myöskin taidolla... Silmällä on pidettävä sitäkin, ettei väestö liiaksi
heikkene ... ja ennen kaikkea, ettei se epätoivossaan taas uudelleen
syöksy herttuan helmaan, jos tämä todellakin pääsisi Suomeen. Se on
tuosta auttajastaan kertakaikkiaan vieroitettava ... sitä oli marski jo
ennen yritellyt, kuvaten kansalle herttuan syypääksi talonpoikain
nousuun ja koko heidän onnettomuuteensa; sille on teroitettava, että
tuo ovela ruhtinas on heidät pettänyt ja uhrannut heidät omiin
tarkoituksiinsa -- niinkuin on tehnytkin...
Ehkä on tuon pappiparan puheissa sittenkin jotakin järkeä, hänen
itsensä siitä tietämättä, mutisi karkeapiirteinen ylimys itsekseen. Ja
hän voi juuri olla sopiva mies vaikuttamaan nyt nöyrtyneiden
talonpoikain mielialaan, -- vaikka hän tässä vain älytöntä lempeyttä ja
armonantoa haihatteleekin...
Kuuntelematta enää toisten herrain väittelyä oli marski kotvan istunut
näissä mietteissään ja virkahti nyt ikäänkuin koko kohtaukseen
kyllästyneenä:
-- Jo on tämän löyhäpäisen papin kanssa tarinoitu tarpeeksi, meillä on
tässä tärkeämpiäkin tehtäviä, -- kirje on nyt laitettava Puolaan Suomen
kapinan lopullisesta päättymisestä. -- Ja viskaten jyrsimänsä
lampaanluun kolisten koirille pirtinnurkkaan, lisäsi hän: --
Kapinoitsijoita on rangaistava ansion mukaan, varsinkin johtajia. Mutta
jos talonpojat näistäpuolin pysyvät siivolla ja viljelevät napisematta
maitaan ja maksavat veronsa, niin saavat sen tehdä. -- Kankeasti
viitaten kädellään pappia poistumaan jyrähti hän tälle: -- Vie sinne
maille sellaiset terveiset -- enin rikollisten asia tutkittakoon sitten
käräjillä. Mutta auta armias, jos he vielä uudelleen nousevat esivaltaa
vastaan taikka vehkeilevät meidän selän takana, yllyttipä heitä kuka
tahansa, -- silloin emme jätä elävää elukkaa heidän kyliinsä, emme
kukkoa tunkiolle kiekumaan. Sano se heille...!
-- Mitä, lasketko tämän röyhkeän kapinanpuolustajan noin vain menemään,
kiivaili Pertteli Särkilahti, kun oivalsi marskin aikovan lähettää
papin takaisin talonpoikain luo terveisiään viemään.
-- Köysiin minä hänet pistäisin, terästi Ivar-herra, jonka päässä jo
väkevä aamiaisolut kihahteli, -- itselleen opetukseksi ja muille
nuijapäille varoitukseksi.
-- Ties mikä hän on lopultakin miehiään, usutti Bolstadin herrakin.
Ja aina palvelushaluinen Juhana Näf kutsui jo tupaan vahtihuovin muka
viemään noin tuomitun asiamiehen parempaan talteen. Mikko näki ne
oireet, mutta ne eivät häntä hänen nykyisessä mielialassaan
säikyttäneet, hän astui kuin rohkaistuneena askeleen lähemmäs ja
virkkoi:
-- Minut sitokaa ja surmatkaa, ehkä sen olen ansainnut. Mutta kansan
kohtaloa helpottakaa, se on epätoivon partaalla...!
Marski naurahti, heitti intoileviin seuralaisiinsa hillitsevän katseen
ja virkkoi papille:
-- Ehkä lienet ansainnut hirttoköyden sinäkin. Mutta nyt mene, aja
suoraan Rautalammen erämaille ja vie äskeiset terveiseni sinne. Sano
noille jukuripäille, että minä kirjoitan samanlaiset neuvot
Götrik-herralle Savoon ja muille käskynhaltijoilleni. Mutta muistakoot
ja varokoot vihaani, jos vielä jotakin yrittävät, he ovat jo ennen
tunteneet kourani... No, ala laputtaa...
