itse mukana olleet heille kertoivat -- pari pohjalaistakin kulki näet
rautalampelaisten matkassa -- ja jotka niin hyvin sointuivat heidän
omien sydämensä toivomuksiin. Retkikunnan johtajat lähettivät heti
pienempiä osastoja edellään herättämään Suur-Savon rahvasta yhteiseen
toimintaan ja valmistamaan sen keskuudessa maaperää pääjoukon
tulolle, sekä tiedustamaan, joko toinen erämiesten osasto, joka oli
samanaikaisesti lähtenyt Rautalammelta Pieksämäen kautta kulkemaan
Savonlinnaa kohti, oli kuinka pitkälle ehtinyt. Juuri nämä
partioparvet, joihin sillävälin jo savolaisia oli ehtinyt yhtyä, ne
Savilahteen tultuaan henkiheikoksi säikäyttivät Mikkelin suulaan
rovastin ja sikäläisen voudin, nehän ne myös sieppasivat käsiinsä
marskin airuen ja hänen Finckelle menevän kirjeensä. Mutta pääjoukko
lepäili silläaikaa Juuritaipaleella, kylpi ja piti viikkoista pyhää.
Aivan häiritsemättä ei tämä »nuijajoukko» kuitenkaan saanut salokylässä
pyhiään pitää. Sysmän läpi kulkiessaan oli se jo kuullut siitä
huovijoukosta, joka muutamia päiviä aikaisemmin oli poltellut eräitä
sikäläisiä kyliä ja jonka kerrottiin edelleen näillä mailla liikkuvan.
Täällä korpikylässä siitä Sipin joukosta taas kerrottiin. Suksimiehet
pitivät senvuoksi varansa, olisiko tuo huovijoukko lähtenyt heidän
jälkiään seuraamaan, asettivat vahteja tien varteen lahden takaiseen
metsään, ja aivan oikein, jo seuraavana iltana puhalsivat vahdit sieltä
salamana kylään kertoen, että huovijoukko on tulossa lahden takana.
-- Siinä ovat talomme polttajat! huudahti silloin ensimmäisenä Leinosen
emäntä, joka lapsineen edelleen asui Eskon tuvassa. Ja Elisa huoahti
koko ruumiinsa vavahtaessa:
-- Siinä Koskipää, -- äiti, minä pelkään, paetkaamme!
Mutta talon miehet ja talossa vierailevat retkeläiset nauroivat tuolle
pakolaisnaisten turhalle pelolle, käskivät heidän pysyä vahvassa
turvassa ja sonnustausivat nopeasti ja rohkealla mielellä suksilleen.
He tunsivat ylivoimansa ja kehuivat nyt tekevänsä silppuja huoveista:
-- Kerrankin joutuivat talonpoikain pieksäjät mertaan, nyt eivät itse
täältä pieksämättä selviä.
-- Eivätkä täältä enää mihinkään aja. Me pistämme heidät kuin
alasimelle!
-- Ja silloin he ovatkin sepän pihdeissä!
Nuijamiesten johtajat panivat osan miehistään kiertämään metsän kautta
saapuvain vihollisten selkäpuolelle, etteivät nämä pääsisi pakoon
peräytymään, ja odottivat itse pääjoukkoineen, kylän laidassa kykkien,
huoveja, jotka paksussa lumessa lahden poikki iltapimeässä kahluuttivat
väsyneitä ratsujaan kylää kohden. Oli tiheähkö, nuori näreikkö lahden
ja kylän välillä; siinä juuri oli johtajain aikomus puristaa
vihollisensa kahden tulen väliin ja tehdä heistä »silppuja». Ja
jännittynein mielin ensi kertaa sotaväen kanssa käsirysyyn antautuvat
talonpojat odottivat nyt johtajainsa hyökkäyskäskyä, rynnätäkseen
tuiskuna esiin tuurat ojossa.
