hienosteleva, kapeisiin kaatioihin ja väljään, samettiseen
röyhelönuttuun puettu ja sileäksi suittu kääppänä.
-- Mutta olisihan nyt jo kahdessa viikossa pitänyt ehtiä puhdistaa tiet
ja ajaa talonpojat helvettiin... Mitä se Götrik sitten kirjeensä
lopussa oikein ilmoittaa?
-- Pyytää vain apuväkeä täältäkin Savoon...
Marski murisi, ryki ja syljeskeli:
-- Götrik kehui Pohjanmaan kapinan puhjettua ylvästellen, että kyllä
hän savolaisistaan vastaa, -- siinä sillä nyt on ukolla vastaamista!
Hän on salaa herttuaa ja talonpoikia hännystellyt ... tiedän sen, hän
on liian lähellä tuota petollista Kankaisten sukua. Tuhat tulimmaista,
olisipa meidän sittenkin pitänyt lähteä Hollolasta sinne Savoon päin,
niinkuin aikomuksemme olikin, ja puhdistaa se sekä pään että jäsenten
puolesta...
-- Hollolaan saapuneet tiedothan olivat vallan rauhoittavia, muistutti
sihteeri Gröning, joka osaltaan oli varoittanut isäntäänsä lähtemästä
tuolle kovin vaivaloiselle matkalle Päijänteen itäpuolelle, jonne häntä
itseään ei ensinkään haluttanut.
-- Niin, sikäläiset voudit ja knaapit kehuivat siellä muka
suorittavansa urotekoja, -- olivat kai Sysmässä käyneet ryöstämässä ja
polttamassa...! Mutta miksei tule Savosta suoraan ja oikeita tietoja?
Pitänee lähettää vielä huovijoukko sinnekin...
Näin marski siinä itsekseen vihapäissään rähisi, kirosi usein ja
synkästi, sekä yski sekaan. Oli taas illalla tullut monta olutkannua
kallistetuksi, ja ne vielä hiukan kurkussa kutkuttivat. Rutosti hän
sentään nousi puolimakaavasta asennostaan, oikaisi suoraksi kookkaan
vartalonsa ja astui sihteerinsä luo tuvan suuren pöydän ääreen.
-- Knut Kurki saa lähteä sukulaistaan Savoon tervehtimään ja pintehistä
pelastamaan, puheli hän edelleen kuin itsekseen. -- Vaikka tosin uskon
Fincke-ukon siellä omin voiminsakin selviävän; se on ovela äijä,
monista pulista se on ennenkin puikahtanut ... suotta se vain aina
ruinuaa...
Palvelusintoinen Juhana Näf toi marskille suuret ratsusaappaat, jotka
hän taitavasti veti herransa jalkoihin, puki karkean, sarkaisen
asetakin hänen ylleen -- Klaus-herra ei rakastanut hienoja verkoja eikä
samettitakkeja, hänen pukunsa piti ennen kaikkea olla lämmin, -- ja
kiinnitti miekan hänen vyölleen. Vesiastiakin oli siinä silmäinpesua
varten, mutta sen ohi marski välinpitämättömästi astui; tähän tottunut
palvelija kantoi vesimaljan pois sekä sipsutti sitten nokkelana tuomaan
herralleen kannullisen kuumaa olutta.
-- Ei, minä tahdon nyt syödä, komensi vanhus, pöydän päähän istuutuen
ja miekkansa viereensä pöydälle läimäyttäen. -- Miksei tuoda jo
aamiaista, sianlihaa ja piimää ja rasvakyrsiä, -- hä?
Luokkiselkäinen palvelija juoksi kuin hyrrä tätä käskyä toimittamaan ja
samassa häärikin lauma palvelijoita aamiaista valmistellen. Hetki oli
tavallistakin varhaisempi, siksi ei vielä murkina ollut valmisna, mutta
Näf tiesi vanhasta kokemuksesta, että hänen tuittupäinen herransa
nostaa pahan metelin, jos ateria viipyy silloin, kun hän tahtoo syödä.
Ja hän tahtoi syödä usein ja paljon...
Marski silmäili vielä siinä pöydällä olevia, yöllä saapuneita kirjeitä,
käänteli kuin halveksien kourassaan Götrik Fincken pientä, vanhaa ja
vähän valaisevaa lappusta, joka häntä sittenkin enin huoletti, ja
rupesi taas sihteerilleen toruen äyskimään.