Mikko ei oikein ymmärtänyt asiain tätä käännettä ja seisoi vielä
tuokion kuin neuvotonna siinä lattialla. Juhana Näfin täytyi häntä
oikein olasta työntää ja ohjata ovelle, ennenkuin hän typerryksissään
siitä ulos osasi.
Eikä tuota marskin suopeutta ymmärtäneet toiset ruokapöydässä vielä
istuvat herratkaan. He rupesivat Mikon lähdettyä puolittain
pilkallisesti, puolittain moittivasti puhumaan tuosta kapinaväen
näöltään hurskaasta, mutta todellisuudessa koppavasta asianajajasta,
joka nyt näin pääsi erämaan nuijapäille armon evankeliumiaan
saarnaamaan.
-- Liekö ollut koppava, en tiedä, mutta ennen kaikkea hän oli lammas,
virkahti siihen marski naurahtaen. -- Ja oikeata, minun mieleistäni
evankeliumia hän siellä nyt saarnaa.
-- Tiesi tuon taata, epäili sihteeri Gröning, joka juuri tuli sisään
asioiltaan. -- Tuolla toisessa tuvassa tunnustelivat häntä eräät
samaksi papiksi, joka viime syysmarkkinain aikana Turussa puhui ja
paasasi kapitulin salissa teidän korkeuttanne vastaan.
-- Samako mies, kivahti nyt hetkeksi marskikin.
-- Senkö vehkeilijän Aningaisten Martin poika?
-- Sen juuri, se suku on aina vastaasi vehkeillyt, usutti
Pertteli-herra. -- Eikä se poika luultavasti ollut oikeilla asioilla
nytkään.
-- Senkö poika, hoki Klaus-herra hampaittensa välitse ja hiukan kuin
katuen lauhkeuttaan. -- Mutta menköön, lammas hän joka tapauksessa on,
ja meidän asiaa hän nyt tietämättään ajaa.
Terävästi tuijotti hän eteensä, ikäänkuin katsellen kauas
tulevaisuuteen, laski raskaan käsivartensa ponnella pöydälle ja puhui
nyt varsin vakavissaan:
-- Se suuri asia, edessä oleva tiukka ja armoton taistelu, se luo jo
ennakolta varjonsa moniin nykyhetken ilmiöihin, pieniin jos suuriinkin
seikkoihin. Meidänkin on muokattava täällä maata sen taistelun varalta,
niinkuin herttua omalla tahollaan tekee, meidän on varattava selkämme
vapaaksi, on varustauduttava ottamaan vastaan iskuja edestäpäin ja --
iskemään itse. Iskettävä on silloin, piru soi, niin että kypärät ja
otsaluut paukkuen halkeavat...!
Honkainen pöytä paukkui, kun kuumentunut mahtimies siihen, aterialta
nousten, nyrkkinsä pudotti, mutta ei toki haljennut. Toisetkin herrat
nyt nousivat kannujensa äärestä hiukan noloina. He näet eivät voineet
oikein seurata Viikin vihaisen vapaaherran viimeistä, kierteistä
ajatuksenkulkua, eivät käsittäneet, mitä tuon haihattelevan papin
mukana erämaille lähetetyt terveiset saattoivat kuulua siihen
taisteluun Kaarlo herttuaa vastaan, joka nykyisin todellakin loi
varjonsa kaikkiin marskin ajatuksiin ja tekoihin ja jota he tiesivät
hänen hautovan mielessään yöllä ja päivällä. Sen he vain käsittivät,
että hankkeissa oli kiivas, leppymätön, ratkaiseva taistelu niiden
kahden mahtimiehen välillä, jotka kuninkaan poissaollessa nyt
isännöivät Ruotsin valtakunnan eri osissa, ja tämän edessä olevan
valtataistelun rinnalla kaikki muu tosiaankin oli arvotonta...