Jo tuli käsky, jo ponnahtivat jalat, jo sihahtivat sukset ja miesjoukko
syöksyi pilvenä alamäkeen näreikköä kohti, josta kuului huutoja ja
kähinää, -- kiertojoukko oli siellä siis jo ottelussa. Kimeästi
hyökkääjät kiljaisivat ja etummaiset näkivät jo kuuraisten huovien
hypittävän hevosiaan kinoksessa. Mutta ennenkuin viimeiset suksimiehet
vielä olivat kylän laidasta ehtineet näreikköön asti, juoksi kylästä
naisia ja poikasia tielle, päästellen kirmahtelevia hätähuutoja:
-- Vainolainen on kylässä...!
-- Huovijoukko ryntää Savon tieltä... Tulkaa apuun, miehet!
Joka taholla näkyikin illan hämärässä hätäytyneitä naisia ja lapsia
pakenevan suksillaan mikä rantaan, mikä metsään, -- toiset juoksivat
henkensä hädässä miesten luo näreikön laitaan itkien ja voihkien, että
mikä nyt eteen, minne on paettava...
Hölmistyneinä pysähtyivät kylänlaidasta rynnänneet erämaan miehet,
ryhmittyivät siihen tielle ja katsoivat kuin typertyneinä toisiaan.
-- Ne ovat vietävät kiertäneet kylän, huoviroistot meitä
pyydystävät...!
-- Hyökkäävät kahta kautta, turilaat, saattaakseen meidät satimeen...
Juuri kun me luulimme heidät kiertäneemme...
-- Pirullinen juoni, -- Koskipään keksimä...!
Yhä kuului tappelun nujakkaa syvemmältä näreiköstä ja kylästä kajahti
edelleen peljästyneiden naisten parkumista. Juuri ryntäysvauhdissa
olleet ja siitä äkkiä pysähdytetyt talonpojat eivät tienneet minne päin
kääntyä, mitä tehdä, eikä sitä tienneet heidän johtajansakaan, -- hepä
nyt tunsivat itse olevansa pihdeissä, alasimen ja vasaran välissä!
Hitto soikoon! Kylän laidasta vilahti todella jo ratsastavia huoveja,
pian niitä tuli useampiakin näkyville ja ennen pitkää karahutti
kokonainen ratsujoukko sieltä myötämaata neuvottomia suksimiehiä kohti.
-- Nyt ollaan nuotassa, minne nyt? kyselivät hölmistyneet miehet.
-- Alas jäälle, yhdytään siellä...!
Niin komensivat vihdoinkin joukon johtajat, hekin yhä hölmistyneinä.
Jäällä, paksussa lumessa, eivät huovien hevoset toki voi rynnätä, sen
he oivalsivat, ja siellä aikoivat he neuvotella, mitä olisi tehtävä.
Pari suksimiestä ehtivät huovit siepata siinä tiellä näreikön laidassa,
muut poikkesivat kiireesti tieltä ja pakenivat järven hämärälle
selälle. Sielläkin uskalsivat he vasta kotvasen hiihdon jälkeen
pysähtyä taakseen katsomaan. Huovijoukko oli jäänyt tielle, se ei ollut
takaa-ajoa yrittänytkään... Siinä viipyivät ryttärit hetkisen, ja
näkyivät sitten palaavan kylään, kai sitä polttaakseen. Oliko tuo
joukko jo näreikössä yhtynyt Hämeen tiellä hyökkääviin huoveihin, sitä
eivät talonpojat voineet pimeän päässä nähdä, he seisoivat siinä vain
läähättäen, kiroillen ja riidellen, -- ja vahvajärveläiset odottivat
joka hetki näkevänsä tulen taloistaan leimahtavan...
Mutta ei leimahtanut tulikaan. Miehet pitivät nyt pitkää neuvottelua,
jossa ei kumminkaan päästy yksimielisyyteen, ja lähtivät vihdoin
varoskellen ja verkalleen sekä usein pysähdellen hiihtämään rantaa
kohti takaisin. Siellä tuli heitä vastaan pienin parvin niitä heidän
tovereitaan, jotka olivat tehneet kiertoliikkeen huovijoukon selän taa
ja näreikössä näitä ryttäreitä vastaan tapelleet. Nämä miehet tulivat
vastaan vihaisina ja syyttelevinä, kysellen tiukasti, miksi pääjoukko
oli heidät jättänyt pulaan, yksin tappelemaan Koskipään huoveja
vastaan, -- mitä se oli säikähtänyt, ja miksi se oli raukkamaisesti
paennut...
