muka on huovien pesäpaikka, kertoivat he.
-- Nämäkö meidän omat naapurimme niin uhkaavat? kyseli Fincke, tätä
seikkaa vieläkään täysin tajuamatta.
-- Samat miehet, jotka täältä viikko sitten saivat suolaa ja rautaa.
-- Malttakootpa, -- kyllä minä...!
Mutta ukko ei tiennyt itsekään, mitä hän noille kiittämättömille aikoi
uhata ja miten hän asemastaan selviäisi. Linnan nykyisellä väellä ei
hän ilmeisesti voisi maakuntaa rauhoittaa, tuskin linnaansa
puolustaakaan, jos talonpojat todella hyökkäisivät. Hämeestä ja Turusta
päin ei tietenkään ollut nyt odotettavissa mitään apua, siellä kai
paloi kapinaroihu täydessä liekissä. Vielä malttoi hän muutamia päiviä
mielensä odotellen, tulisiko voudilta tai Juhana Martinpojalta mitään
lohdullisempia tietoja. Mutta mitään sellaisia ei tullut, päinvastoin
pakeni linnaan joka päivä pappeja ja knaappeja, jotka kertoivat
kapinaliikkeen yhä levinneen ja yhä julmistuvan. Pieksämäelläkin päin
on jo kansa noussut, sinne on näet saapunut erikoisia yllyttäjiä
Pohjanmaalta, ja Juvalla keräytyvät miehet aseellisiin joukkoihin.
Linnan naiset ja sinne kertyneet pakolaiset rupesivat hätääntymään,
eikä Götrik-vanhus voinut heitä paljoakaan rauhoittaa. Silloin hän pani
pari nihtiään hiihtämään poikkimaisin Käkisalmeen, jossa rajalinnassa
oli runsaammin sotaväkeä, pyytäen sieltä kiireistä apua. Mutta nihdit
palasivat pian takaisin. He olivat jo alkutaipaleellaan joutuneet
taloon, joka oli kapinaväen hallussa, ja hädin tuskin pelastaneet
sieltä nahkansa.
-- Niitä on jo siis silläkin taholla, totesi Fincke hämmästyneenä. --
Me olemme pian umpisaarroksessa!
-- Niin ollaan, vakuuttivat retkeltä palanneet, ja pakolaiset säestivät
heitä: -- Arvattavasti on Juhana ratsumiehineen jo hänkin joutunut
kapinaväen kynsiin.
-- Ei sitä poikaa niinkään siepata, lohdutteli Fincke, vaikka hän kyllä
epäili omia lohdutuksiaan. -- Mutta jos kapinoitsijat todella ovat näin
lähellä, mikseivät he jo hyökkää linnaa vastaan?
-- He kai odottavat, kunnes talonpojat kaikilta tahoilta, Pieksämäeltä,
Juvalta ja Suursavosta, ovat ehtineet keräytyä ja yhtyä, -- silloin
kyllä saamme heidät täällä nähdä.
Götrik Fincke tajusi nyt tosiaankin olevansa ahtaalla, eristettynä ja
toimettomuuteen tuomittuna. Kiireesti pani hän taas uudet pika-airuet
hiihtämään Saimaan selkiä pitkin etelään päin, Viipuriin, pyytämään
sieltä apuväkeä. Sillä omalla pienellä linnaväellään hän ei kyennyt
lähtemään talonpoikia vastaan eikä hän tahtonut jättäytyä saarretuksi
linnaansa kuin hiirenloukkuun. Nämä hiihtäjät eivät palanneet,
lienevätkö satimeen joutuneet vai päässeet perille, joka tapauksessa
oli Olavinlinnassa nyt heidän matkansa tuloksia ja saapuvaa apuväkeä
odotettava.
Pitkäksi kävi se odotus ja sillävälin saapui joka päivä yhä uusia
tietoja talonpoikaisen kapinaväen lähestymisestä. Silmukka linnan
ympärille vetäytyi yhä kireämmälle, siellä elettiin kuin linnut
häkissä. Vanhan sotaherran kiukku, jota pakolaisten hätäilyt alituiseen
ärsyttivät, kiihtyi nyt sapekkaammaksi; hän tunsi jo itse menettävänsä
entisen rauhallisen harkintakykynsä ja pelkäsi juuri sitä kaikkein
pahimmin.