-- Mikseivät tule jo toiset herrat tänne tupaani, Kurki ja kuomani
Iivarinpojat ja ne muut, -- missä ne herrat laiskurit aikailevat, vai
aikovatko nukkua koko päivän ja antaa minun yksin syödä aamiaiseni.
Vikkelämmin, Kasper, nosta heidät pystyyn, kaada jäävettä heidän
niskaansa ja tuo tänne -- niinkuin jo olisivat. Mokomat
vuodesankarit...!
Klaus-herran lähimpään seurapiiriin ja pöytäkuntaan kuuluivat
sotaeverstit Ivar Tavast ja Knuutti Kurki, milloin eivät olleet
partioretkillään, Särkilahden kiivasveriset veljekset Pertteli ja Mauno
Iivarinpojat, jotka tosin eivät paljoa liikkuneet sotaisilla retkillä,
vaan sitä tehokkaammin avustivat marskia ruoka- ja juomapöydän ääressä,
-- juovuttuaan usein tappeluksikin pistäen --, kuului Jaakko
Olavinpoika, Bolstadin herra, joka seurasi Viikin vapaaherraa kuin
uskollinen koira, sekä pari muuta ylimystä. Marski viittasi hienoluisen
sihteerinsä viereensä istumaan. Sillä ateriat olivat hänelle usein
samalla virkaistuntoja, joissa tehdyt päätökset kirjurin kesken
syönninkin piti panna paperille, tai kirjoittaa niistä kirjeitä tai
toimeenpanna yhtäkkiä annettuja ohjeita. Hänellä ei näin ollen ollut
oikeastaan lepoa koskaan, sillä väliin yölläkin komensi marski
kirjurinsa panemaan paperille jonkun tuuman, joka hänelle vuoteessa
maatessaan oli yhtäkkiä päähän pälkähtänyt. Toiset herrat kiirehtivät
toisesta tuvasta, sikäli kuin unisina vuoteiltaan kerkesivät, sisään ja
asettuivat tietyille paikoilleen ruokapöytään.
Marski söi nytkin paljon ja joi syödessään vielä enemmän. Mutta sitä
tehdessään hänen ajatuksensa kuitenkin olivat koko ajan työssä. Nyt hän
varsinkin aprikoitsi sitä ongelmaa, miten Ruotsin Kaarlo-herttua, jonka
hän uskoi koko nuijakapinan aiheuttajaksi, oli saanut vaikutetuksi
kaukaisen Savonkin kansaan, jota Götrik oli kehunut. Hänen asiamiehensä
Pohjanmaalta ovat kai sielläkin hiihdelleet, -- ruotsinkielisiä
kirjureita kuuluu sielläkin olleen kapinaväen joukossa.
-- Mutta erehdys on ruhtinaalliselle herralle sittenkin tullut siinä,
kun hän pani kapinan yllyttäjänsä liian aikaisin liikkeelle, -- näin
jatkoi hän ajatuksiaan ääneensä, pureskellessaan silavaa niin tiukasti,
että rasva suupielistä tippui. -- Nyt meillä on hyvin aikaa täällä
talvella kukistaa ja paljastaa hänen vehkeensä, ennenkuin hän itse
avovedellä pääsee laivoillaan liikkeelle. Ja siihen mennessä on meillä
Uudellamaalla rakennettu uusi; monimastoinen laivasto, jolla taas hänen
kesäiset yrityksensä torjumme.
-- Luuletko siis Kaarlo-herttuan todella hyökkäävän Suomeen, kyseli
hiukan levottomana Laukon pukkipartaherra, viiltäen lohta leivälleen.
-- Hän hyökkää varmasti, ellemme me jo sitä ennen ole vesillä, vastasi
Klaus-herra tyyneesti ja varmasti. -- Sota on välttämätön, ja se alkaa
heti avovedellä. Tämä talonpoikain kapina, jonka langat juontuvat
Ruotsista meidän päänmenoksi, se on ollut vain pieni sivuhyökkäys;
takaiskuksi tarkoitettu, -- edessäpäin esiintyy mestari itse kai
avonaisemmin. Olisikin tämä takatuuppaus tuottanut meille
helkkarinmoista hämminkiä, jos se olisi tullut keväällä, päähyökkäyksen
yhteydessä. Luulenpa ruhtinaan nykyisin siellä Tukholmassa aika lailla
sadattelevan Pohjanmaan talonpoikia, jotka malttamattomasti jo jouluksi
tarttuivat nuijiinsa ja nyt jo ovat maahan masennetut.