Saatiin siinä nyt kotvasen selitellä molemmin puolin, ennenkuin
kumpikin talonpoikaisryhmä toisensa ymmärsi ja ennenkuin päästiin
selvyyteen, mitä siinä puolipimeässä näreikössä oikein oli tapahtunut.
-- Sipin huovit pääsivät siis yhtymään noihin kylän takaa kiertäjiin?
kysyivät kylänlaidassa kytänneet miehet.
-- Eivätkä päässeet, he pakenivat omille jälilleen ... vastasivat
siihen näreikössä tapelleet miehet aivan koppavasti. -- Teidän huutonne
kuullessaan he kiireellä käänsivät hevosensa ympäri ja karauttivat
sapelit ojossa meitä vastaan, kuin jos tuli olisi ollut hevosten hännän
alla...
-- Ja te väistitte...
-- Tapeltiinhan siinä ... kuulitte kai sen ... pari miestä kaatuikin
meiltä haavoittuneina, -- mikä siinä auttoi muu kuin väistyä tiepuoleen,
kun teitä ei avuksi kuulunutkaan. Mutta sieltä tiepuolesta tuikimme
ryttäreitä tuurillamme, on siellä ainakin yksi hevosraato vieläkin
tiellä...
-- Ja huovit ajoivat matkoihinsa Hämeen tietä niinkö?
-- Niin, niin, sinne ajoivat, minkä kaviosta lähti! Eivät taakseen
katsoneet enempää kuin tekään, joiden me näimme tänne jäälle pakenevan
kuin teiriparven...
-- Hm... Siellä kylässä ei siis olekaan nyt muita kuin se huovijoukko,
jonka me näimme? -- Tästä pulmakysymyksestä koettivat talonpoikain
johtajat päästä selville.
-- Ei pitäisi olla...
Varovasti, mutta sydäntynein sisuin, hiihtivät silloin miehet taas
yhtenä joukkona takaisin kylään päin, joka hämäränä ja harmajana
kuumotti törmältä öistä taivasta vastaan. Olihan heitä nyt koossa
sellainen joukko, että he muutaman huoviparven nutistavat, kunhan vain'
saadaan selville, missä niitä on...
Kylä oli kuitenkin autio ja äänetön, kun miesjoukko vähitellen, eri
kohdista törmälle nousten, siihen palasi, -- oli kuin nukkuva kylä.
Talot olivat tyhjät, pirtinovet enimmäkseen auki, tulta ei ollut
missään eikä eläjiä näkynyt. Naiset olivat lapsineen paenneet metsiin
tai niittylatoihin ja palailivat sieltä nyt vasta vähitellen, kun
näkivät miestensä jäältä kylään hiihtävän. Käytiin varoiksi talo
talolta, tutkittiin kaikki paikat, vainolaisia ei näkynyt missään.
Muutamissa taloissa oli leipävartaat pudotettu alas ja leipiä niistä
viety, toisista oli viety voita ja suolakalaa tai muuta särvintä. Mutta
navetoissa oli karja koskemattomana, aitatkin olivat säilyneet
ryöstämättä, -- heiniä ja apetta oli vain vähän talleista otettu, muuta
häviötä ei näyttänyt tapahtuneen.
Muutamat taloihin jääneet vanhukset, jotka eivät olleet ehtineet
pirteistään mihinkään paeta vaan olivat hoidelleet sinne jääneitä,
parkuvia lapsia, ne kertoivat nyt palaaville miehille, että huovit
olivat vain hetkisen viipyneet kylässä, syöttäneet ja lepuuttaneet
hevosiaan, syöneet itsekin ja sitten taas nousseet kiireellä hevostensa
selkään sekä ajaneet kylästä pois samaa tietä, jota olivat tulleetkin.
Tiukasti olivat he vain kuulustelleet kylään jääneitä vanhuksia sekä
niitä paria Rautalammen nuijamiestä, jotka he olivat vangeikseen
ottaneet, mutta kenellekään eivät olleet tehneet pahaa.
