kieltäydyttävä. Aikomuksemme kyllä oli jättää lähtömme ensi
maanantaihin, että vielä kerran ensi pyhänä olisimme saaneet käydä
kirkossa ja kuulla sinun saarnaavan... Mutta ei ollut miehillä malttia,
sotaväki voi jo siihen mennessä keritä tänne...
Mikko istui kotvan ääneti siinä puolihämärässä kylkeistuvassa, jossa
hänellä taas oli pappilassa asuntonsa, istui silmät siltaan luotuina,
murheellinen, masentunut ilme kasvoillaan. Sitten virkkoi hän hiljaa:
-- Minä en saarnaa enää Rautalammen kirkossa, ehkä en muuallakaan?
-- No miksi et? -- Nyt oli Erkin vuoro ihmetellä.
-- En saa. Kirkkoherra on sen kieltänyt. Hän ei uskalla ... kun minä
olen ollut kapinaväen matkassa, pelkää siitä kostoa itselleenkin. Hän
on jo asiasta kirjoittanut tuomiokapituliin... Minun on täältä pian
lähdettävä...
-- Lähdettävä täältä? Miksi -- juurihan tulit?
-- Vanha kirkkoherra ei uskalla antaa minun kauan asua pappilassaan ...
voin aiheuttaa ikävyyksiä ... hän on jo kehoittanut minua ensi tilassa
matkustamaan tieheni ... pelkää kovasti, ukkopaha!
-- Matkustamaan, minne? Turkuunko?
-- En voi Turkuun lähteä ilman piispan kutsua. Siellä on nyt muuten
meikäläisiin nähden komento kova...
-- Mutta minne sitten joudut?
-- Samapa se minne! Mitäpä minusta enää...
Mikko oli, Rautalammelle palatessaan, aikonut ryhtyä innolla ja
voimalla papilliseen työhönsä paljo kärsineiden seurakuntalaistensa
keskuudessa, -- kaikki nuo uudetkin unelmat olivat nyt taas rauenneet.
Hän oli toivonut siellä vihdoinkin saavansa rikki vatvottua sieluaan
tyydyttävän toimialan, olipa jo taas uneksinut siellä löytävänsä
kodinkin, -- kaikki kumossa! Mutta Mikko oli jo tähän uuteenkin
kohtaloonsa alistunut: se on kaikki, päätteli hän, jatkuvaa
rangaistusta siitä, että hän oli erehtynyt kansan unelmia kannattamaan
ja tehnyt sen itsekkäässä tarkoituksessa ... hän ei ollut vielä
tyhjentänyt kalkkiaan pohjasakkoja myöten. Hän ymmärsi, että hänen on
se tehtävä, ja alistui nöyrästi...
Mutta Erkki syljeskeli vihaisena uunin kupeella ja murisi, -- tuotapa
hän ei ollut osannut aavistellakaan. Hän tunsi heidän yhteisten
matkojensa varrelta hyvin Mikon hiljaiset, uudetkin unelmat ja niiden
korkeimman pyrintöpäämäärän, joka oli entinen, vanha ja rakas: saada,
sittenkuin hän oli taistelunsa loppuuntaistellut, hakea ja tuoda
kaukaisen pappilan kylkeistupaansa se Leinosen orpo tyttö, jonka he
toivoivat piilosaunassaan säästyneen vainojen kynsistä... Eihän kyllä
Mikko milloinkaan ollut siitä unelmastaan Erkille suoraan puhunut, hän
oli karttanut siihen koskemista, epäillyt jotakin ja hautonut salaa
mielessään niitä omia epäilyksiään. Hän oli kantanut salahaavaa
sydämessään, mutta Erkki oli uskonut sen piankin arpeutuvan. Nytkin oli
Erkki helposti Mikon puheista ymmärtänyt noiden vanhain unelmain yhä
asuvan nuoren papin mielessä ja olipa hän toivonut niiden vielä tänä
keväänä, rauhan palattua, toteutuvankin... Nytkö on kaikki sekin mennyt
mäsäksi...! Vai aikoisiko --? Erkki kysäisi yhtäkkiä iloisemmin:
-- Täältä lähdettyäsi ehkä poikkeat Sysikorpeen, kaiketi Leinosen
naiset jo ovat sinne palanneet piiloretkiltään?