Eräänä päivänä hänelle ilmoitettiin, että sillan päässä salmen takana
on pari talonpoikain lähettilästä, jotka pyrkivät linnaan hänen
puheilleen. Kiukkuunsa yltynyt ukko empi ensiksi, ottaisiko hän noita
vastaansa nousseita, kiittämättömiä talonpoikia ollenkaan puheilleen,
mutta voitolle pääsi kuitenkin hänessä halunsa saada heidän omasta
suustaan kuulla, mikä heitä riivaa ja mikä heillä on varsinaisena
tarkoituksena. Hän kutsutti senvuoksi talonpoikain airuet luokseen ja
rupesi heitä vanhana, tuttavallisena linnanherrana isällisesti ja
nuhtelevasti puhuttelemaan:
-- Kuinka kehtaattekin tulla eteeni te, jotka olette nousseet minua ja
esivaltaa vastaan? Vastatkaa jos voitte, mitä oikein tahdotte?
Miehet olivat vakavan ja päättäväisen näköisiä, eivät enää niitä
sopuisia, nöyriä talonpoikia, jotka ennen olivat linnassa hänen
puheillaan käyneet. He olivat tulleet talonpoikain suuresta leiristä
Joroisista, näyttivät tuntevan arvonsa ja vastasivat suorasukaisesti:
-- Linnaleirin vaadimme pois, knaappien verovapauden lopetettavaksi, ja
huovit herrojen elätettäviksi. Teitä vastaan emme ole tahtoneet nousta,
emmekä esivaltaa vastaan, mutta marskin valta on kukistettava!
-- Ja tekö sen muka kukistatte, te muikunpyytäjät --, hullusti teidän
käy, varoitti vanhus vielä tuttavallisesti. -- Ja minua vastaanhan te
hyökkäätte, esivalta on tämän linnan minun käsiini uskonut.
-- Me haemmekin toista, parempaa esivaltaa...
-- Ja mistä sen löydätte? Minne aiotte...?
-- Viipuriin.
-- Ja mikä hiton esivalta teillä siellä on? Sama kuin täällä, -- teidät
nujerretaan!
-- Siellä kuuluu olevan se entinen kuninkaanpoika, ilmoittivat nyt
talonpojat, heittäen sen tietonsa esille vankimpana tukenaan. --
Hänelle menemme nyt avuksi ja hänet huudamme siellä kuninkaaksi!
-- Mikä kuninkaanpoika se Viipurissa on, kuningashan on Puolassa
poikineen...
Vanhaa ylimystä nämä puheet yhä enemmän suututtivat, mutta samalla
häntä säälitti talonpoikain tietämättömyys ja sokeus. Väliin he
luulevat Ruotsin herttuan liittolaisekseen, väliin...! Silloin välähti
hänen mieleensä eräs päätön huhu, josta hän joku aika sitten oli juttua
kuullu ... silläköhän huhulla nyt on talonpoikia petetty! Uudelleen hän
tiukkasi:
-- Mitä kuninkaanpoikaa te Viipurista haette?
-- Eerikki-kuninkaan poikaa, vastasivat lähettiläät tietäväisinä ja
kopeasti. -- Hän elää vielä, sen tiedämme, ja hän on nyt meitä vastassa
Viipurissa, siellä hän meihin yhtyy. Yhtykää tekin, sitä talonpojat
toivovat...
Götrik-herra vihelsi pitkään. Oikeinpahan hän oli arvannut. Onnetonta,
maailman murjomaa, munkkien pimittämää Kustaa-raukkaa, Eerikin
maanpakolaista poikaa, häntä oli siis käytetty tässäkin pelissä
syöttinä, hänen nimellään oli talonpoikia pimitetty ja houkuteltu
esivaltaa vastaan. Moittivasti hän murisi:
-- Teitä on siinäkin petetty! Eerik-kuninkaan poika ei ole Viipurissa
eikä hän koskaan nouse Ruotsin valtaistuimelle. Valtakunnassa on
laillinen kuningas, häntä ja hänen käskynhaltijoitaan teidän on
toteltava. Menkää ja kertokaa se lähettäjillenne ja palatkaa sitten
kaikki siivosti kotiinne, silloin koetamme teitä mikäli mahdollista
armahtaa ja lieventää raskaan rikoksenne rangaistusta!