-- Eivät uskaltaneet, kehaisivat nyt yösydännä kylään palanneet
johtomiehet, tehtyään tulen Eskon tuvan uuniin ja ryhmittyen taas sen
ympärille tarinoimaan. -- Näkivät meitä olevan isomman joukon...
-- Mutta meidän olisi pitänyt uskaltaa käydä heihin käsiksi, murisivat
toiset, näin johtajiaan moitiskellen...
-- Olisi pitänyt ... mutta kun niitä tuli kahta kautta! Mikseivät nämä
kylässä käyneet huovit yhtyneetkään noihin toisiin...?
-- Mene tiedä ... vaikka lienevät yhtyneetkin. Ja vaikka vieläkin
yhdessä hyökännevät...
-- Niin, vara on nyt pidettävä...
Se yö valvottiin Vahvajärvellä ja vartioitiin tiensuita joka taholle,
mutta vihollisista ei enää mitään kuulunut. Aamulla palasivat kylään ne
naiset ja alaikäiset, jotka metsiin paenneina eivät olleet uskaltaneet
vielä yöllä palata. Päivän valjetessa oli tuo rauhallinen, sydänmaan
perimmäiseen pohjukkaan kätkeytynyt metsäkylä, jossa nyt yhtäkkiä niin
paljo outoja vieraita oli liikkunut, jota hurjat huovijoukot olivat
säikähdyttäneet ja jota eilen illalla vielä tuima tappelu tärisytti,
melkein ennallaan. Sen väet ryhtyivät vähitellen arkisiin töihinsä,
vaikka mielet vielä öisen kuohunnan ja säikähdyksen jälkeen
vavahtelivatkin ja vaikka pelästyneitä lapsia oli vaikea rauhoittaa.
* * * * *
Arkitöihinsä ryhtyivät eläjät Eskon suuressa pirtissäkin, jossa
huovijoukko näkyi pisimpään elostelleen ja talon ruoilla runsaimmin
herkutelleen. Pian siellä Esko-isäntä, joka iästään huolimatta oli
ollut asemiesten mukana, kuitenkin järjesti kaikki kuntoon. Mutta
talossa vierailleet pakolaisnaiset eivät olleet vielä palanneet, ja
itku kurkussa hiihteli Tahvo, joka hänkin yöllä oli ollut miesten
matkassa, aamusta alkaen halki lähimmät metsät hakien ja huudellen
äitiään ja sisartaan, -- niitä ei löytynyt mistään. Nämä pakolaisnaiset
olivat olleet, kertoivat talonväet, hyvin hädissään ja pelonalaisia
heti tiedon saavuttua huovijoukon tulosta, ja kun muut naiset talosta
pakenivat metsään, oli heidätkin nähty pihalla lähtötouhussa, suksiaan
hakemassa. Varsinkin oli Elisa-neito ollut levoton ja kuin päästään
pyörällä, -- hän niin kovin pelkäsi sitä Koskipään Sipiä, joka oli
uhannut hänet ryöstää ja jonka tiedettiin olevan huovien matkueessa.
-- Ne ovat raukat niin peräti pelästyneet tuon kiertojoukon kylään
tuloa, että ovat paenneet kuka tiesi kuinka kauas sydänmaalle, arveli
Esko isäntä, lohduttaen surevaa Tahvo-poikaa. -- Mutta kyllä ne sieltä
sentään palaavat.
Mutta päivä kului iltaan, eikä pakolaisparat palanneetkaan. Silloin
isäntäkin huolestui ja pani miehiä seuraamaan kaikkia kylästä vieviä
suksenjälkiä, hiihtämään saloa pitkin ja poikki aina peninkulman
laajuudelta. Turhaan. Olisivatko menehtyneet pakkaseen, poloiset, vai
olisiko ... olisiko huovijoukko ryöstänyt heidät matkaansa? Pari
rautalampelaisten hevosta oli kylästä hävinnyt, ehkäpä niillä veivät
vankinsa...? Ukko tiedusteli kylässä yötä olleilta akoilta,
näkivätkö nämä huovien paluun ja oliko heillä muita kuin ne kaksi
rautalampelaista hiihtäjää mukanaan. Mutta kukaan ei ollut huovien
lähtöä nähnyt, pirteissä piiloilleet vanhukset eivät olleet uskaltaneet
ulos pistäytyäkään... Tahvo oli menehtymäisillään surusta.