-- Mitä minä sinne ... vaikka olisivat palanneetkin ... virkaheitto
pappi...!
-- Saanethan taas viran ... yritti Erkki lohduttelemaan. Mutta Mikko
puisteli päätään:
-- Mitenkä saan ja missä...? Ja sitäpaitsi, emmehän tiedä, kuka ne
naiset taas on saattanut pelastaa ja missä ne ovat...
Erkki ymmärsi, mihin hänen raskasmielinen ystävänsä tähtäsi noilla
epämääräisillä, mutta katkerasti särähtävillä sanoillaan ... siinä se
haava taas oli aukinaisena! Mikko ei ilmeisesti voinut karkoittaa
mielestään kalvavaa epäilystään sen johdosta, että hänen tyttönsä oli
lähtenyt hänen huovi-veljensä matkaan ja sen ilomielellä tehnyt... Se
oli kaikki, koko elämä, nyt taas Mikkoon nähden umpimutkassa ja
umpisurullista ... surkeampaa kuin saloon painuvain kohtalo! Erkin
olisi pitänyt siinä nyt sanoa kiireiset jäähyväisensä tuolle entiselle
matkatoverilleen ja rientää hakemaan sovitulta aholta kyläläistensä
ensimmäistä yönuotiota, mutta hänen oli vaikea tuolleen jättää tätä
avutonta nuorukaista, jota hän monien vaikeiden retkien varrella oli
hoivannut. Mikko huomasi silloin Erkin neuvottomuuden ja virkkoi
melkein naurahtaen:
-- Lähde sinä vain hiihtämään toisten apajalaisten luo, etteivät sinua
liian kauaksi jätä. Kiitos entisistä yhteisistä retkistä, tottapahan
minä tästä johonkin joudun...
-- Mihin joudutkaan, liian herkkämielinen mies! murisi Erkki. --
Käräjiin sinut vielä vievät ja tyrmään...
-- Vaikkapa niinkin, se lie silloin niin sallittu...
-- Mutta minäpä en sitä salli! -- Ja äkkiä seisaalleen ponnahtaen,
ikäänkuin äkkipäätöksen tehtyään, huudahti Erkki: -- Sinä lähdet meidän
mukana sydänmaalle hiihtämään, sinne perille asti...
-- Teidän vaivaksenne ... ei ole minusta teille apua!
-- Tule papiksemme sinne korpeen, -- vaikkapa seurakuntasi pieneksi
jäisikin. Siinä elät, missä mekin...
Mikon sairasta mieltä tuo ehdotus heti viehätti ja hurmasi. Yhdellä
kertaa hän siten katkaisisi kaikki ongelmansa, häviäisi pois koko
asutuilta mailta, niinkuin nuo pakenevat talonpojat... Ei tarvitsisi
hänen enää kantaa huolta menetetystä virastaan eikä uudesta
paikkapaikasta, ei vaivata piispaa anomuksilla ... eikä myöskään
kiusata itseään eikä tyttöään tyrkyttäytymällä hänelle. Kaikki solmut
selviäisivät, hän olisi haudattu salolle, eikä siitä haudastaan koskaan
enää nousisi...
