-- No ota sitten ohjakset ja aja...!
Näin tämä pieni matkue lähti yöpimeässä Juuritaipaleelta huovijoukon
jäljestä painumaan Savon tielle, naiset ajaen edellä, Juhana perästä
ratsastaen. Ajoivat niin peninkulman, toista, kuullen huovijoukon yhä
hoilaavan edellään. Mutta kun huovit vihdoin pysähtyivät ja tekivät
metsässä nuotion tienposkeen, siinä yösydämen nukkuakseen rakotulen
ääressä, silloin kehoitti Juhana naisia nousemaan suksilleen, purki
eväät reestä, ajoi molemmat hevoset huovien leiriin ja palasi itse
suksilla naisten luo, joita hän, eväitä selässään kantaen, lähti
salolle opastamaan. Hän oli monesti matkannut tämän metsätaipaleen ja
tunsi sen mutkat. Viime syksynä oli hän Erkki Pentinpojan kanssa tätä
kautta kulkiessaan ja tieltä vähän eksyttyään sattumalta tavannut tällä
salolla hyvin kätketyn, vanhan piilopirtin -- arvatenkin entisten
heimojenvälisten viha-aikain eräretkien jäljiltä. Siinä he olivat Erkin
kanssa yötä viettäneet ja sinne hän nyt oli päättänyt kätkeä
hätäytyneet naiset. Se oli hänestä itsestään vieläkin hurja tuuma,
johon hän asiatta, pakotta antautui, eikä hän ollut varma, eikö naisten
sittenkin olisi ollut parempi jäädä kylään. Mutta kun se tyttö niin
kauniisti pyysi ... hänen silmänsä olivat niin rukoilevasti säteilleet
kyyneleitten takaa... Ja olihan se Mikon morsian...
Kallion rotkossa, kuusten siimeksessä, oli matala, ränstynyt
saunapahanen. Mutta kiuas oli siinä sentään kunnossa ja ovi
tukottavissa, -- hätätilassa siinä pakolainen saattoi elää. Juhana haki
kuivia oksia, sytytti tulen ja nosti sisään eväät.
-- Tänne ei Koskipää osaa, -- tuisku peittää pian suksenladutkin --,
osannevatko tänne Vahvajärven miehetkään. Täällä voitte olla turvassa
ja maata rauhallisina kuin Herran kukkarossa... -- Näin puheli Juhana
rohkaisevasti, kantaen havuja saunan lattialle. -- Mutta iloton tämä on
paikka, kontiokin voi korvessa murahdella, tahdotteko tänne jäädä?
Epäillen ja kauhistuneena katseli ison talon emäntä ahdasta, umpinaista
saunaröttelöä, sen vinoksi painunutta kattoa ja sen homeisia seiniä,
mutta Elisa vastasi varmasti:
-- Tänne jäämme!
-- Voittehan täältä päästä kylään koska tahdotte, tuossahan teillä on
sukset, selitti Juhana rauhoittaen. -- Voitte muutaman viikon tässä
piiloilla siltä varalta, että Koskipää palaisi Juuritaipaleelle.
-- Kiitos, Juhana, täällä kykimme, sopersi tyttö. -- Onhan meillä
eväitä pariksikin viikoksi.
-- Ja pyytäkää rihmoilla riistaa lisäksi. Hyvästi!
Niin jätti Juhana kylästä korjaamansa naiset yksinäiseen pakosaunaan ja
kiirehti itse takaisin miestensä nuotiolle. Huovit olivat matkan
varrella kylläkin älynneet, mitä hommia heidän hilpeällä päälliköllään
taas oli tekeillä, ja lasketelleet siitä pitkin yötaivaitaan karkeaa
pilaa. Ja kun Juhana nyt yksin palasi nuotiolle, rämähtivät harvat
valveilla olevat miehet ilkkuvaan nauruun:
-- Joko sait kylläsi naistesi seurasta? Etkö heitä Suur-Savoon ja
Savonlinnaan asti kuljetakaan, kysyivät tuttavallisimmat soturit.
-- Enpä viitsi, -- lähetin heidät kylään takaisin, vastasi Juhana
hilpeästi naureskellen hänkin.