Marski puhui harvakseen, mutta varmalla ja voimakkaalla äänellä, ja
kaikki hänen liikkeensä ja otteensa todistivat ripeyttä ja ruumiin
terveyttä. Eipä olleet tämänkään talven rasitukset näyttäneet häntä
kuluttaneen, vaikka hän ikäisekseen oli paljo rasittavia matkoja
tehnyt, rehkinyt sotahommissa ja ratsun selässä hankitaipaleita
katkaissut. Vuodet ja huolet olivat tosin häneen leimansa lyöneet.
Ohkaiseksi oli päälaelta kulunut hänen tukkansa ja hänen pörröinen,
ruokkoamaton partansa oli täysharmaja. Harmahtava oli ihokin, mutta
kasvot olivat luisevat ja lujat, leuka, joka rotevasti pureskeli
ruokaa, oli leveä ja tarmokas, ja silmät, jotka näyttivät sameilta ja
tihruisilta, vilkuivat kuitenkin liukkaasti ja valppaasti joka taholle,
-- hän huomasi kyllä seurueessaan jokaisen liikkeen, jopa jokaisen
kasvojen ilmeenkin. Astuessaan oli hän vähän kankea ja kulmikas, mutta
se ei ollut vain vanhuuden vikaa, hän oli muutenkin jo luonnostaan
hiukan kuin kirveellä veistetty ja höyläämättömäksi jätetty...
-- Mutta jos herttua todella keväällä Ruotsista tähän maahan hyökkää,
on meidän sitä varten ajoissa pidettävä huolta, että selkämme pysyykin
vapaana, jatkoi Knut Laukon herra äskeistä, huolenalaista ajatustaan.
-- Talonpojat eivät saa täällä silloin uudelleen tarttua tapparoihinsa,
siksi ovat he nyt niin perinpohjin nujerrettavat, etteivät enää kykene
kynsiään näyttämään, jos tilanne meille kävisikin täperäksi.
-- Se on totta, matki Jäppilän herra, -- täältä sisämaasta ei saa
silloin kuulua hiiskahdustakaan.
-- Eikä kuulu, vakuutti marski rauhallisesti. -- Talonpojat on jo
nujerrettu, mitä työtä vielä on jäljellä, se on vain pientä kotikuria.
Ja siinä on tärkeintä katsoa, että he, kun se suuri jytistys alkaa,
pysyvät erillään herttuan uusista pauloista.
Murkinan aikana, jota kesti kauan, kävi nimismiehen talossa monenlaisia
asiamiehiä, muonituksenhoitajia, matkalle lähteviä airuita,
armonpyytäjiä ja muita, joiden asiat sihteeri enimmäkseen toisessa
tuvassa ratkaisi, marskia itseään niiden pikkuasiain takia vaivaamatta.
Mutta eräs asioilleen pyrkivä tuntui olevan itsepäinen; sieltä
eteisestä kuului kinastelua ja väittelyä, -- tulokas pyrki tarmokkaasti
ja hellittämättä itsensä Klaus Flemingin puheille.
-- Mikä se sellainen sisukas mies on, huusi sihteerilleen ruokapöydästä
marski, joka tuota jymyä oven takaa kuuli. -- Etkö voi antaa hänelle
potkua, taikka anna jonkun huovin puolestasi potkaista.
-- Potkaista, mutisi Kasper Gröning, joka marskin äänen kuultuaan tuli
sisälle tupaan, -- se on eräs pappi...
-- Ei se saa olla esteenä, uhmaili Klaus-herra, nauraa röhötellen. --
On me annettu ennenkin pappien tehdä häränpyllyjä, -- nehän ne salaa
meitä vastaan vehkeilevät. Mikä sillä on asiana, armonpyyntö, vai?
-- Sellaistakin sanoo olevan asianaan ... kertoo tulevansa Savosta.
-- Vai Savosta, innostui marski, -- laskepas sisään se pappi, kuullaan,
mitä hänellä on sieltä kerrottavana.
Marski siirsi ruokakulhonsa syrjemmäs, joi pitkän kulauksen olutta ja
ojentausi, äänekkäästi röyhtäisten, selkäkenoon seinää vasten, siitä
mukavasta asennosta ikäänkuin puoli-ivallisesti katsellen, minkälainen
paksu sielunpaimen siellä nyt tupaan työntynee.
