulunut. Mikosta tuntui,
että hän sen nyt oli valvomalla huonosti viettänyt, hänen olisi pitänyt
nukkua niinkuin muut pakolaiset, noustakseen heidän kanssaan taas
aikaisin, päivän töihin... Mutta hän ei ollut nyt voinut olla
purkamatta täyttä sydäntään.
Lehmä ammui pienessä aituuksessa, joka sille ja mullikalle eilen oli
siihen ruohoiselle vietteelle kiireellä kyhätty. Pirtin ovi liikahti
silloin; sieltä astui ulos Elisa, joka taipaleen varrella oli lehmän
hoitajana tottunut nukkumaan herkästi ja heräämään heti sen ensi kertaa
ammahtaessa. Tyttö tuli sieltä törmälle vielä unen pöpperössä,
punoittavin poskin ja katsoi suurin, kysyvin silmin Mikkoa, joka kelkan
pajulla istuen kirjoitteli ahkion pohjalla. Hän oli kuin hölmistynyt ja
virkahti hämmästyneenä:
-- Oletko valvonut koko yön? Teetkö usein niin?
-- En, pulmuseni, nukun tavallisesti niinkuin toiset, harvoinpa kosken
päivilläkään kirjoitusvehkeisiini. Nyt tuli poikkeus, ja sinä olet
siihen syypää.
-- Minäkö? kysyi tyttö ihmetellen.
-- Niin, minun täytyi paperille purkaa iloni ja onneni...
-- Paperille ... ilosi... Minä jo säikähdin, että sinä usein öillä
kummittelet.
-- Älä pelkää -- kohta lähden vuoteelleni. Mene jatkamaan untasi,
Elisa, elukoilla ei ole mitään hätää.
Tyttö meni rauhoittuneena ja Mikko painautui taas paperinsa yli
päättämään kirjeensä.
»Vaikka en tiedä, koska tämä kirjeeni voi täältä lähteä, kiirehdin sen
tällä kertaa lopettamaan. Olen sitä kirjoittanut taivasalla keskellä
yötä -- siitä jo käsität, kuinka kaukana olen pohjoisessa, -- ja minua
määräävä tahto, morsiameni moittiva silmäys, kieltää minua kauemmin
valvomasta. Alistun siihen nöyrästi ... mutta olen samalla tehnyt sen
havainnon, että minun -- ja meidän kaikkien -- on onnemme edellytyksenä
pyrittävä ja päästävä täyteen sopusointuun paitsi itsemme myöskin
ympäristömme kanssa. Koetan ottaa varteen senkin ja toivoakseni se
onkin helppoa. Tuvasta kuuluu erämaan nuijamiesten tukeva kuorsaus. Se
on minulle jo tuttua soittoa, joka pian on tuudittava minut
rauhalliseen sydänmaan uneen...»