* * * * *
Sillävälin ajoi jo Mikko Martinpoika Pirkkalan Tammerkosken kylästä
hyvää vauhtia itään päin. Ajomies, jonka korvat olivat olleet kuumat ja
jonka sydän oli pahasti läpättänyt, kun hän nimismiestalon pihalla,
huovien ja kaikenlaisen uteliaan aseväen keskellä, aamukauden odotti
marskin majataloon puoliväkisin tunkeutunutta pappia, ei nyt pitkän
matkan tehnyttä hevostaan säälinyt. Hän löi sitä ohjasperillä lanteille
myötä- ja vastamäessä, häntä poltteli halu päästä mahdollisimman pian
ja kauas tuolta sotaväen suurleiriltä, jonka lähettyvillä hän ei
vieläkään tuntenut henkeään turvalliseksi. Vasta kun puolirupeama näin
oli ääneti ajettu, sai läähättävä koni vihdoin astella vastamaassa ja
vasta silloin Erkki Pentinpoika kääntyi reen perällä istuvan Mikon
puoleen, joka näytti siinä avoimin silmin uinailevan.
-- Sinnekö Päijänteelle tästä takaisin ajetaan? kysyi hän
mahdollisimman tyyneesti, ryhtymättä vieläkään tiedustamaan Mikon
rohkean vierailun onnistumista ja miten hän oli selvinnyt sieltä
kontion pesästä.
-- Ei, käännytään pohjoisemmas, ajetaan suorimpia teitä kohastaan
Rautalammen erämaille, kotikulmille!
-- Ja jätetään sukulaisnaiset edelleen yksin pahaiseen pakosaunaan
Sysmän takaiselle salolle, niinkö?
Erkki katsoi uteliaana Mikkoa suoraan kasvoihin, eikö niissä vieläkään
näkyisi järkiinpalaamisen ja entisen arkipapin ilmeitä. Mutta ei,
juhlallisen vakavat ja kylmän järkähtämättömät olivat edelleen Mikon
kasvot, ja hänen silmissään paloi yhä sama rauhaton lieska, joka Erkkiä
oli Mikkelin pappilasta asti vistottanut. Ikäänkuin nöyrästi, mutta
varmasti Mikko vastasi:
-- Emme saa vielä heitä ajatella, suuremmat asiat ja tehtävät meitä
ensin erämaille vaativat. Käännä ensi tienhaarassa pohjoiseen päin,
kysellään kylistä tietä...
Samapa se Erkistä oli minne ajettiin, melkein mieluummin hän puolestaan
taivalsi suoraan kotisaloaan kohti. Mutta Mikon jatkuva päättäväisyys
ja ankaruus, hänen äänetön, jäykkä olemuksensa häntä yhä oudoksutti
eikä hän enää malttanut olla kysäisemättä:
-- Etkö päässytkään painajaisestasi, vaikka marskin puheille pääsit, --
turhako olikin tämä pitkä matkamme?
-- En tiedä vielä, oliko se turha, enkä tiedä, pääsenkö painajaisestani
kokonaan koskaan, vastasi Mikko huoahtaen. -- Mutta sain toki sanoa
sanottavani, sain purkaa pakahtuvan sydämeni, ja paljo se sentään
helpotti. Mutta suurta tehtävääni en ole sittenkään vielä suorittanut,
sitä kestää kyllä ikäni kaiken.
XIX.
SYDÄNMAALLE.
Päiväin pidetessä tammikuun lopulla ja helmikuun alussa rupesi
vähitellen pitkälle hiihdolle jouluksi lähteneitä miehiä palailemaan
etelästä päin Rautalammen kaukaisiin korpikyliin. Niitä tuli pienin
parvin, kaksi ja kolme miestä yhdessä, tuli eri tahoilta, mikä
Pieksämäen puolesta, mikä Laukaan kautta hiihtäen, mikä Sysmästä päin.