Viimeisten naistenhakijain joukossa saapuivat sitten seuraavana päivänä
kylään Leinosen törmältä Sysmästä salolle hiihtämään lähteneet miehet,
Matti-isäntä, Mikko-pappi ja Erkki Pentinpoika. He olivat heikoilla
toiveilla lähteneet tietöntä korpea myöten seuraamaan epämääräisiä,
usein häipyviä suksenlatuja. Taipaleen varrella olivat heidän toiveensa
kuitenkin vironneet, kun he näkivät noiden Erkin vainuamain latujen
todellakin johtavan salon halki Vahvajärvelle päin. Ja rohkealla
mielellä olivat he, hämäristä laduista enää välittämättä, porhaltaneet
suoraan metsäkylää kohden, varmasti uskoen tapaavansa sieltä nyt
omaisensa ja armaansa. Silloin kohtasivat he kylän paltaalla nämä
naistenhakijat, kuulivat heiltä kaiken, mitä metsäkylässä oli
tapahtunut, kuulivat omaistensa todella sukulaistalossa olleen, mutta
huovien hyökkäyksen aikana hävinneen, ja heidän muutenkin murtuneet,
mutta toivon ylläpitämät mielet ikäänkuin lyyhähtivät läjään. Heille ei
ollut, niin nyt tuntui, enää suotu tässä maailmassa mitään armoa eikä
lohdutusta...
-- Koskipään huovit ne ovat saaneet naisparkamme käsiinsä ja vieneet
heidät matkassaan, päätteli Matti, voimatta enää synkkämielisyydessään
muuta mahdollisuutta ajatella.
-- Vieneet sittenkin isännälleen iloksi, virkahti Erkkikin, joka oli
peräti onneton, kun hänen hyvä keksintönsä seurata pakolaisten jälkiä
oli näin nolosti päättynyt. Ja hän lähti taas täältä tutkimaan
suksenlatuja, mutta nyt vallan tuloksettomasti.
-- Sai se nyt Sipi koston, hoki Matti isäntä itsekseen, istuen
ativotalon seinärahilla, pää riipuksissa polvien välissä, voimatta
lohduttoman talonväenkään kanssa tarinoihin antautua.
Mutta Mikko-pappi oli kuin tylsynyt, hän ei voinut koota murheellisia
mietteitään mihinkään järkevään ajatukseen, hän tuijotti vain yhteen
kohti kuunnellessaan talonväen kertomuksia huovien tulosta ja menosta.
Hän oli ruumiillisesti lopen väsynyt, lähes viikon yhtämittainen hiihto
ja ponnistelu oli herpaissut hänen siihen tottumattomat jäsenensä, hän
tunsi olevansa levon tarpeessa, mutta ei voinut levätäkään. Herpautunut
oli hänen sielunsakin, uudet kärsimykset ja pettymykset eivät siihen
enää yhtä raatelevasti vaikuttaneet kuin ensi iskujen sattuessa, ne
vain laskeutuivat hänen ylitseen kuin painostava, tukahduttava sumu.
Mutta siinä turtuneisuudessaan rupesi hänestä tuntumaan, että häntä
rangaistaan nyt siitä, että hän itsekkäissä tarkoituksissa, itsensäkin
pettäen, oli lähtenyt teille, jotka hän tiesi luvattomiksi ja vääriksi,
ja hänen vaistonsa sanoi, että hänen täytyy nyt pohjaan asti niellä se
rangaistuksen ja kärsimysten kalkki...
Iltapäivällä palasi Esko-isännän tupaan Tahvo-poika, joka vielä kerran
oli ollut salolla äitiään turhaan huutelemassa, ja siellä tuvassa
tapasi aivan orvoksi jo itsensä luullut poika odottamatta, aavistamatta
isänsä. Hänen ilonsa siitä oli suuri, mutta vielä suurempi oli isän
riemu, kun hän kaikessa kurjuudessaan toki tapasi poikansa, rakkaan
silmäteränsä, hengissä ja terveenä. Taas tuntuivat Matissa veret
pääsevän liikkeelle ja hänen murtuneeseen mieleensäkin palasi rahtunen
elämän ja toiminnan halua.