-- Parasta olikin! Mutta hevosen toki pidit?
-- Varahevonen on hyvä olemassa...
Muutamaksi tunniksi vääntäytyi ratsumestari Juhana Martinpoikakin
havuvuoteelle rakotulen ääreen nukkumaan. Siinä maatessaan miestensä
keskellä häntä huvitti öinen seikkailunsa ja hän ihmetteli vieläkin,
mitä varten hän, sotaväen päällikkö, oli ryhtynyt talonpoikain naisia
kätkemään. Veljensäkö vuoksi, sukulaissäälistäkö? Ehkä, mutta enin
kuitenkin Leinosen tytön kirkkaiden silmien vuoksi... Mietiskelipä hän
maatessaan sitäkin, mikähän hälinä metsäkylässä nouseekaan, kun sinne
väet palaavat ja kun naiset ovatkin kateissa ... ei löydy mistään,
ryöstetyiksi tietysti luulevat! Ja siihen huvittavaan mielikuvaansa
Juhana nukahti...
Mutta jo pienen hetken perästä nousi huovijoukko taas satulaan
ajaakseen Mikkelin kirkolle ja sieltä yhtä painoa kapinan kuohuttaman
maakunnan halki Savonlinnaan takaisin. Sillä siitä oli Juhana jo tällä
retkellään päässyt selville, ettei tätä kansanliikettä Savossakaan
tukahduteta eikä rauhoiteta sentään tämänkokoisella huovijoukolla.
XIV.
TAISTELU LESKISEN TALOSSA.
Kun Rautalammen erämaan nuijamiehet saapuivat Suur-Savoon ja sieltä
etenivät Juvan pitäjään, kasvoi heidän satainen joukkonsa nopeasti,
kylä kylältä, lumivyöryn tavoin niin, että määrä pian tuhanteen
laskettiin. Jo oli näet sillävälin tieto talonpoikain yhteisestä
yrityksestä huoveja ja herroja vastaan sekä linnaleirin lopettamisesta
levinnyt Savossakin kaikkialle, ja sen miehet olivat hekin
herkkämielisinä keräytyneet aseellisiin joukkoihin taistellakseen tuon
vapautuksen puolesta. Götrik-herra oli kuin olikin väärin arvioinut
savolaistensa mielialan: he olivat kyllä suopeita häntä kohtaan, mutta
huoveja ja knaappeja he vihasivat. Siksipä nyt esivallan pienimmät
edustajat ja ne huovijoukot, joita Savonlinnasta oli lähetetty
maakunnan rahvasta kurissa pitämään, saivat nopeasti rientää nousevan
rahvaanliikkeen jaloista pois, ja paenneiden, vihattujen knaappien
kartanoissa nyt nuijamiehet isännöivät ja pitivät juominkeja. Ja
kartanot paloivat, kun he niistä eteenpäin hiihtivät. Talonpojat olivat
nyt rautarohkealla mielellä; menestyksestään olivat he varmoja, olivat
hurjistuneita ja humaltuneita. Sillä heille oli jo Suur-Savoon saapunut
tieto, että Pieksämäen kautta hiihtäneet kansannostattajat olivat
saaneet rahvaan sielläpäin miehissä liikkeelle ja että he
suurilukuisena joukkona ja nopeasti etenivät Olavin yksinäistä linnaa
kohden. Parkunmäellä, parin peninkulman päässä linnasta, oli molempain
joukkojen yhdyttävä, -- ja sitten...
-- Savonlinnaan ja Viipuriin ja sieltä Suomen Turkuun!
-- Huovit kuitiksi ja herrain valta kumoon!
Näin matkalla uhmailtiin. Mutta jo Juvan pitäjässä huomattiin, ettei
tätä voittoretkeä sentään vaikeuksitta kuljeta. Vastaantulevat
hiihtäjät tiesivät kertoa, että Savon herra on vihdoin saanut linnaansa
kauan odottamaansa apuväkeä -- talonpoikaisjoukon olisi pitänyt
porhaltaa sinne aikaisemmin ja tiukemmin. Tuli toisia, jotka kertoivat,
että jo Säämingissä oli ollut kuumia otteluita Pieksämäen osaston ja
linnan huovien välillä, että talonpojat siellä muutamassa tappelussa jo
olivat saaneet selkäänsä ja peräytyneet Joroisiin. Ja samalla
osoittautui, ettei yhtyminen tuohon pohjoisesta tulevaan
talonpoikaisjoukkoon ollut enää niinkään helppoa -- sotaväki oli jo
miehittänyt tiet.