Ukko puhui näin jo varsin vihaisena ja viittasi airueille ovea. Mutta
nämä eivät lähteneet, seisoivat vain pelottomina kiukustuneen herran
edessä, ja toinen heistä virkkoi:
-- Meillä on kirjekin linnan herralle. Siitä tarkemmin näkyy, mitä
talonpojat vaativat.
-- Vaativat...! -- Ärtyneenä tempasi Götrik-herra kirjeen ja rupesi sitä
lukemaan. Hänen niskansa kävi punoittamaan hänen sitä silmäillessään ja
hänen rouvansa, joka tällävälin oli tullut huoneeseen, painautui hänkin
uteliaana miehensä olan takaa lukemaan tuota kapinoitsijain kirjettä.
Se oli ruotsiksi kirjoitettu, talonpojat itse sitä eivät siis olleet
ymmärtäneet, he olivat vain antaneet jonkun joukkoonsa liittyneen
seikkailijan itsensä pimittää. Siinä kehoitettiin Götrik Finckeä
antautumaan ja tulemaan talonpoikain puolelle. Mutta sitä ennen oli
hänen luovutettava heille talonpoikain rangaistaviksi linnassa olevat
huovit. Linnan vanhat nihdit saivat aseettomina mennä matkoihinsa,
mikäli eivät olleet erikoisen syylliset talonpoikain sortamiseen, --
sauva kädessä oli näiden nihtien marssittava sillan yli pois linnasta.
Fincke-herran oli annettava Juvan leirille kirjallinen vastaus,
suostuuko hän talonpoikain vaatimukseen ja luopuuko hän Klaus
Flemingistä sekä hänen ryöstäjäjoukostaan...
-- Kirjallinen vastaus ... kyllä minä teidät kirjaan! sähisi vanha
linnanherra kirjeenlukemisen lopetettuaan, -- se oli hänen ennestään
ärtynyttä mieltään taas rivi riviltä kiukuttanut. Ja Inga-rouva, jonka
silmät vihaa säteilivät, kivahti halveksivasti miehelleen:
-- Tuonkinko vielä siedät ... sehän on röyhkeää!
-- En siedäkään, vastasi ukko kimpautuneena, ja tiukkasi airueilta:
-- Kuka teidät lähetti tällaista kirjettä minulle tuomaan?
-- Se on yhteisen kansan tahto, vastasi toinen airueista ylpeästi, --
ne sanat oli piirretty myöskin tuon muuten nimettömän kirjeen alle.
-- Yhteisen kansan, matki rouva ivallisesti, -- sen saman, joka eilen
on Rantasalmella teloittanut sikäläisen voudin ja koko hänen perheensä
ja polttanut kaikki ruunun talot...
-- Mistä sen tiedät, Inga, kysyi Götrik verestävin silmin vaimoltaan,
ja hänen kirjettä vielä pitelevät kätensä rupesivat vavahtamaan.
-- Juurikään saapui siitä tieto linnaan, vastasi rouva. -- Eivätkö
liene nämäkin miehet suoraan siitä verityöstä tänne saapuneet!
-- Vai niitä poikia olette, ärisi ukko. -- Saatte tosiaankin viedä
kapinoiville talonpojille sopivan vastauksen.
Hän oli miltei sokeaksi kiihtynyt, hänen vanhat verensä sakoivat ja
hänen pieni ruumiinsa nytkähteli, -- niin oli häneen koskenut tuo
entisten uskollisten lääniläistensä hävytön, ruokoton kirje, jossa
häntä puhuteltiin kuin mitäkin tarmonsa menettänyttä eläkevaaria. Ja
hänen äänensä kähisi ja tärisi, kun hän kutsui vartionihtinsä
huoneeseen ja heille komensi:
-- Viekää ulos nämä häpeämättömät miehet, hakatkaa heiltä poikki oikea
käsi kummaltakin ja lähettäkää heidät sitten sellaisina linnasta
menemään... Talonpoikain on vihdoinkin nähtävä, miten täältä linnasta
kapinoitsijain vaatimuksiin vastataan...