Hänen nykyiseen tilanteeseensa ja mielialaansa ei mieluisampaa
ratkaisuehdotusta olisi voinut tulla. Hän häviäisi hiljaa pappilasta,
puhumatta sanaakaan pelonalaiselle kirkkoherralle, jonka hän siten
vapauttaisi kaikista huolista... Siellä salolla huolehtisi hän vain
noiden hyvien tuttavainsa, erämaan talonpoikain, sielunhoidosta ja
pääsisi siten kerrankin lähelle tuota kansaa, jonka sielunelämään ja
ajatusmaailmaan hän ei vielä kaikesta huolimatta ollut päässyt
syventymään. Kerrankin täysin reipastuneena hän uunin luona seisovalle
ystävälleen virkkoi:
-- Minä lähden matkaasi, Erkki, lähden apajalaisten kanssa sydänmaille,
jos vain he minusta huolivat!
-- Kun kestänet sitä taivalta tehdä, mikä edessä on, ja maata
viikkokausia havuilla rakotulen ääressä...
-- Minä kestän, olenhan jo tottunut...
Kiireellä rupesi Mikko keräämään vaatteitaan ja muita vähiä tavaroitaan
konttiin ja selkälaukkuunsa, joista Erkki otti toisen oman taakkansa
lisäksi hartioilleen. Hän pani mukaan virsikirjan ja messukirjan ja
kuluneen testamenttinsa, pudotti sakramenttilippaansa konttiin ja
mietti kotvan, pistäisikö hän siihen kirjoitusvehkeensäkin. Missäpä hän
niitä siellä tarvitsisi, kenelle hän sieltä koskaan kirjoittaisi, --
hänhän nyt hautautuu pois maailmasta. Lopuksi tipautti hän sentään
nekin vehkeet laukkuunsa, -- muita sivistyksen välineitä hän ei aikonut
tarvita, jääkööt tänne kirkkoherran hyväksi ne vähät, mitä hänellä
Turusta mukanaan olikin...
Illan hämärässä nousi kaksi matkamiestä pappilan pihalla suksille ja
lähti tien poikki harvakseen painamaan tummaa saloa kohti. Kukaan ei
kysynyt heidän matkansa määrää eivätkä he siitä kenellekään kertoneet.
XX.
KAKSI HAKUMIESTÄ.
Vanhan Karmalan mäeltä, Mustanahon eteläiseltä rinteeltä, kuului eräänä
kirkkaana kevätpäivänä tiukkaa, iloista kirveen kilkutusta. Siinä
veisteli Karmalan juureva, harvasanainen Tuomas rivakasti ja ahkerasti
seinähirsiä uuteen tupaansa, jota hän rakensi huovien talvella
polttaman vanhan tuvan tilalle ja jonka kehä jo ovenkorkuisena seisoi
siinä kauniilla törmällä, hohtaen päivän paisteessa valkoiselta ja
puhtaalta. Työtoverinaan oli hänellä nuori poikansa, vasta
toisellakymmenellä oleva valkotukkainen vesa, varreltaan lyhyt mutta
tanakka, sisukas jurrikka, joka hajallareisin ja hellittämättä pinnasi
hirttä toisesta päästä salvokselle, jonne isä sitä kontion voimilla
veti.
Huhtikuu oli loppuunkulumassa, mutta vielä oli järven selkä talvisen
hangen peitossa ja kinoksia oli vielä kujilla ja vesakossa. Ainoastaan
Mustanahon eteläiselle rinteelle oli päivä sulattanut suuria päiviä ja
hankipuro kuului sieltä jo lirisevän ahdetta myöten alas. Piha oli
täynnä rakennuspuuta. Poltetun tuvan kiuaskiviä oli kasattu uuden
salvoksen viereen ja niillä istui muuan matkamies kontti vieressään,
kuivatellen kevätahavassa kastuneita saappaitaan ja siitä harvakseen
tarinoiden työssään sitkeästi puskevan salvumiehen kanssa.
-- Te sentään poikinenne hengissä säästyitte sotaväen kynsistä, kun
nämä talvella talonne polttivat, virkahti vieras kiviröykkiöltä.
-- Henki sentään minullakin säilyi, vaikka vähissä se jo oli, kun piti
huovien hevosten perässä juosta hytkyttää kytkyessä monta peninkulmaa,
vastasi veistäjä vihaisella äänellä kilkatustensa lomitse.