Verkkaisesti ja pienemmin joukoin oli senvuoksi Suur-Savosta tulevain
talonpoikain nyt pyrittävä eteenpäin, sekä vahdittava tiensuita,
etteivät huovit pääsisi selkäpuolelle kiertämään. Näitä huoviparvia oli
jo näkynyt, -- niillä on paha mielessä!
Eräs noin kuudenkymmenen miehen osasto, jota Sysimäen Leinonen johti,
saapui siten muutamana päivänä tammikuun puolivälissä Leskisen taloon,
Juvan kirkolta kappaleen etelään päin, odottaakseen siinä toisia
ryöstelemään hajaantuneita tai perästä samoavia talonpoikaisparvia.
Aikomus oli painaa siitä yhtenä joukkona eteenpäin. Mutta Leskisen
isäntä, joka oli talonpoikiin liittynyt ja heidän asioitaan ajoi,
varoitti... Leinonen oli pienellä joukollaan ehkä kulkenut jo liiankin
pitkälle, linnan sekä jalka- että ratsuväkeä, melkoisia määriä, liikkui
aivan lähikylissä. Leinonen jäi kuitenkin sovitulle yhtymäpaikalle,
luottaen odottamaansa apuväkeen, -- sittenpähän taas kerran tapeltanee,
jos ryttäri ryntää, -- eihän asema muuten selviä! Hän asetti vartijat
eri teille ja lähetti miehiä ryöstäjiä kiirehtimään.
Näiden lähettien ja saapuvain pakolaisten mukana lennähteli taloon nyt
monenlaisia sotaviestejä eri tahoilta. Saapui sanoma, että linnan
huovit olivat erääseen taloon polttaneet Pieksämäen puolen talonpoikia
monta kymmentä. Hammasta purren ja kostoa hautoen tätä kauhunviestiä
nyt Leskisessä kuunneltiin. Mutta olivatpa talonpojatkin toisaalla
vouteja ja knaappeja kovakouraisesti kurittaneet: hirttäneet parikin
pikkuherraa heidän oman talonsa kaivonvinttiin ja sitten sytyttäneet
talon... Nämä julmuudet olivat kiihoittaneet ja ärsyttäneet mieliä
molemmin puolin vastakkain, miehet olivat Leskisessäkin aivan
kuohuksissaan ja lupasivat toisilleen palkkion jokaisen surmatun huovin
päästä. Enin vihattuja olivat huovien päälliköt ja knaapit. Niin
puhuivat talonpojat erityisellä kiukulla ja kostonhalulla siitäkin
huovipäälliköstä, Juhana Martinpojasta, joka äsken oli kiertänyt ja
tuhonnut erään partioivan talonpoikaisjoukon.
Leinosen joukossa edelleen kulkeva nuori Mikko-pappi kuuli näitä kauhun
kertomuksia ja hänen sydämensä kärsi. Mainitun, erityisesti vihatun
huovipäällikön tunsi hän omaksi veljekseen ja hän ajatteli
vavistuksella, että hänen ehkä pitäisi näissä oloissa, näillä
sotateillä, tavata veljensä, joka liikkui linnan asioilla, taisteli
talonpoikia vastaan! Hirmuiseen vihaan ja raakuuteen oli kiihdyttänyt
mielet tämä talonpoikain vapautumisyritys! Ilkkuen kerrottiin Leskisen
pirtissä edelleen, miten Olavinlinnasta oli pantu tykkejäkin niiden
jalka- ja ratsumiesten mukaan, joita oli lähetetty talonpoikia
masentamaan, mutta miten nuo tykit olivat tarttuneet paksuun lumeen,
niin että niitä ei voitu mihinkään liikuttaa. Talonpojat ivailivat
verisesti näitä huovien mahtavia hommia ... eipä sellaisista
vastustajista toki kovin suurta vaaraa lie, kun heidän täytyy siellä
kinoksissa tykkejään kantaa ja vahtia ... uhkasivat pian käydä noita
tuliluikkuja katsomassa. Ja rempsein mielin he, ryöstösaalista
tukevasti syötyään, tuvassa nukkumaan asettuivat.