* * * * *
Talonpoikain joukko läheni lähenemistään, sen sanottiin jo samonneen
Sääminkiin asti, se saattoi muutaman päivän perästä seistä linnan
edustalla. Kiertorengas tiukkeni, mieliala linnassa kävi yhä
matalammaksi. Ja sen isännästäkin näytti ryhti taittuneen. Levottomuus
velloi hänen mieltään, yölläkään hän ei saanut unta. Miltei kaameaksi
kävi olo linnassa; vanha linnanherra nilkutti siellä ääneti,
kasvoiltaan harmajana, huoneesta huoneeseen, ärisi jokaiselle, joka
häntä puhutteli, niin että kukaan ei enää uskaltanut hänen puheilleen
tulla. Rampuudestaan huolimatta kapusi hän monesti päivässä linnan
vartiotorniin katsomaan, eikö jo Viipurista päin tule Saimaan selkiä
myöten apujoukkoa. Ei näkynyt tulevaksi, erämaan linna oli
yksinäisyyteensä hyljätty. Tämä se kai Götrik-ukkoa niin perinpohjin
peloitti ja ärsytti, arvelivat linnalaiset ja huolestuivat siitä
sitäkin enemmän. Mutta yksinäisillä vaelluksillaan pysähtyi vanhus
tuontuostakin henkäisemään, harasi harmajaa tukkaansa ja hoki
itsekseen:
-- Olisi se saanut olla tekemättä, -- kirottua se oli, onhan kuin
näkisin ne edessäni...
Hän oli nähnyt unissaan oman, nuoren poikansa, kalliin silmäteränsä,
kulkevan linnan huoneissa riiputtaen katkaistuja kädentynkiään, joista
verta tippui lattialle, eikä hän tuota kuvaa päivilläkään saanut
mielestään. Kenellekään hän ei niistä näkemistään puhunut, mutta
itsekseen hän katkerasti katui, että oli antanut ärtyneen mielensä ja
airuiden kirjeen johtaa itsensä tuohon julmaan tekoon... Uni karttoi
edelleen öisin hänen silmiään, mutta hän varoikin nukahtamasta, sillä
hän pelkäsi uudelleen näkevänsä nuo verta tippuvat kädentyngät... Ja
siksi hän usein harhaili pimeän päässä linnan suurissa suojissa ja
kapeissa rappusissa, ikäänkuin vahtien jotakin hiipivää tuhoa.
Päivät kuluivat. Talonpojat parveilivat aina lähempänä linnaa,
apujoukkoa ei kuulunut. Eräänä aamuna Götrik Fincke silloin lopen
kiusautuneena virkkoi saksalaiselle ratsumestarille:
-- En kestä tätä enää. Meidän on hyökättävä ärhentäväin talonpoikain
niskaan sillä väellä mikä meillä täällä on, -- kapinaväki on ajettava
ainakin loitommas.
-- Puolisataa ratsumiestä voi korkeintaan lähteä linnasta, useampia ei,
selitti itsepäinen Hannu von Oldenburg. -- Mitä saamme aikaan sillä
väellä, -- minä en ainakaan lähde sellaiseen hyökkäykseen!
-- Mutta minä lähden, vakuutti vanhus järkähtämättömänä ja komensi
ratsunsa esiin. -- Ja sinä tulet mukaan!
Pieni ratsujoukko lähti tosiaankin linnasta samoamaan Rantasalmelle
päin, missä talonpoikain tuhatpäisen pääleirin sanottiin sijaitsevan,
rampa linnanherra ajoi itse joukkonsa etunenässä. Kotvasen kuluttua
pyyhkäisi kuitenkin sen perästä suksimies linnasta, huutaen iloisella
äänellä:
-- Ratsujoukko lähenee Haukiveden selältä. Apua tulee!
Götrik herra palasi silloin linnaansa takaisin, järjestämään tuon
vihdoin saapuneen apujoukon hyökkäystä toiselta sivulta talonpoikain
leiriä vastaan, -- sisukas saksalainen sai pienen joukkonsa kanssa
jatkaa matkaansa. Taas oli nyt linnassa touhua ja toimeliaisuutta, sen
vanha isäntä järjesteli sieltä tarmokkaasti hyökkäysretkikuntia ja
niiden muonitusta, komensi ja määräili rauhallisesti, hätäilemättä,
varmasti, ikäänkuin ei häneltä maltti koskaan olisi ollut
katkeamaisillaan.