-- Ei me asiatamme vielä jätetä, Tahvo, virkahti hän poikaansa kädestä
pidellen, -- yhdessä lähdemme nyt kuin hirvikoirat seuraamaan
vainolaisen jälkiä ja hakemaan äitisi takaisin...
-- Niin on tehtävä, kehoitti Erkkikin. -- Ei ne naiset ole maan rakoon
painuneet.
-- Minne luulette huovien ajaneen? kysyi Matti päättävästi, äkkiä taas
Esko-isännän puoleen kääntyen.
-- Täältä kylästä ne tuntuvat häipyneen kahdelle taholle, mutta kenties
ne sittenkin pääsivät meidän huomaamattamme yöllä yhtymään. Tiet on
niin poljettu, että niistä ei voi saada mitään selkoa, ja me viivyttiin
liian pitkään siellä jäällä. Mutta ainakin osa huoveista on ajanut
Savoon päin -- sinnekö lienevätkin olleet matkalla.
-- Sinne ne ovat ajaneet, vakuuttivat toisetkin miehet. -- Näimme
siellä heidän nuotiopaikkansa...
-- Huoveilla on siis sama matka kuin meilläkin, totesivat
rautalampelaiset. -- Hyvä on, sinne Suursavoon me heitä pian seuraamme.
-- Sinne hiihtäkäämme jo heti, yltyi innostumaan Matti, joka taas oli
käynyt malttamattomaksi. -- Tahvo, nyt saat tulla sinäkin isäsi kanssa
miesten matkaan, vielä me ne naisryöstäjät löydämme!
-- Ja iskemme käsiksi silloin, isä! uhmaili poika.
Pidettiin taas neuvotteluja ja Rautalammelta saapunut erämiesten
retkikunta päätti jo seuraavana aamuna lähteä huovien jälkiä hiihtämään
Suur-Savoon päin, jonne se oli alkujaankin matkalla. Sitä kismitti
sydänjuuria myöten, että vihollinen, jonka talonpojat juuri luulivat
olevan heidän kierroksessaan, ovelalla tempulla muutti heidän voittonsa
noloksi tappioksi ja pääsi livistämään. Ja siksi heitä sisu poltti
samoamaan huovien jäljille.
Heidän joukkoonsa liittyi nyt hiihtämään monta Vahvajärvenkin nuorta
miestä, jotka halusivat olla mukana talonpoikain yhteisellä retkellä,
sekä etummaisina Matti poikineen. Ja Mikko-pappi, jolle taas oli
hankittu hevonen ja reki, seurasi mukana hänkin, istuen ääneti ja
erämaan sakeaan metsään tuijottaen reslassa, jonka sevillä Erkki
Pentinpoika piteli ohjaksia.
XIII.
PAKOSAUNAAN.
Se Savon tieltä Vahvajärven kylään tuiskahtanut huovijoukko, joka ajoi
kylänväet sieltä metsiin pakenemaan ja muutti talonpoikaisten
asemiesten jo varman voiton tappioksi, se ei ollutkaan mikään
sysmäläisen Koskipään ratsuväen kierto-osasto, niinkuin kyläläiset
uskoivat, vaan Suur-Savosta sinne poikennut erityinen ratsuosasto,
sama, joka muutamia päiviä sitten oli Juhana Martinpojan johdolla
lähtenyt Savonlinnasta Mikkelin pitäjää rauhoittamaan. Tämä huovijoukko
ei ollut vielä matkallaan tavannut sanottavaa vastarintaa.