Mutta heti aamun valjetessa lennättivät vartijat sanan, että Juvan
kirkolta on tulossa Leskisen taloon päin suuri määrä sotaväkeä,
ratsu- ja jalkaväkeä. Leinonen odotti joka hetki apujoukkoaan, mutta
kun sitä ei lopultakaan kuulunut, ei hänen enää auttanut muu kuin
ruveta puolustautumaan siinä majatalossaan ja sillä väellä, mikä
hänellä oli. Hän tukki umpeenrakennetun talon kaikki solat ja portit,
varusti jousimiehensä jokaiselle aukolle ampumaan ja kulki ryhmästä
ryhmään miehiään rohkaisemassa. Mutta perin vakava oli nyt mieliala
illalla vielä remunneiden nuijamiesten joukossa; he käsittivät olevansa
pakotetut siinä paikassa joko voittamaan tai kaikki sortumaan, --
mitään paon mahdollisuutta ei ollut.
Sen käsitti yksin Mikko-pappikin, joka pihalla liikkui asemiesten
joukossa, ja siinä mielialassaan hän ryhtyi pitämään heille
aamurukousta. Hän rukoili hartaasti, kutsui Jumalan, kaikkivaltiaan,
joka ei saata antaa sorron voittaa eikä sorrettujen menehtyä, pienen
miesjoukon avuksi. Hän puhui lämmöllä ja, niinkuin itsekin luuli,
vakaumuksella, siinä valjusti valkenevalla, lumisella pihalla, jonne
miehet toimistaan lakki kourassa seisahtuivat, hän valoi luottamusta ja
lujuutta taisteluun valmistautuviin talonpoikiin, jotka hetken
vakavuuden tuntien häntä hartaasti kuuntelivat. Ja hänestä tuntui,
rukouksensa lopettaessaan, että hän oli todella saanut vahvistetuksi
heidän mielensä ja karaistuksi niissä uskon heidän oikean asiansa
voittoon.
-- Taistelkaa rohkeasti, taistelkaa sitkeästi, Jumala teitä auttaa,
huusi hän lopuksi, ja muuten äänetön piha tuntui kuin kaiun huminana
toistavan hänen aamenensa. --
Jo näkyivätkin vihollisten joukot metsänrinnasta ja Mikko siirtyi
pihalta, taistelevain jaloista, sisään tupaan, jossa naiset äänettömän,
raudanraskaan mielialan vallitessa hiljaa häärivät, ja ryhtyi siellä
juoksulaudan raosta syttyvää taistelua seuraamaan. Hänen sydämensä
palpatti, kun hän näki huovien taloa kohti karauttavan, hän ei ollut
ennen koskaan, vaikka olikin nyt talvikauden kulkenut sotateillä
talonpoikain joukossa, ollut ilmitaistelua näkemässä. Ne ryntäävät jo
tietä pitkin, ne tuntuvat painavan kaikki alleen... Veri silloin
ikäänkuin jähmettyi nuoren papin suonissa, hänen otsaansa kihosi kylmää
hikeä... Tässäpä umpinaisessa talossa, josta ei kukaan pääse
pakenemaan, taitaa nyt olla hänenkin tuomiopaikkansa, päätteli hän.