Se olikin hento, kalvakka, hyvin epävarman näköinen nuori mies, jonka
polvet tuntuivat vavahtavan hänen sisään astuessaan ja jonka silmät
säikähtyneinä, mutta samalla intohimoisina, pälyivät kynttilöin
valaistuun ruokapöytään päin. Saapunut asiamies, Mikko Martinpoika,
kumarsi ja pysähtyi keskilattialle.
-- No, mikä olet sinä miehiäsi, mistä kotoisin, urahti marski pöydän
päästä, puoleksi uteliaana, puoleksi kiusaantuneena.
-- Olen Rautalammen kappalainen...
-- Rautalammen, -- siinä erämaassa olen pari vuotta sitten käynyt yksiä
hirtehisiä kurittamassa, mutta nythän sieltä taas kuuluu Hämeessä asti
käyneen kapinoitsijoita. Et ole tosiaankaan siellä hyvin laumaasi
paimentanut...
Se ensi ryöppy marskin suusta ei ollut omansa nuoren papin rohkeutta
lisäämään ja neuvotonna hän jäikin äänettömäksi, tietämättä miten
lähteä suurta tehtäväänsä esittämään, kunnes marski karjaisi:
-- Asiasi! Tahdot kai puolustautua, että et muka ole syypää
talonpoikain nousuun, mutta minä en sitä paljo usko, -- te papit olette
monin paikoin kansaa villinneet, teidän asianne on myöhemmin vielä
erikseen tutkittava!
-- En puolusta itseäni, sopersi Mikko silloin vastaukseksi hiljaisella
äänellä, -- syyllinen olen kyllä monellakin tavalla, en ole osannut
sanankuulijoitani johtaa oikeaan. Mutta itselleni en rukoile armoa,
rangaiskaa minua ansioni mukaan, -- tuolle eksyneelle kansalle nyt
rukoilen armoa, laupeutta...
-- Mille kansalle, kenen puolesta puhut, mikä kapinajoukko sinut tänne
lähetti, kyseli nyt kipakasti marski, jota asiamiehen ylimalkainen
ruikutus ellotti. -- Mistä nyt tulet?
-- Suur-Savosta...
-- No, se on toki selvä vastaus, nyt annas kuulua, mitä sinulla on
sieltä kerrottavana. -- Milloin sieltä läksit?
-- Olen ajanut yötä ja päivää yhteen menoon suoraan Mikkelin kirkolta.
Siellä tapahtunut hirmuinen teurastus ei antanut sielulleni rauhaa...
-- Mikä teurastus? -- Marski kumartui eteenpäin aivan jo uteliaana
kyselemään, sillä noista Savon tapahtumistahan hän juuri oli odottanut
tietoja. -- Onko siellä ollut taistelu? Milloin? Ja miten siellä kävi?
-- Oli taistelu, vastaili Mikko, marskin mielestä liiankin hitaasti. --
Viime sunnuntaina, kirkon aikaan; taisteltiin Mikkelin pappilassa,
jonne sotaväki saartoi koko talonpoikaisjoukon...
-- Ähäs, nyt sinun juttusi rupeaa joltakin kuulumaan, mikset tuota jo
heti sanonut, intoili Klaus-herra iloisena tuosta vieraan tuomasta
voiton sanomasta. -- Vai saartoivat, kerro tarkempaan, miten sitten
kävi...?
-- Talonpojille oli luvattu henki, jos he antautuvat, mutta heidät
mestattiin kuitenkin kaikki... Minä en saata uskoa, että tämä teurastus
tapahtui teidän tahdostanne, jalosukuinen herra. Kansa on kärsinyt ja
kärsimyksissään erehtynyt, mutta ettehän kuitenkaan voi sallia, että se
lopen hävitetään.
-- Mitä höpiset ... lopen hävitetään! Niskurit ja kapinoitsijat ovat
kai vain saaneet rangaistuksensa, ärähti marski. -- Onko siellä Savossa
kapina jo kaikkialla kukistettu?
-- Talonpojat ovat tietääkseni joutuneet tappiolle joka taholla,
pohjoisessakin, sotaväki on kaikkialla voittanut. Mutta juuri siksi
olen kauhistuneena ja typertyneenä tuosta hirmuisesta, tarpeettomasta
verenvuodatuksesta tullut teitä rukoilemaan: älkää salliko tuon
verenvuodatuksen jatkua, älkää antako voittaneen sotaväkenne surmata
syyllisiä syyttömäin mukana, julistakaa anteeksianto...