XII.
METSÄKYLÄSSÄ.
Tahvo oli hiihtänyt edellä miehekkäänä ja varmana, opastaen äitiään ja
sisartaan, kun he Leinosen törmältä eräänä tuiskuisena tammikuun
päivänä kiireellä painuivat Musta-ahon metsään. Hänhän se näet tunsi
matkan laajan korven kautta Karmalasta Juuritaipaleelle, kun sen kerran
ennen oli isänsä kanssa kulkenut, ja hänhän oli, vaikka vasta
15-vuotias, talon ainoa mies.
Hänpä se myöskin oli kotipirttiinsä lennättänyt sanan sen huovijoukon
tulosta, jossa hän heti oli tuntenut Koskipään mustapartaisen Sipin.
Rihmoiltaan palatessaan vanhan Karmalan ohi oli hän näet vesakosta
nähnyt tuon hurjan ratsujoukon häärivän sukulaistalon pihalla ja oli
samassa arvannut, mikä sillä oli mielessä, -- monesti oli tänä talvena
Leinosen tuvassa pelolla ja vavistuksella puhuttu tuon pakoon päässeen
kostajan mahdollisesta paluusta. Nuolena oli hän silloin viilettänyt
vesakon halki ja ahon poikki kotiinsa ja kertonut näkemistään. Siellä
oli syntynyt sanomaton säikähdys; talon naiset olivat heti olleet
selvillä, että heidän on nyt viipymättä paettava, Elisa varsinkin oli
suin päin syössyt tuvasta suksilleen. Äiti oli toki vielä sullonut
konttiin evästä, tempaissut naulasta turkit ja poronnahkakengät heille
kaikille ja niin oli siekailematta lähdetty painumaan Tahvon vanhaa
rihmalatua myöten kotitalosta korpeen. Sinne oli pian tulen hohde
takaapäin paistanut ja olivat pakolaiset silloin suru sydämessään
oivaltaneet, että vainooja oli nyt ehtinyt perille, -- siellä se nyt
paloi heidän rakas kotinsa, Leinosen muhkea tupa.
Sitä vinhemmin olivat pakolaiset painuneet salon sydämeen, peljäten
kostajan vielä pyrkivän kintereilleen, ja vasta pimeän tullen, vinhan
hiihdon jälkeen, olivat he pysähtyneet neuvottelemaan, minne he tässä
herranilmassa koettaisivat paeta. Tahvo neuvoi Juuritaipaleelle, jonne
hän luuli osaavansa, ja vaikka sinne olikin pitkä ja vaikea sydänmaan
taival, olivat naisetkin suostuneet puskemaan sinne asti mieluummin
kuin Sysmän lähempiin kyliin, jonne huovit ehkä piankin ehtisivät.
Vaikea taival se oli varsinkin Leinosen lihavahkolle emännälle, joka ei
enää vuosikausiin ollut metsässä suksilla liikkunut, yö siihen hiihtoon
oli mennyt ja puolet seuraavaa päivääkin ja monesti oli ollut
pysähdyttävä pahimpiin ryteikköihin lepäämään. Mutta perille oli
sentään tultu ja väsyneinä saavuttu taipaleentakaiseen sydänmaan
sukulaiskylään.
Hämmästystä herätti siellä pakolaisten tulo ja moneen kertaan he saivat
kertoa juttunsa Vahvajärven vanhan Esko-isännän väljässä tuvassa, saman
Eskon, joka nuorena miehenä kerran oli käynyt Kustaa Vaasalta turhaan
peräämässä hämäläisten vanhoja erämaaoikeuksia. Yhä uudelleen heidän
täytyi kertoa tähän kylän suurimpaan taloon keräytyville kyläläisille
pakonsa ja sen syyt, kertoa alusta asti erämaan kansan nousu ja
keräytyminen Leinosen Matin pihaan, miesjoukon sotaanlähtö ja Koskipään
vankinapito -- kaikki, ennenkuin nämä metsäkulmalaiset pääsivät
vähänkään ymmärtämään, mitä oikein oli tapahtunut, mistä vakavista
yrityksistä siellä rintamailla oli kysymys.