Talonpoikaisjoukkoja oli kyllä jo liikkeellä Suur-Savossa, mutta ne
väistivät vielä harvalukuistakin säännöllistä sotaväkeä ja häärivät
sivukylissä. Mikkelin kirkolla, josta kansannostattajat jo olivat
häipyneet, sai Juhana kuulla, että pahan varsinainen itu, Rautalammelta
tullut kapinaväki, majaili vielä sikäläisestä kirkonkylästä pari, kolme
peninkulmaa länteen olevassa metsäkylässä, mistä se yhä lähetteli
partiojoukkoja savolaisia aseisiin yllyttämään. Juhana päätti silloin
tehdä rohkean äkkirynnäkön tuota erämaan suksiväkeä vastaan, vaikka se
kyllä kuvattiinkin hänen omaa osastoaan paljoa suuremmaksi, ottaa selon
sen hommista ja jos mahdollista hajoittaa koko tuon ydinjoukon.
Koskipään rangaistusretkikunnasta hän ei tiennyt mitään vielä kylään
hyökätessään, eipä edes hajoittaessaan hätäytyneet suksimiehet näreikön
rinnassa. Hän sai tuosta toisesta huovijoukosta, joka silloin jo oli
paennut takaisin länteen päin, tiedon vasta kylään palattuaan ja siellä
vankejaan kuulusteltuaan.
Kotvasen hän vain kylässä viipyi miehiään ja hevosiaan lepuutellen,
sillä hän kohta oivalsi, että jos nuo paljo monilukuisemmat talonpojat,
hänen hyökkäyksensä aiheuttamasta ensi typerryksestä toinnuttuaan,
ryhtyisivät häntä saartamaan ja ahdistamaan, hän pienine joukkoineen
pian olisi satimessa. Retkensä päätarkoituksen hän arveli
saavuttaneensa, kun oli talonpoikiin ajanut asianmukaisen pelon, eikä
hän, Götrik Fincken neuvoa totellen, sallinut miestensä polttaakaan
kylää, jonka oma väki näkyi pysyneen rauhallisena. Syödäkseen ja
eväikseen saivat huovit ottaa taloista, minkä vatsaansa ja
satulalaukkuihinsa mahduttivat, ja iloisen iltahetken nämä pitkän
matkan miehet nyt mässäsivätkin miltei autioiksi jätetyissä taloissa.
Mutta suureksi ihmeekseen löysi ratsujoukon päällikkö, näreikköön
tekemästään hyökkäyksestä kylään palattuaan ja ajettuaan sen suurimpaan
taloon, siellä tuttua väkeä, sukulaisväkeä, -- Leinosen naiset. Nämä
eivät olleetkaan muun väen mukana paenneet metsään, eivät ehtineet,
toiset olivat heidän suksensa siepanneet. Suuressa hädässään
piilottuivat he silloin, ratsujoukon jo kylään rynnätessä, heiniin
navetan parvelle ja sieltä seinänraosta Elisa henki kurkussa katseli,
kuinka huovit ajoivat tietä myöten ohi. Silloin hän yhtäkkiä tunsi
joukon johtajan Juhana Martinpojaksi, sulhonsa veljeksi, joka syksyllä
oli heillä vieraillut. Hän ei uskonut silmiään, vaan veti äitinsäkin
raolle; tämäkin tunsi heti Juhanan reippaan ryhdin ja avonaiset,
iloiset kasvot. Miten hän tänne oli huoveineen joutunut, sitä eivät
hätääntyneet naiset ymmärtäneet, mutta heidän tuskanraatelemissa
sydämissään virisi sukulaismiehen nähtyään toivo, että kyllä Juhana
heitä toki puolustaa, jos Sipi käy liian julkeaksi ja julmaksi. Ja kun
Juhana puolenkymmenen ratsumiehen kanssa kotvan kuluttua ajoi takaisin
Esko-isännän autioon pihaan ja siinä taloksi kävi, laskeusivat he
rohkeasti lymypaikastaan tuttavaansa tervehtimään.
-- Miten te olette Karmalan rannalta tänne joutuneet...?
-- Mistä ja minne sinä sotamiehinesi kuljet?
-- Vai on talonne poltettu, -- mitä tiedätte Matista ja Mikosta?
-- Onko Koskipää kylässä? Tuleeko hän takaisin?