He palasivat nyt, ketkä palasivat, noista »suurista eristä», mutta
eivät palanneet korskeina pyyntimiehinä, eivät retkauttaneet, niinkuin
tavallisesti eristä tullessaan, raskasta kantamusta pirtin lattialle
eivätkä ruvenneet kehuen kertomaan metsäseikkailuistaan eikä parhaista
riistamaistaan. Hiljaa ja arkaillen hiihtivät he iltahämärissä metsän
rinnasta navetan taakse, hiipivät pirttiin ja nousivat ääneti,
uupuneina miehinä, uunille nukkumaan. Eikä talonväetkään kiirehtineet
heiltä matkan tuloksia utelemaan, -- he olivat näet jo ensimmäisiltä
etelästä tulleilta pakolaisilta kuulleet, että hullusti on käynyt
taasen, huovit ovat voittaneet, -- hyväpä, kun mies toki hengissä
palasi...
Sillä useimpiin taloihin ei jouluksi mies palannutkaan eikä toisiin
kyliin palannut miestä yhtään. Vielä niitä odotettiin, sillä yksi ja
toinen pääjoukostaan poikennut tai partioissa eksynyt ja metsissä
kierrellyt mies saapui vielä myöhemmin, ja vielähän Savon latvakylissä
taisteluita jatkuikin; mutta palanneet tiesivät monessa tapauksessa
kertoa, että turhaan siihen ja siihenkin taloon elättäjiä odotetaan.
Mikä oli saanut surmansa Nyystölän pellolla, mikä Mikkelin
kirkonmäellä, mikä Juvalla tai Joroisissa, -- palaamaan pääsivät vain
ne, jotka eivät olleet pahimpiin surmanpaikkoihin joutuneet, vaan
olivat sattuneet kulkemaan eri osastoina.
Näissä yleensä jylhän vakavissa salokylissä oli joulun tienoo ja sen
jälkeiset viikot eletty eräänlaisessa äkkiä heränneessä yltiöpäisyyden
humussa, suuren voiton ja paranevain elämänehtojen kauniissa toiveissa.
Olihan huovit ja voudit ajettu pois koko pitäjästä, omat miehet olivat
olleet käskijöinä, kun he lähtivät sataisissa joukoissa entisiä
ahdistajiaan ahdistamaan, elämänilolla ja rohkealla mielellä oli
taloissa kotitöitä tehty... Nyt niissä taas vallitsi toimettomuus ja
tahdottomuus, suru ja tuska tai jäytävä levottomuus painoi leimansa
koko elämään, taikka vatvoi mieliä pingoittunut odotus, aina sen
mukaan, oliko jo tieto tullut isän tai veljen kuolemasta, vai
varrottiinko vielä tuota murjovaa tietoa. Kaikkialla, niissäkin
taloissa, joihin erämies oli palannut alakärsänä ja nolona, vallitsi
synkin epätoivo, eikä vielä osattu ryhtyä mihinkään. Sillä mikä oli nyt
taas voitetuilla talonpojilla edessään, mikä oli oleva niiden kohtalo,
jotka olivat kapinaan ryhtyneet? Sitä toisiltaan kysyttiin, mutta
entisestä kokemuksestahan se jo tiedettiin.
Vielä eivät olleet huovit ja voudit saapuneet näihin erämaankyliin
tuomioitaan tekemään eikä sakkoverojaan ottamaan, mutta heidän
arvattiin minä hetkenä tahansa saapuvan ja tiedettiinpä kylläkin, millä
melulla ja missä mielessä he nyt, kukistettuaan aseisiin ryhtyneet
talonpojat, sinne kostajina karauttavat. Silloin ei ole armoa eikä
sääliä missään, silloin rakennetaan taas hirsipuita, eikä silloin ole
saaliin kiskomisella mitään määrää. Ja silloin ei ole ainakaan kotiin
palanneiden nuijamiesten hyvä viipyä kotosalla... Senpä vuoksi olikin
ainoa toimi, mihin näihin aikoihin noissa murjotuissa kylissä yleensä
kyettiin, se, että niissä pidettiin hätäisiä neuvotteluja, mihin olisi
nyt kotikylistä paettava, -- paettava niin kauas, ettei huovien kosto
eikä rankaisevan esivallan käsivarsi ulotu.