-- Matinko sanotte olevan tappelemassa marskia ja hänen huovejaan
vastaan, kyseli Esko-isäntä yhäkin kummissaan, sillä tällä salokulmalla
ei tapahtuneesta kansannoususta vielä ollut vihiäkään, siellä oli koko
joulunaika eletty kuin herran kukkarossa, syvimmässä rauhassa.
-- Niin on, vastasi Leinosen emäntä huoahtaen. -- Siellähän ne ovat
talonpojat nyt joka pitäjästä, joista huovit on ajettu pois. -- Vai
vieläkö teillä täällä huoveja elätetään?
-- Ne lähtivät täältä joulun alla äkkiä Suursavoon, saivat kutsun
sinne, selitti metsäkylän isäntä. -- Sitäköhän se tiesi, kun he niin
suinpäin läksivät?
-- Sitäpä tietenkin...
-- Mutta miten se Koskipää huoveineen sitten teille pääsi ryöstämään ja
polttamaan, jos talonpojat joka paikassa ovat aseissa?
-- Miten lie kiertänyt Päijännettä, -- tulipahan vain! Talon poltti,
karjan se on tietysti tappanut, vienyt viljat... Ja kuka sen tietää,
mitä siellä suurilla tappelupaikoillakin on tapahtunut... -- Leinosen
emäntä huokaili raskaasti ja nieleskeli itkua. -- Viikkokausiin ei
meillä ole ollut tietoja Matista eikä muista Sysikorven miehistä, ei
sittenkuin he meidän törmältä joukolla lähtivät hiihtämään. Lienevätkö
hengissäkään enää!
-- Vai on siis nyt kapina maassa, kapina esivaltaa vastaan,
ihmettelivät kylän miehet vieläkin. -- Hätäähän se tosin meillekin teki
tuo ryttärien elättäminen ja alituisten verojen otto, lopen
tuskastuneita olemme olleet mekin. Mutta aseisiin ei meitä kukaan ole
käynyt nostattamassa.
Melkein kadehtien Karmalan naispakolaiset katselivat Juuritaipaleen
asukkaiden viatonta tietämättömyyttä. Tämä muutenkin eristetty
metsäkulma oli viime aikoina joutunut entistäkin enemmän kulkuteistä
syrjään, sillä valtatie Etelä- ja Länsi-Suomesta Savoon vei nyt
Hollolasta suoraan Jyrängön kautta Mikkeliin, joten ei vanhaa, synkän
salon halki vievää »piispan ratsutietä» enää usein tarvittu. Siihen
Vahvajärven rantamalle, johon eräs Sysikorven Karmalan pojista
toistasataa vuotta sitten oli perustanut ensimmäisen, yksinäisen
uudistalon Hämeen ja Savon latva-asutusten väliselle laajalle
metsätaipaleelle, siihen oli nyt kasvanut melkoinen kylä, jonka
asukkaat vielä enimmäkseen olivat vanhaa Karmalan juurta. Mutta siellä
elettiin edelleen omaa, hiljaista, umpinaista, muusta maailmasta
erilläänolevaa elämää, harjoitettiin kaskenpolttoa ja eränkäyntiä ja
harvoin saatiin ulkomaailmasta tietoja. Eikä noita paljon kaivattukaan.
Siten oli ymmärrettävää, ettei siitä rajusta kansannousustakaan, joka
tänä talvena oli tärisyttänyt Suomen melkein kaikkia osia, metsäkylässä
tiedetty mitään.
Siellä lepäilivät nyt ativotalossa Leinosen kodittomat pakolaiset,
mutta aivan turvallisiksi eivät he tunteneet itseään sielläkään. Usein
puhkesi Leinosen alati itkevä, mieleltään murtunut emäntä kysymään:
-- Tuleekohan se voudin huoviroikka vielä tännekin asti?
-- Tulee varmasti, jos vain arvaa meidän tänne paenneen, vastasi Elisa
alakuloisesti.