Tällaiset kysymykset sinkoilivat nyt vastakkain ja nopeasti niihin
vastattiin. Mutta varsinkin kohdistuivat pakolaisnaisten huolenalaiset
kysymykset tuohon viimemainittuun, heitä kammottavaan mahdollisuuteen,
eivätkä he heti ymmärtäneet tai uskoneet, kun ei Juhana sanonut
tietäneensä mitään Koskipäästä eikä hänen huoveistaan, ennenkuin äsken
juuri vangeiltaan hämmästyksekseen kuuli ja ymmärsi, että Hämeenlinnan
ja Savonlinnan partioivat huovijoukot sattumalta olivat joutuneet aivan
lähelle toisiaan, olleet miltei yhtymäisillään, pienessä, sakeimman
sydänmaan korpikylässä. Eikä hän voinut tuskittelevia naisia täysin
rauhoittaa, päinvastoin hänkin piti mahdollisena, että Koskipään
joukko, jos se oli saanut tilanteesta selon, piankin palaisi kylään
takaisin. Juhana pani pari miestään seuraamaan kappaleen matkaa
Koskipään jälkiä, sillaikaa kuin toiset huovit taloissa lepäilivät ja
söivät. Nämä palasivat mitään ratsuväkeä tapaamatta, mutta kertoivat
sen sijaan talonpoikaisjoukon taas lähenevän jäältä. Siitä Juhana
ymmärsi, ettei hänen joukkonsa ollut mahdollista enää hetkeäkään viipyä
kylässä, vaan rupesi hän kohta hankkimaan kiireistä lähtöä sieltä.
Mutta silloin hätäysivät Eskon tuvassa naiset, jotka tällävälin siellä
olivat kantaneet huoveille ruokaa ja juomaa, entistä pahemmin, ja
varsinkin Elisa kävi pyytelemään:
-- Älä jätä meitä tänne Koskipään kostolle alttiiksi, hän palaa
varmasti takaisin!
-- Mutta ovathan täällä sentään miehet aseissa kylää ja teitä
puolustaakseen, vastaili Juhana.
-- Hekin lähtevät ehkä pian ja me jäämme avuttomiksi. Ota meidät
mukaasi, Juhana, vie johonkin turvapaikkaan...
-- Mukaani, nauroi huovipäällikkö, oudoksuen koko sitä ajatusta, -- Ja
mihinkä teidät veisin, kaikkiallahan riehuu sota...?
-- Oih, me menehdymme levottomuuteemme, voihki Elisa edelleen
sydäntäsärkevästi, ja hänen äitinsä oli yhtä hätäinen. -- Kätke meidät
johonkin...
-- Kätke nyt tässä...!
Huovit olivat sillävälin jo poistuneet tuvasta ja keräytyivät tielle,
siellä hevostensa selkään nousten. Juhana oli todellakin neuvoton. Hän
tunsi, että hänen olisi pitänyt tehdä jotakin noiden sukulaisraukkain
hyväksi, -- tiesihän hän sitäpaitsi, että hänen veljensä mieli omakseen
korjata tuon hennon, nyt levottomuuden raateleman tytön. Hän seisoi
tuvan lattialla naisten edessä miestensä jo sieltä poistuttua eikä
tiennyt mitä tehdä, -- hänenkin olisi ollut kiireellä riennettävä
satulaan... Silloin hänen hilpeä, seikkaileva luonteensa taas sai
hänessä ylivallan. Äkkiä hän antoi pihalla odottavalle alapäällikölleen
käskyn johtaa joukon kylästä pois, luvaten itse heti karauttaa perästä
-- vähän sotasaalista piti muka saada hänenkin! Käski sitten naisten
pukeutua matkaturkkeihinsa ja hakea esille ruokavaroja. Itse valjasti
hän pihalla tallista ottamansa hevosen, sälytti rekeen jauhopussin ja
kuivatun lehmänreiden ja mitä muuta kiireessä löysi, pisti mukaan
kirveen ja muutamat suksetkin ja raanuja mitä käteen sattui, ja komensi
naiset istumaan rekeen.
-- Minne nyt viet meidät, ihmetteli emäntä, toki hyvillään kun edes
johonkin paettiin.
-- On tiedossani kätköpaikka, jos todella täältä pakoon pyritte?