Kovimmin kolhittuja oli Apajan rantakylä. Sieltä oli kaikki miehet
olleet etelänhiihdolla ja harvat olivat palanneet. Mutta muutamia oli
sentään saapunut Savosta päin ja toinen ryhmä tuli vielä myöhemmin
Hämeestä. Nämä miehet tiesivät, että kun huoviroikka erämaille saapuu,
saapuu se ensimmäisenä juuri heidän kyläänsä ja tekee silloin heti
puhdasta. Siksipä ruvettiinkin jo muutaman levähdyspäivän perästä
Apajan ja Kelalan taloista hankkiutumaan uudelle, vakavalle,
vaivaloiselle hiihdolle, -- pakoon kaukaisimpainkin takamaiden taa ja
sydänmaanjärville. Saloa oli toki Rautalammen latva-asutuksen takana
vielä niin kaukaista ja niin syvää, että siellä tuskin pisimmän
kierroksen tehneet erämiehetkään olivat käyneet, ja ettei sinne mikään
voutiroikka osaa. Siellä on, se tiedettiin, suurten soiden ja metsien
takana nimettömiä järviä, joiden lahtiin ei ole koskaan katiskaa
laskettu ja joiden selkiä ei ole koskaan venheillä soudettu. Niiden
välisissä synkissä saloissa, joihin vastaavat Pohjanmaan laidattomat
suot ja joissa ei kontiota vielä koskaan ole häiritty, voivat
henkipatot miehet rauhassa piillä ja rakentaa uutta elämistä, -- sinne
he nyt aikoivat paeta! Ja sitä varten nyt kaikissa taloissa kiireellä
korjattiin verkkoja ja koottiin kontteihin rihmoja ja kirveitä ja
eväitä ja tervattiin kalhoiksi kuluneita suksia. Rinta raskaana, sydän
sydenmustana, äänettömästi ja hälinättä näitä varustuksia tehtiin,
sillä matkalle lähtijät oivalsivat, että näihin vanhoihin, rakkaihin
koteihinsa ei heidän kai tule enää koskaan palattavaksi.
Silloin ajoi eräänä päivänä Apajan pihaan resla, jota veti luukasaksi
laihtunut koni ja josta kankeina pitkän istumisen jälkeen nousi kaksi
miestä: Kelalan talon vanhin poika Erkki, joka Mikkelin kirkonmäeltä
oli papinkuskina pelastunut, mutta sitten taas kadoksiin jäänyt, ja
pitäjän nuori kappalainen, joka hänkin joulun alla oli lähtenyt
nuijamiesten matkaan ja jonka kohtaloista sitten ei ollut paljoa
kuulunut. Kaihoisin mielin heitä nyt Apajassa ja Kelalassa
tervehdittiin, ei sillä riemulla, millä heidän saapuessaan eräänä
tuulisena syyspäivänä. Eikä ollut siellä nyt palanneelle pojalle eikä
papillekaan paljo sanottavaa, jota nämä eivät olisi itse heti
oivaltaneet. Se yksi, viimeinen, surullinen tehtävä täytti nyt kaikkien
mielen: pako kotitaloista! Apajasta, jossa ei nyt ollut pieniä lapsia,
aikoivat kaikki väet, koko perhekunta, lähteä sydänmaalle, sijoittaa
karjan naapureihin ja jättää talon aivan autioksi. Toisiin taloihin,
kuten Kelalaan, kuuluivat aikovan jäädä heikkovoimaisimmat ja ne, jotka
luulivat voivansa todistaa syyttömyytensä.