Näitä nuoren papin taivuttavia rukouksia tuskin enää ruokapöydän
ympärillä kuunneltiin. Siellä oli itse tuo hänen tuomansa uutinen
talonpoikaisten nuijamiesten kukistumisesta vallannut niin suuren
mielenkiinnon, että koko keskustelu herrain kesken keskittyi siihen.
Mutta saattoiko siihen uutiseen uskoa, tiesipä, mikä tämä
haihattelevana esiintyvä pappi on miehiään ja mihin hän tähtää.
-- Miksei olisi Götrik Fincke itse lähettänyt meille pikaviestiä
voitostaan, epäili aina epäluuloinen Pertteli herra, ja hänen veljensä
Mauno säesti:
-- Ei Götrik ole sellaisissa asioissa hidas...
-- Mutta hän ei tiettävästi itse ollut mukana Suur-Savon taisteluissa,
rampa ja raihnainen mies, selitti Ivar Tavast, joka Fincken hyvin
tunsi. -- Ja hänen alapäällikkönsä ovat tolhoja...
-- Kenties täytyy Knut Kurjen sittenkin lähteä sinne asioista oikeaa
selkoa ottamaan, esitti jo Jäppilän herra.
Silloin kääntyi Klaus Fleming, joka ääneti oli kuunnellut herrain
porinata, taas tuikeana keskilattialla, ikäänkuin vastausta odottaen,
seisovan, syväsilmäisen papin puoleen ja kysyi ärjäisten:
-- Mitä oikein on tapahtunut siellä Savossa ja siinä Mikkelin
taistelussa, kerro selvästi kaikki, niin että voimme päättää
valehteletko!
Iloisena, että pääsi taas varsinaista asiataan ajamaan, kertoi nyt
Mikko, mikäli hän tapausten menoa oli ymmärtänyt, talonpoikain
etenemisen Juvalle ja Sääminkiin asti, heidän peräytymisensä sieltä,
kertoi talonpoikain hajaantumisesta ja jäännösjoukon sulkeutumisesta
Mikkelin pappilaan. Täällä pappilassa ja kirkonmäellä harjoitetut
verityöt kuvasi hän sillä kauhulla ja vavistuksella, joka vieläkin
hänen mieltään vatvoi ja joka oli hänet pakottanut tälle retkelle.
Mutta siinä marski taas äkkiä ja kärsimättömänä keskeytti hänet ja
karjaisi tiukasti:
-- Tuon jo kerroit äsken. Jos juttusi on tosi, ovat asiat Savossa
hyvällä kannalla. Mitä siis oikeastaan väität ja ruihnaat?
-- Talonpojat ovat pahasti esivaltaa vastaan rikkoneet, heidän hätänsä
on heidät eksyttänyt, vastasi Mikko tuota komentoääntä säikähtäneenä,
mutta jatkoi sitten rohkeammin, pakkautunutta sydäntään tyhjentäen: --
Mutta salli niiden, jotka taas tahtovat palata rauhassa viljelemään
raastettuja maitaan ja köyhissä kodeissaan elämään, salli heidän se
rauhassa tehdä! Älä anna enää huoviesi teloittaa noita onnettomia
voitettuja viimeiseen mieheen asti, niinkuin Nyystölässä ja Mikkelissä
tekivät, älä salli heidän hävittää tätä kovia kärsinyttä kansaa ja
sitten istuttaa henkiin jääviinkin niin syvää kauhua ja kirousta, että
se vihana ja kostona periytyy vielä vastaisiinkin polviin. Ole
armollinen noita erehtyneitä kohtaan ... siitä on sinulle oleva
siunaus...!