Mutta Esko-isäntä lohdutti levottomia pakolaisvieraitaan:
-- Huono olisi huovien nyt ajaa tänne salolle umpiteitä, ei tänne
herrat yleensä vähästä asiasta kulje. Olkaa rauhassa!
-- En saa rauhaa, huokasi järkytetty emäntä ja Elisa säesti häntä
pahanenteisesti:
-- Ja jos huovit saapuvat, polttavat he varmasti tämänkin kylän...
Silloin urahti ukko, jonka vanhat intohimoiset eräveret kihosivat,
uhkaavasti:
-- Mutta täälläpä ovat miehet kotosalla, kyllä me sen kokoisen
huovijoukon vastaamme, joka voudilla kuuluu olleen. Haetaanpa esiin
vanhat aseet, joita ennen eräjärvillä käytettiin, ja pannaan pojat
vuorotellen salotielle vahtimaan. Siellä pyytäkööt riistaa ja
lennättäkööt kylään sanan, jos pahoja vieraita olisi tulossa.
Siitä pojat innostuivat, Leinosen Tahvo oli ensimmäinen vahtihiihtoon
lähtemään. Ja samalla heräili sotainen sisu Juuritaipaleen
miehisissäkin miehissä; he hioivat esi-isiensä vanhat väkimiekat ja
kehuivat, että: tulkoot! Niin rauhoittui vihdoin pakolaistenkin levoton
mieli ja kenenkään häiritsemättä he jäivät elämään yksinäisessä
metsäkylässä.
Mutta jo muutamain päiväin perästä porhalsivat vahdissa olleet pojat
kylään kertoen, että melkoinen miesjoukko todellakin on tulossa
Vahvajärvelle päin. Mutta siinä joukossa ei ole vankeja eikä huoveja,
siinä on vain talonpoikaisia miehiä. Näitä tulokkaita vastaan hiihtivät
nyt kylän miehiset miehet, tulokkaiden aikeista selkoa ottamaan, ja
pian oltiinkin selvillä, että hiihtäjät ovat Rautalammen erämailta
Sysmän kautta saapuvia talonpoikia, jotka kulkevat »nuijamiesten»
yhteisillä asioilla. Siis ystäviä, auttajia, -- ja niitä olikin koko
satainen parvi. Heidät saatettiin kesävieraina parhaisiin taloihin ja
akat pantiin heille kiireellä saunoja lämmittämään.
-- Mutta mitä te tänne salolle kuljette, kyseli Esko-äijä tulokkailta
uteliaana. -- Minne täältä?
-- Savoon, vastasivat keihäsmiehet korskeasti. -- Se on nyt saatava
Savon kansakin nousemaan!
-- Ja Savosta edelleen minne tahansa, jatkoivat toiset. -- Meidän
matkoilla ei ole määrää!
Nyt karisi viimeinenkin uneliaisuus Vahvajärven salokylästä ja kaikki
arkityöt keskeytyivät. Sotatielle sonnustetut miehet majoitettiin joka
taloon ja siellä ne pitkinä puhteina kertoivat suurista aikeistaan ja
kuljetun taipaleensa kuulumisista. He olivat jo toinen Rautalammen
erämailta keräytynyt joukko, jonka Pohjanmaalta saapuneet hiihtäjät
olivat panneet liikkeelle uusia, suuria tehtäviä varten. Oli vihdoinkin
haettava se entisen kuninkaan lempeämielinen poika ja huudettava hänet
kuninkaaksi... Tällä joukolla ei ollut vielä tietoa Nokian eikä
Padasjoen tapahtumista, se liikkui edelleen uhkeissa voiton huumeissa,
kuvitellen, että pian on rautamarski saarrettu Turkuun, ja se viritteli
siten elämänintoa ja virkeyttä myöskin metsäkylän verkkaisiin mieliin.
-- Ja se entinen kuningasko pannaan viralta? tiedusteli Esko sentään
hiukan epäuskoisesti.
-- Sillähän kuuluu olevan toinen valtakunta, jossa asuukin, jääköön
sinne!
-- Ja missä tämä kaikki on päätetty? uteli Esko edelleen.
-- Pohjanmaalla, siellä on pidetty uudet, suuret kansankokoukset...