-- Vai vangiksi veivät?
-- Veivät Hollolaan ja sieltä Hämeenlinnaan asti, -- siellä olin jo
tyrmässä mädätä. Pari kuukautta näet siellä meitä pitivät ... toisia
vankeja sinne kuolikin, mutta hengissä meitä sieltä sentään lopulta
muutamia pääsi...
-- Ja poikako myöskin...?
-- Poikaa eivät sinne toki vieneetkään, lapseksi kai katsoivat ja tänne
jättivät. -- Äitinsä kanssa pääsi tämä poika pirtin palaessa
livistämään metsään. Mutta vanhemman pojan meiltä ruojat tappoivat ...
kun hän koetti aitan ovea varjella...
-- Ja talon polttivat poroksi?
-- Talon ja navetan karjoineen, kaikki... Tuo riihipahanen vain jäi
polttamatta, ja sieltähän minä nämä orvot, poloiset vihdoin palattuani
löysin...
-- Mutta palattuasi rupesit heti uutta taloa rakentamaan, virkkoi taas
vieras, isännän tarmoa ihaillen.
-- Ka, mikä siinä auttoi, vastasi hiestynyt raataja, ojentautuen
hetkeksi työstään, ja vierasta tuikeasti katsellen. -- Elettävähän
tässä on, vaikka kaikki on viety ja hävitetty ... koetettava puskea
eteenpäin ja pitää taloa pystyssä, vaikka verovoudit taaskin
uhkailevat. Raada pois ja koeta elättää perheesi, -- mikäpä muukaan
neuvoksi...
-- Mikäpä muukaan, se on oikein! Raunioillehan sitä on koetettava uutta
elämää rakentaa.
Kyllä vanha Karmala vielä voimiinsa nousee, päätteli matkamies
itsekseen isän ja pojan sitkeyttä ja sisua katsellessaan. Pellot
kynnetään ja kylvetään taas jo tänä suvena, karjaa hankitaan ja
kasvatetaan vähitellen uutta, syksyksi on kai jo omettakin pystyssä...
Mutta tuonne ahon toiseen laitaan, Leinosen törmälle, ei taida talo
hevillä kohota poltetun tilalle ... ei ole enää hengissä niitä, jotka
sinne elämistä pystyttäisivät...
Kotvasen äänettömyyden jälkeen kyseli matkamies taas:
-- Onko Leinosen väestä mitään kuulunut ... eikös ne olleet teille
sukulaisväkeä...?
-- Tämän saman Karmalan perua olivat nekin, vastaili mies salvoksen
päältä, -- kadonneet ne ovat nyt kaikki. Isäntä itse kuuluu surmatun
Suur-Savossa ja poika myöskin, -- sitä se kuljetteli lastaankin sinne
sotaretkille! Mutta se oli aina sellainen liian ponteva ja kiihkoisa,
se Matti...
-- Entä talon naisväki, liekö niitäkään enää hengissä, kyseli
matkamies, tekeytyen aivan tyyneeksi ja kylmäkiskoiseksi, kyseli
ikäänkuin ilman vain puhellakseen, mutta hänen äänessään värähti
kumminkin samalla jotakin erikoista uteliaisuutta ja intoa, jonka
salvumieskin kilkatustensa lomitse huomasi.
-- Eivätkö liene jo kuolleet nekin, vastasi hän hirren nokalta
harvakseen. -- Täältä ne olivat vielä poltetusta talostaan pelastuneet
sukulaisiinsa Juuritaipaleelle, mutta sinnekin olivat Koskipään
ryttärit sittemmin rynnänneet ja siihen rytäkkään ne ovat tainneet
hukkua, -- ei ole kuulunut heistä sen enempää...