Klaus Fleming oli kuunnellut papin pitkää juttua ensin mielenkiinnolla,
sitten taas kärsimättömästi, -- häntä ärsyttivät varsinkin Mikon
viittaukset siihen, että talonpojilla muka oli ollut liian raskaat
rasitukset ja että niiden synnyttämä epätoivo olisi heidät aseisiin
nostanut, -- itsehän hän syytti kaikesta herttuan vehkeitä ja
talonpoikain uppiniskaisuutta. Mutta kun Mikko vielä rupesi jatkamaan:
-- Ja ulota säälisi niinkin pitkälle, että heiltä, paljaiksi
ryöstetyiltä, vastaiseksi helpoitat majoitusrasitusta ja veroja ...
silloin kimmahti pörröparta pöydän päästä pystyyn ja jyrisi ukkosen
äänellä:
-- Hä, mies, sinä puhut päättömiä ja puhut pääsi puhki! -- Hänen
niskansa oli käynyt punoittamaan, hänen leveä leukansa väkätti hetken
ja sitten hän jatkoi karkealla, ilkkuvalla äänellä: -- Tämä
teerenpoikako tulee meitä neuvomaan, että kapinantehneet pitäisi jättää
rankaisematta, kun heidän kavala yrityksensä iskeä puukko selkäämme ei
onnistunut...! Ja kun he vihdoin, ryöstettyään ja poltettuaan herrain
ja esivallan omaisuutta, joutuvat tappiolle kapinayrityksessään, jota
kukistaakseen sotamiestemme on ollut uhrattava henkensä ja vuodatettava
verensä, silloin nämä eivät saisi heitä edes kurittaa, vaan pitäisi
lähettää kapinamiehet kauniisti koteihinsa, valmistamaan uusia
vehkeitä, -- ehkä taputtaa vielä olallekin...!
-- Ja kaiken lisäksi olisi vielä palkinnoksi kapinasta helpotettava
näiden nuijapäiden veroja ... säesti Jäppilän herra korkean
suojelijansa sisukkaita puheita. Ja hänen Mauno-veljensä kiirehti
terästämään:
-- Sehän olisi sama kuin kehoittaa heitä: yrittäkää pian uudestaan! Ei,
tällä papilla on pää pehmyt -- tai liian kiero!
Mutta marski Fleming ei pitänyt siitä, että hänen puheisiinsa
puututtiin silloin, kun hän itse oli sanavauhdissa; ja hän humautti
tihruisilla silmillään moittivasti liian palvelushaluisiin Särkilahden
veljeksiin. Hän puhui usein hyvin laajasanaisesti ja perinjuurisesti ja
nytkin otti hän lattialla seisovalle, orvon näköiselle papille oikein
olan takaa selittääkseen, kuinka rikollisesti talonpojat olivat
menetelleet, murhanneet hänen huovejaan, avantoonkin heitä
upottaneet ... polttaneet satoja kartanoita, yrittäneet erottaa hänet,
kuninkaan edustajan, virastaan ja panna kuninkaan vastustajan
sijaan...! Hän kuvasi nuhtelevasti, kuinka he olivat esivallalle
uppiniskaisina antautuneet ilkimysten verkkoihin, jotka valtakunnalle
turmiota valmistavat, ja uhanneet tulla repimään maahan Turun linnan
muurit...
-- Ja tämän kaikenko he olisivat saaneet iltikseen tehdä,
rankaisematta...! Sellaista viisautta ei sinun, keltanokan, olisi
tarvinnut tulla Rautalammelta eikä Savosta meille opettamaan! Kuka
sinut on lähettänyt meille tuota lorua jaarittelemaan, -- vastaa
suoraan ja kiemurtelematta...!
Mikko oli tärissyt kuin vilutaudissa tuota korkean herran pitkää ja
vihaista nuhdepuhetta kuunnellessaan. Marskin puheissa oli aina iskevää
voimaa, ja voimakkuudellaan hänen sanansa nytkin aivan typerryttivät ja
sekoittivat Mikon omat ajatukset ja suunnitelmat. Hän tunsi aivan
maahan vajonneensa eikä uskonut enää saavansa sanaa suustaan, --
kohtalonsa hän aavisti jo päätetyksi. Mutta kun kiukkuinen herra
lopuksi teki tuon suoran, vastausta vaativan kysymyksensä, vastasi
Mikko siihen nöyrästi, mutta avoimin katsein:
-- Kukaan ei ole minua lähettänyt. Omantuntoni pakosta olen tämän
pitkän matkan tehnyt. Olen murjottu mies, sydämeni vuotaa verta,
kaikkeni olen itsekin menettänyt ... mutta kansan teurastamista en
sittenkään voinut nähdä. Minun täytyi jotakin yrittää noiden
onnettomain hyväksi. Ja tiesin, että ainoastaan te, marski, voitte
pakottaa sotaväen säästämään talonpoikia sukupuuttoon häviämästä.