Mutta äsken palannut pappi kehoitti toivottomia tuttaviaan vilkkaasti
ja hartaasti luopumaan koko pakoaikeesta, väittäen, että he saavat ja
voivat nyt rauhassa koteihinsa jäädä:
-- Tulen suoraan sotamarski Klaus Flemingin luota Pirkkalasta, jonne
Erkin kanssa ajoin juuri huovien julmuutta estääkseni. Ja hän käski
minun tuoda tänne juuri sellaiset terveiset.
-- Klaus-herrako, mikä sen nyt olisi näin muuttanut? Toista hän oli
poikaa, kun kolme vuotta sitten kävi meitä kurittamassa.
Näin epäilivät murjotut miehet heti.
-- Sillä kai on omat syynsä, selitti Mikko tupaan astuen, -- ei tahdo
kansaa hävittää liiaksi sukupuuttoon, tarvitsee veronmaksajia...
Varmasti hän lupasi laatia käskyn alasilleen virkamiehineen, että
antavat talonpoikain raataa taloissaan rauhassa, kun nämä vain itse nyt
rauhassa pysyvät, -- enin syyllisten asia tutkittanee sitten
käräjillä...
Mutta nämä papin vakuutukset eivät tehonneet erämaan paljo kokeneisiin
talonpoikiin. He uskoivat kyllä, että pappi, joka kansan parasta
tarkoittaen oli käynyt itsensä pääpirun puheilla, oli sieltä saanut
jonkunlaiset lupaukset. Mutta pidetäänkö näin annettuja lupauksia, sitä
he suuresti epäilivät.
-- Luvattiinhan Mikkelin pappilaan saarretuille talonpojillekin armo ja
henki, virkkoivat retkeltä palanneet, joilta toverit olivat jääneet
tuolle veriselle kirkonmäelle. -- Mutta päät listittiin kaikilta --
niinkuin nauriilta...
-- Ja vaikka pääherrat tahtoisivatkin säästää veronmaksajiaan, eivät
huovit, kun kerran kylään tulevat, siitä välitä. Heillä on oma
kostonsisunsa ... emmehän mekään heitä paljoa armahtaneet...
-- Eikä ole suurta toivoa siitäkään, miten käräjillä käy, jos
niitä jäämme odottamaan, varoittelivat vanhat miehet vanhoilta
kokemuksiltaan. -- Lainlukijat ovat herrain kätyreitä, he tuomitsevat,
niinkuin toiset herrat tahtovat, taikka kiskovat meiltä määrättömiä
lahjuksia päittemme hintana.
-- Ja kukapa meistä oikein on enemmän tai vähemmän syyllinen, säestivät
toiset. -- Kaikki annoimme elättihuoveillemme köniin, kaikki oltiin
yhtä sisukkaasti tappelemassa...
Miehet eivät papin neuvosta keskeyttäneet valmistuksiaan suurelle
hiihdolle, ja naiset seurasivat huokaillen heidän esimerkkiään: panivat
tavaroitaan kokoon ja sälyttivät niitä kelkkoihin ja poronpulkkiin. He
tahtoivat olla valmiit hiihtämään minä päivänä tahansa, jos vain tieto
tulisi sotaväen lähestymisestä. Mutta Mikko-pappi kehoitti heitä
vieläkin malttamaan mielensä ja pysymään kotona edes siksi, kunnes hän
kirkolla saisi varmempia tietoja sotaväen aikeista.
Itse lähti hän näet kirkolle aloittaakseen uudella voimalla ja innolla
työnsä kovia kärsineiden seurakuntalaistensa hyväksi, ryhtyäkseen
ihmisenä ja pappina auttamaan heitä uuden, vaikean elämän
alkutaipaleella. Siinä rauhan työssä hän nyt toivoi olevansa oikealla
alallaan ja voivansa vihdoinkin erehdysten jälkeen toteuttaa
kutsumuksensa.