Salvoksella kahareisin istuva mies veisteli taas hetkisen tuikeasti,
mutta luimautti aina työnsä keskeltä silmäyksen vieraaseen, joka näytti
vaipuneen entistä väsyneemmäksi ja vakavammaksi siihen kiuaskiville.
Virkkoi sitten:
-- Tunsiko se vieras näitä Leinosen väkiä, -- se Matti oli paljo
maailmaa kulkenut ja ihmisiä tavannut...
-- Tunsinhan minä ... oltiin tässä talvella yhteisillä retkillä, kertoi
vieras vähän kuin varoskellen.
-- Vai olitko retkillä sinäkin ... niin, kaikkihan ne silloin reistaili
ja rytisti. Mutta sinäkin sentään siitä hengissä selvisit?
-- Selvisinhän sinne kotisalolle... -- Vieras ei nähtävästi tahtonut
asioistaan tarkemmin kertoa. Näihin aikoihin, heti kapinan jälkeen,
olivat ihmiset varovaisia vieraille juttelemaan osanotostaan kapinaan,
sillä vieläkin kylissä usein ajelevat voutirengit ja kuljeskelevat
huoviroikat noppivat kiinni kapinamiehiä, vaikka jo olikin eletty monta
kuukautta rauhassa talvisen kansannousun jälkeen. Eikä Karmalan
isäntäkään tahtonut sen tarkemmin matkamiehen asioita udella,
kysäisipähän vain vielä:
-- Mistä kaukaa se vieras olikaan, Rautalammeltako asti?
-- Sieltä, takaperukoilta. Hiihtelen tässä tiedustellakseni muutamain
sotaan hävinneiden sukulaisteni kohtaloa ... mutta eipä niistä taida
tietoja löytyä...
-- Niin, paljohan kuuluu täälläkin päin talvella liikkuneen Rautalammen
miehiä ... eivätkö liene enimmät surman kitaan sortuneet. Sinne ovat
menneet puolet tämänkin pitäjän miehiä...
Kiuaskivillä lepäilevä matkamies oli Erkki Pentinpoika, Rautalammen
Apajan kylän miehiä, joka helmikuulla hiihti kotikylästään yhä
kaukaisemmille takamaille, minne hän kotiväkineen silloin pakeni
huovien odotettua vainoa ja kostoa. Omituiselta hänestä taas tuntui
istuskella täällä Sysimäen rantakylän talonraunioilla, joiden ohi hän
talvella Leinosen joukon kanssa tuiskusta pelastuneena hiihti, -- taas
oli hänen levoton luonteensa ajanut hänet maailmalle seikkailemaan.
Mitä varten hän oikeastaan täällä taas reuhtoi ja ponnisti, kysyi hän
miltei tuskastuneena itseltään, salvumieheltä kuulemiaan uutisia
mielessään hautoen, -- turhapa taitaa olla taas tämäkin hänen
rehkintänsä...
Ja matkamies muisteli siinä lepäillessään lähinnä viimeisiä
vaelluksiaan.
Monta päivää oli Apajasta lähtenyt pakolaisjoukko tehnyt taivalta
yhtämittaa talven selässä sydänmaita kohden, lepäillen vain jonkun
päivän hirsinuotion ääressä ja jatkaen sitten taas tasaista hiihtoaan.