-- Sukupuuttoon ... väitätkö Götrik Fincken hävittävän lääniläisensä
sukupuuttoon, -- hän on savolaisilleen liiankin pehmyt, urahti marski,
mutta hänen ääneensä oli Mikon viimeksi vastatessa sittenkin tullut
hiukan talttuneempi sävy.
-- Ehkä hän itse on lempeämpi, hänen sotapäällikkönsä ovat joka
tapauksessa julmia kostaessaan, vastasi Mikko jo hiukan vapaammin. --
Ja miten voi kansa enää maitaan viljellä ja verojaan maksaa, jos sen
miehet kylittäin ja pitäjittäin surmataan... Kansa on nyt nöyrtynyt...
Marski oli istahtanut penkille ja käynyt taas kuin tuohon jutteluun
vähän väsähtäneenä ja miettiväisenä jyrsimään mehukasta lampaanlapaa,
kulauttaakseen taas kurkustaan alas kannullisen olutta sen päälle. Ja
sillaikaa olivat taas toiset herrat käyneet ääneen, rökittäen
mielestään liian rohkeapuheiseksi käynyttä asiamiestä sanojensa
ruoskilla.
-- Vai lempeyttä nyt vaaditaan, sitäkö talonpojat osottivat, kun
ryöstivät meidän kartanoitamme, puhui Knut Kurki, jonka pari aputaloa
heti kapinan alussa oli tullut ryöstetyksi. -- Ei, antaa huovien
Savossa tehdä puhdasta, siivota ja kitkeä väestöstä uppiniskaisuus
aivan juuriaan myöten. Sen he kyllä tekevätkin, täältä ei tarvitse
sinne lähettää apulaisia eikä hillitsijöitä.
Knut Kurjen ei ollenkaan tehnyt mieli lähteä retkeilemään Savon
tiettömille erämaille ja hän kannatti senvuoksi täyden toimintavapauden
jättämistä sikäläisille sotapäälliköille.
-- Hirsipuu ja mestauskirves ovat noille nuijapäille aivan oikeutettu
rangaistus, intoili Hämeen rauhoittaja Ivar Tavast, joka oli näitä
kurituskeinoja itse runsaasti käyttänyt. -- Ja sinullekin, pappi, joka
tulet tänne meille laverruksiasi latelemaan!
-- Niin, ainakin tyrmään tuo mies joutaa miettimään omatekoisia
valtiollisia viisauksiaan, yritti veistelemään Bolstadin herrakin, joka
aina tahtoi olla muita muuatta astetta edellä ja aina mahtavalle
suojelijalleen mieliksi, mutta ei kumpaakaan aina osannut.
-- Käskykirje Götrik-herralle, että hän listii päät niin monelta
talonpojalta kuin suinkin, -- sen tämä anomus aiheuttakoon, eikä mitään
muuta, uhmaili edelleen omista verkoistaan ylpeilevä Ivar Tavast. --
Niin mekin Padasjoella tehtiin, niskat nurin vain kaikilta, jotka
olivat asetta kantaneet!
-- Vaikka olitte valoin taanneet heille heidän henkensä, pisti
Kurki-herra väliin hiukan myrkyllisesti, -- hän ei sentään,
ritarillisena miehenä, tuollaista sanapattoisuutta oikein hyväksynyt.
-- Mitäs talonpojille annetuista valoista, -- vannopas nyt jotakin
vihaiselle härkälaumalle, joka päällesi käy, ikeen alle sen pistät
kuitenkin. -- Ivar herra joi mahtavan kulauksen olutta; ikäänkuin tuon
elämänohjeensa varmistukseksi.
Marski jyrsi sillä välin lampaan lapaa, kuunnellen ääneti herrain
uhittelevaa keskustelua ja heittäen aina väliin miettivän silmäyksen
sillalla avuttoman näköisenä seisovaan kalpeaan, mutta tulisilmäiseen
pappiin. Tämän aiheettomista puheista ja neuvoista oli hän aluksi
kovasti suuttunut, mutta joku sana Mikon vastauksesta oli herättänyt
hänen päässään eräitä siinä jo ennen liikehtineitä ajatuksia taas
kiertämään. Mistäpä todella lypsetään veroja, ja millä sotaväki
elätetään herttuan hyökkäyksen varalta, jos lehmä tapetaan tai
saatetaan täysmahoksi?