Rautalammen kyliin saapuikin pian Savosta päin viestejä, jotka olivat
omansa vahvistamaan tosiksi papin puheet armahduksesta ja elämän
palaamisesta terveisiin uomiin. Savonlinnan päälliköltä, vanhalta
Götrik Finckeltä, saapui Rautalammelle varsinainen lupakirja, että
talonpojat saavat rauhassa ja rankaisematta kodeissaan asua, kun
siivolla pysyvät, ja oli sieltäpäin jo palannut jokunen linnan vanki,
jolle oli Olavinlinnasta tuon lupauksen vahvistukseksi annettu oikea
ruunun vaakunoilla varustettu rauhan-arpa, -- kenellä sellainen on,
siihen eivät enää muka huovit eikä voutirengit koske. Näin kerrottiin.
Ja niitä arpoja oli kuulemma luvattu antaa kaikille, jotka vain
lupaavat olla uudelleen aseisiin tarttumatta.
Jo ruvettiin Apajan taloissakin empimään, voitaisiinko sittenkin jäädä
kotiin elämään, vanhoille rakkaille ja raskaasti raivatuille maille.
Houkutus oli suuri, ja niin pidettiin jo pirteissä uusia neuvotteluja,
olisiko purettava pulkat ja kontit ja käytävä vain kotiaholta uusia
halmeita aukomaan. Kirkolta lähetti nuori kappalainen siihen
kehoittavat terveiset. Mutta samaan aikaan tuli näihin kyliin toisia
tietoja, jotka murjottujen mustista mielistä karistivat ja sammuttivat
nämä heikot toivonvälkkeet. Tuli Pohjanmaalta viesti, että siellä
aiotaan uudelleen rynnistää huovien ja herrain voittanutta valtaa
vastaan ... kuka sen tietää, milloin ja miten näihin uusiin kahakkoihin
erämaillakin taas sotkeudutaan...? Tuli taas kauhunvaltaamia hiihtäjiä
Savosta, sikäläisiä pakolaisraukkoja, jotka kertoivat, että sotaväen
valtaamissa pitäjissä siellä nyt ryöstetään talonpoikain tavarat
puhtaiksi, viedään viimeiset karjantähteet, tyhjennetään aitat ...
ei ole siellä käytännössä mitään armoa, eivät tehoo mihinkään
Götrik-herran jakamat puiset »rauhan-arvatkaan»... Sekasorto on
päinvastoin sanomaton, talonpojat ryöstävät toisiaankin... Ja vihdoin
saapui samalta kulmalta uusien pakolaisten mukana tieto, että sotaväkeä
on tulossa Savosta Pieksämäen kautta Rautalammelle ... niitä samoja
linnan alapäälliköitä, jotka valoistaan huolimatta Mikkelin kirkolla
suorittivat vangittujen talonpoikain teloituksen... Oli jo Pieksämäellä
tilattu hevosia näitä sotamatkueita varten, joiden kerrottiin tätä
kautta samoavan Pohjanmaalle, sen jo puhjennutta uutta kapinata
kukistelemaan...
Silloin oli ainakin Apajan kylän miehille asema ilman muuta selvä:
heidän on sittenkin kiireellä painuttava salolle!
-- Mistä se armo meille tulisi, jota ei Savonlinnan herra saa omille
lääniläisilleen hankituksi, virkkoivat he toisilleen.
-- Meitä erämaan miehiä ne huovit ja nihdit enin vihaavat, me olemme
muka syypäät toistenkin kapinaan, -- nahat he selästämme nylkevät!
-- Eivätkä jyvääkään aittoihimme jätä, kun tästä kautta Pohjanmaalle
kulkevat. -- Uudet tappelut ja kurjuudet täällä ovat edessä, -- salolle
on meidän painuttava ja pian!