Tuiskut peittivät pian suksien ja kelkkain jäljet, niin ettei
matkamiehet enää takaa-ajajia pelänneet, mutta he painuivat sittenkin
yhä vain kauemmaksi korpeen. Sillä he halusivat päästä rintamailta
siksi etäälle, ettei verovoudeilla vuosikausiin olisi sinne asiaa, ja
he etsivät nyt mahdollisimman sopivaa järvenrantaa ja lehtometsää
piiloon pakenevalle uudisasutukselleen. Kun miehet tätä varten saloa
ristiin rastiin kiertelivät, tapasivat he toistenkin suksimiesten
jälkiä ja saavuttivat pian naapurikyläin pakolaisia, jotka olivat
siellä aivan samalla asialla kuin he. Joukko kasvoi siten pariin,
kolmeenkymmeneen henkeen, ja yhdessä samottiin nyt eteenpäin, kunnes
jouduttiin suuren selän partaalle, missä näytti olevan kalavettä ja
riistamaata aivan riittävästi koskemattoman erämaan keskellä. Mutta
vielä siihenkään järven etelärannalle eivät pakolaiset jääneet, he
kaarsivat rantaa pitkin yhä pohjoisemmas ja painoivat sitten selän
ylitse, seuraten nyt sen toista rantaa, kunnes heidän korviinsa rupesi
kuulumaan kosken kohina, -- ryöpyten laski siinä erämiehillekin
tuntematon erämaanjoki heidän löytämäänsä järveen. Siihen he
pysähtyivät jokisuulle, lehtevälle niemelle, tekivät siihen ensimmäiset
tulet ja tutkivat tienoot tarkoin joka taholle. Ei ollut suksenlatua
missään, ei kiukaanpohjaa lahtien perukoissa, ei kirveellä katkaistua
kantoa, ei jälkeäkään ihmisen käynnistä. Silloin purkivat pakolaiset
vihdoin kelkkansa, ja ennen pitkää rupesi metsä ryskimään, kun miehet
kaatoivat hirsiä ensimmäistä erämaasaunaansa varten.
Hätäisesti ne ensi saunat rakennettiin hankeen kaivetulle maaperälle;
kiuaskivetkin olivat lumen alta kiskottavat, mutta löylykivet
nostettiin kohisevasta koskesta. Mitään lattiata ei ehditty kyhätä,
lauteet olivat käytettävät vuoteiksi. Mutta näissä kosteutta tihkuvissa
saunoissa se talvisydän nyt oli asuttava, sillaikaa kuin salolta
pyydettiin riistaa eväiden jatkoksi ja uusia hirsiä vedettiin törmälle
kuivamaan suvella rakennettavia parempia pirttejä varten. Ja hyvinhän
siinä eläminen aloitettiin ... lämmintä oli ja tuiskunsuojaa, metsä
antoi riistaa runsaasti, ja täydessä turvassa tunsivat pakolaiset
olevansa täällä sydänmaan kaukaisessa kätkössä.
Pappi vain, joka kylläkin reippaasti oli talonpoikaisten pakolaisten
matkueessa hiihtäen halkaissut suuret salot ja kestänyt taipaleen monet
vaivat, usein puhuen leponuotioilla pienelle seurakunnalleen
rohkaisevia ja lohduttavia sanoja, hän vain rupesi tänne perille tultua
sairastamaan. Liekö matkalla vilustunut havunuotiolla vaiko perillä
kosteassa saunassa ... yskimään rupesi mies eikä pystyyn kyennyt ...
siinä kuumeisena makasi.
Erkki oli hoidellut potevaa ystäväänsä viikon ja toisen ja valvonut
öisinkin hänen ääressään ja siinä hänessä oli vähitellen syttynyt tuuma
lähteä taas tälle pitkälle hiihdolleen. Sillä Mikko oli usein
kuumehoureissaan puhunut sellaista, josta hän ei selvillä päin enää
koskaan kenellekään hiiskunut ... oli valitellut ikäväänsä ja
kaipaillut kauas jättämäänsä morsiantaan... Rautalammen kirkolta
lähdettäessä oli Mikko-pappi kyllä Erkille vakuuttanut jättäneensä nyt
kaikki ne mahdottomat lemmen houreet jälkeensä, kitkeneensä ne turhina
tyyten mielestään ... mutta eipähän ollut saanut niitä tarkoin
kitketyiksi. Tuossa aina vain Elisastaan horisi...
Sekavia se Mikko-raukka oli puhunut tautivuoteellaan muutenkin. Vähin
oli hän ollut muka veljeään toruvinaan: »Sinäkin Juhana kuljet täällä
valapattoisten murhaajain joukossa ... niitä olet itsekin ... veljesi
morsiamenkin ryöstit ja raiskasit, sydämetön...» »Kuinka hennoitkaan
riistää minulta kyyhkyseni...?» -- Väliin taas potilaan kuumeinen ääni
oli kuin kirkossa ankarana jyrähdellyt ... hän oli silloin ollut
julistavinaan Herran tuomiota jollekin mahtimiehelle ... eikö lie siinä
itseään marskia puhutellut: »Elä sorra enää sorrettuja ... ne eivät
uusia rasituksia kestä... Muista, me ollaan kaikki kuolevaisia,
tuomiosi kohtaa sinua kohta...» -- Joskus oli hän taas rukoilevinaan
armoa Leinosen nuorelle pojalle, jota vietiin mestattavaksi ... hän oli
silloin itkenyt kuumia kyyneleitä ja nyrkeillään ilmaa iskenyt...
Mutta useimmiten oli Mikko-raukka sittenkin vienolla, kaihoavalla,
surun kalvamalla äänellä valitellut ja vikissyt: »Elisa, tyttöni,
annatko minulle anteeksi ... turhassa epäluulossani ja ylpeydessäni
sinut hylkäsin yksinäiselle salolle...» Ja taas: »Löytäisinköhän hänet
vielä, jos lähtisin hakemaan... Mutta minä en voi lähteä ... en saa ...
enkä jaksa...» Taikka huokaili houriva mies: »Jospa saisin sinut vielä
kerrankaan nähdä ... mutta en saa, ja se on oma syyni...»
Tällaisina sairaan houre-öinä kypsyi Erkin mielessä päätös lähteä
sittenkin sieltä sydänmaan perukoilta, jonne hänkin jo oli luullut
hautautuneensa, ihmisten ilmoille, lähteä hakemaan Leinosen naisia ja
jos mahdollista tuomaan heidät tuolle uudelle saunarannalle... Silloin
hän selvästi oivalsi, että nuoren papin sydämessä on salahaava, syvempi
ja kirvelevämpi kuin hän oli uskonutkaan, että juuri siinä haavassa on
lopultakin vika Mikon sekä raskasmielisyyteen että tautiinkin, -- hän
ei kestä ajatusta, että hänen on ainiaaksi aarteestaan erottava. Tuosta
yskäkuumeestaanhan mies kyllä kostuu, ymmärsi Erkki, mutta
salahaavastaan ei... Sääli ja seikkailuhalu kypsytti siten Erkissä
vähitellen sitä ajatusta, joka hänessä tautivuoteen ääressä oli
vironnut.
Nuori pappi, joka jo oli käynyt pienen seurakuntansa suosikiksi,
kostuikin kevään tullen vilutaudistaan ja hänet muutettiin asumaan
sillävälin valmistuneeseen, uuteen, varsinaiseen, sammalilla tilkittyyn
tupaan, jossa oli sekä uuni että permanto. Mutta Erkki huomasi yhä
selvemmin, että hänen hiljaisen tuumansa toteuttaminen vasta olisi
Mikolle pystyvä ja pysyvä lääke vastaisenkin varalle. Ja hän päätti
taas kerran nousta suksilleen ja lähteä yksin pitkälle hiihdolle.
Näihin aikoihin, huhtikuulla, jolloin kevätpäivä jo rupesi lämmittämään
luontoa ja mielissäkin toiveet virkistyivät, haikailtiin pienessä
siirtokunnassa, jossa jo useampia tupia oli kehällä ja olo tuntui
lupaavammalta, kovasti karjan puutetta. Muutenhan elämä rupeaisi
menettelemään, virkkoivat miehet usein, järvi antaa kyllä kalaa, metsä
riistaa, kaskimaa kaadetaan ja poltetaan, ensi siementä varten jo heti
keväällä pieni pelto muokataan, mutta kun ei ole siitä maitotilkasta
toivoakaan... Silloin oli Erkki eräänä päivänä ilmoittanut korpijärven
asukkaille, että hän lähtee hakemaan Apajasta lehmän ja mullikan...