Eikä se päätös enää muuttunut. Siihen jo yhtyi Erkki Pentinpoikakin,
joka viimeisiin asti oli pyrkinyt noudattamaan Mikko-ystävänsä
hyväätarkoittavaa neuvoa. Kaikki oli pimeätä ja uhkaavaa, mitään toivon
pilkahdustakaan ei näyttänyt jäävän niille, jotka halusivat kotitupiin
jäädä.
Mutta kun kotipirtin liedeltä tuli sammutettiin ja sen väki muutamana
aamuna hiljaa ja raskaasti nousi suksilleen, hiihtääkseen pois lumiseen
metsään, silloin poikkesi Erkki vielä joukosta, luvaten tavoittaa sen
ensi yönuotiolla. Hän hiihti vielä mutkan kirkolle, sanoakseen
jäähyväiset talviselle matkatoverilleen, pitäjän nuorelle
kappalaiselle.
Siellä pappilassa hän Mikon tapasikin, kertoi tälle kotiväkensä paosta
ja kotitalon jättämisestä autioksi, kertoi lähtevänsä hänkin nyt
erämiehenä ja uudisraivaajana aloittamaan kirjavaa elämätään taas
uudelta pohjalta.
-- Näinkö siis kävi...? virkahti Mikko alakuloisesti, vieraansa
istumaan saatettuaan, mutta ei hän sentään näyttänyt tahtovan
moittiakaan apajalaisten ystäväinsä päätöstä. Ymmärsihän hän sen syyt.
-- Näin kävi, totesi Erkki. -- Ja nyt ei sinun meidän kylän väkeä
tarvitse odottaa kirkkoosi. Tuskin palaamme vanhoihin koteihimme
koskaan, yhteiset matkamme ovat nyt lopussa!
-- Aiotteko paeta niin kauas sydänmaille?
-- Niin kauas ja niin tiettömäin taipaleiden taa, vastasi Erkki. --
Emmekä haluakaan sieltä lähteä tänne, vetämään veroherroja perässämme,
pysymme siellä, minne kerran asetumme, rakennamme sinne uuden
metsäkylän, josta ei kukaan mitään tiedä, ei ystävä eikä vihamies, --
siellä elämme ja sinne kuolemme...
-- Aiotteko jäädä sinne kokonaan, ettekö ajattelekaan paluuta? kyseli
Mikko uudelleen ikäänkuin heräävällä uteliaisuudella.
-- Näin on miesten mieli, vastasi Erkki. -- Kun kerran sinne uudismökit
rakennamme, raivaamme uudet halmeaukeat ja asetumme sinne perheinemme
asumaan, mitäpä kannattaisi tänne taas palata veromiesten ja ryttärien
ryöstettäviksi. Mitäpä se on elämä sen huonompaa sielläkään ... se vain
ero, että minkä järvestä pyydät tai kaskimaastasi korjaat, sen saat
itse pitää ja syödä...
-- Mutta entä talonne täällä?
-- Ehkä asettuu joskus joku sukulainen sitä viljelemään, -- autioksihan
se nyt ainakin on hyljättävä.
-- Ja aiotte elää aivan erillänne koko muusta maailmasta, ihmetteli
Mikko, mutta milteipä kateutta kajahti samalla hänen äänestään. -- Ei
mitään sielunhoitoakaan, ei kuka kastaisi lapset ja vihkisi avioparit
ja hautaisi vainajat...!
-- Niinpä ne erämaille lähteneet ennenkin ovat eläneet... Sitten,
vuosikymmenien perästä, kun korpikylä on vahvistunut, tulee ehkä
jostakin pappi siellä käymään, vihkii vanhat pariskunnat ja siunaa
nurmettuneet haudat... Mutta nyt lähivuosiin emme häntä käymäänkään
halua, sillä hänen perästään tulisi tietysti heti vouti...
-- Mutta muututtehan siten pakanoiksi, väitteli Mikko edelleen. -- Eikö
teillä ole kaipuuta saada kuulla edes saarnaa joskus...?