Lähtee nyt jo hankikelillä ja tuo ne mukanaan kesän tultua. Ja kun
toiset olivat kiellelleet ja varoitelleet sellaisen matkan vaaroista ja
vaikeuksista, peloitelleet, että hän vielä vetää voudit jäljilleen,
ettei hän saa elukoita suurten soiden yli ajetuiksi ainakaan yksin ...
silloin oli Erkki vain naurahtanut ja luvannut, että hän kyllä ne
vaikeudet voittaa... Mutta siitä toisesta asiastaan, siitä, jota varten
hän oikeastaan pitkälle hiihdolleen hankkiusi, siitä ei hän hiiskunut
kenellekään mitään... Sen hän piti omana salaisuutenaan ... onnistuipa
se sitten taikka ei.
Oli kirkas, paisteinen kevätpäivä, kun hän läksi uudelta ahteelta
hiihtämään suuren selän poikki laajaa saloa kohti. Ilma oli tyyni,
hanki kimmeltävä. Väki oli keräytynyt törmälle lähtevää hyvästelemään,
pappi siunasi, kyynel silmänkulmassaan, hänen retkensä... Juuri silloin
oli kuulunut korkealta taivaalta ensimmäisen kiurun viserrys, tuon
näkymättömän laulajan, joka ennusti kesää. Ja silloin vasta oli uudelle
asutukselle ja sille järvelle, jonka rannalle sitä rakennettiin,
annettu nimi -- Kiurun nimi...
Tämän hiihdon hän oli nyt suorittanut aina Sysikorpeen asti. Oli
vältellyt teitä ja pääkyliä, ainoastaan syrjäkylissä hän oli
Rautalammen halki hiihtäessäänkin pistäytynyt. Sikäläiset uutiset oli
hän kuullut: ryöstetyt olivat taas talot, sotaväkeä oli pitkin
talvea samonnut edes ja takaisin, Apajan kylässäkin se oli moneen
kertaan vieraillut; ankaria käräjiä oli pidetty ja etsiskelty oli
nuijamiehiä, mutta tuskin yhtään oli tavattu. Henkiin jääneet olivat
kaikki pakosalla... Nuoren papin luultiin lähteneen uusille
armoretkille, mihin lie sitten häipynytkin, ei ollut kuulunut enää
palkkapitäjäänsä... Erkki oli hiihtänyt siitä edelleen ja nyt hän
Sysmän Karmalan törmällä kautta rantain tiedusteli Tuomas-isännältä
sitä asiataan, jota varten hän oli matkalle lähtenyt.
Mutta huonot olivat täällä kuulumiset, eikä kirkollakaan oltu tiedetty
hänen utelemastaan asiasta sen enempää. Täytyi hiihtää edelleen, hakea,
vaikka heikkenevilläkin toiveilla.
* * * * *
Erkki nousi hiukan kankeana kiuaskiviltä, oikaisi koipikenkäinsä
varret, heitti kontin olalleen ja katsoi taivaalle. Johan siinä olikin
levätessä ja rupatellessa sydänpäivä mennyt, iltapuoleen rupee kai taas
sen verran kylmäämään, että suksi metsissä luistaa. Hän sanoi hyvästit
ahkerille kirvesmiehille, jotka työnsä keskeltä vastauksiksi hänelle
vain yksikantaan murahtivat, ja nousi suksilleen. Mutta siinä vielä
kontin viilekkeitä sitoessaan näki hän saanireen laskeutuvan ahon
rinnettä alaspäin taloon ... joku uusi matkamies näkyi ajavan pihaan.
Erkki hiihti jo hiukan vesakkoon päin, mutta pysähtyi sinne
kuuntelemaan oudonnäköisen matkamiehen asiaa poltettuun taloon.