Sitä mielenrauhaa ja rohkeutta, jota hän oli koettanut vuodattaa
taistelevain miesten mieliin, ei hän kuitenkaan tuntenut omassaan, --
hänen rukouksensakin oli ollut petosta! Kuinkapa hän olisikaan voinut
luottaa voittoon: onnettomuushan seurasi kaikkia hänen askeleitaan,
missä hän vain liikkuikin. Onnettomuutta hän tuottaa kaikille, joiden
mukana hän kulkee tai joihin hän liittyy: talonpojille, sukulaisilleen,
-- armaimmalleenkin! Ja se on kaikki, -- sen hän taas tunsi --,
rangaistusta siitä, että hän tieten tahtoen liikkuu petoksen tiellä,
että hän, vaikka rikoksen tiesi rikokseksi, oli ryhtynyt sitä
kannattamaan ja siten toisiakin siihen kannustamaan. Noiden henkensä
edestä taistelevain talonpoikain laita on toinen ... heidänhän ei
lopulta auttanut muu kuin ryhtyä asein elämistään puolustamaan. Jos
esimerkiksi Matti Leinonen, joka kyllä tajusi talonpoikaisliikkeen
kapinaluonteen, olisi siitä pysyttäytynytkin syrjässä, olisi hän näissä
myllerryksissä ilmeisesti kuitenkin menettänyt kaikki: talonsa,
perheensä, tavaransa, -- eiväthän olleet huovit säästäneet hänen
kotiinsa jäänyttä Tuomas-naapuriaankaan... Vastakohdat olivat niin
kovat ja säälimättömät, niiden yhteentörmäämistä oli mahdoton välttää.
Auttamaton kohtalo oli nostanut aseen talonpojan käteen. Matti-isäntä
ei sille voinut enempää kuin hallalle tai raekuurolle, joka hävitti
hänen peltonsa, hänen oli vain koetettava kamppailla sortumistaan
vastaan. Mutta Mikko itse, hän oli antanut itsekkäiden laskelmain viedä
itsensä mättäältä mättäälle, vaikka tiesikin alla olevan pohjattoman
suon, -- hän oli menetellyt epärehellisesti omaa kutsumustaan ja tätä
kansaraukkaakin kohtaan, sen kapinaan liittyessään. Siksi on rangaistus
hänelle nyt oikeutettu, mutta pitääkö noiden kaikkien talonpoikainkin
sen vuoksi menehtyä...!
Perin vaaralliselta, aivan musertavalta, oli näyttänyt se huovien ensi
raju hyökkäys, joka Mikon otsalle oli nostanut toivottomuuden kylmän
hien. Mutta se ryntäys ei ihme kyllä päässyt sittenkään ulottumaan
taloon asti. Tuo musta rintama horjui ja taipui odottamatta talon
lähettyville tultuaan ja peräytyi hetken kuluttua, -- talonpoikain
nuolet olivat iskeneet liian vihaisesti vastaan. Hetkisen Mikkokin
helpotuksesta hengähti.
Mutta sotaväki, jota sillävälin yhä suurempi joukko oli astunut
metsänrinnasta esiin pellolle, järjestäytyi siinä ja lähti uudelleen,
jalkamiehet nyt kirveineen edellä, taloa eri puolilta sen
valloittamaan. Nopeasti ja karkeasti karjuen juoksivat nyt kirvesmiehet
kentän poikki, -- helppohan heidän täytyi olla iskeä mäsäksi Leinosen
tilapäiset tokeet ja tunkeutua taloon...! Taas kasvoi ahdistus ja tuska
tuota hyökkäystä katselevan nuoren papin sielussa. Ja taas tunsi hän
juuri itsensä syypääksi tulossa olevaan onnettomuuteen, tunsi itsensä
henkipatoksi, jonka pitäisi uhrautua pelastaakseen ne, jotka hän oli
saattanut vaaraan. Hänen olisi nyt juuri pitänyt hyökätä ulos, pitänyt
ukkosen äänellä jyristä hyökkääjille ja taltuttaa nuo taistelevat
miehet ... julistaa heille kaikille kamala erehdys tapahtuneeksi ja
tarjoutua sen sovittajaksi. Mutta hänellä ei ollut siihen voimaa eikä
uskallusta ... olihan hän äskenkin valehdellut, kun toisiin koetti
valaa rohkeutta itse sitä tuntematta... Ja samalla hän tajusi, että
hänen esiintymisestään, jospa hän uskaltautuisikin ulos kentälle, ei
olisi mitään hyötyä. Hänen oli siinä vain katseltava kamalaa
verenvuodatusta ja voimattomana odotettava loppusuoritusta...
Mutta taaskaan eivät sotamiehet päässeet portille asti. Etummaiset
kompastelivat sen edessä lumeen ja jäljempää juoksevat väistivät
nuolisadetta, peräytyivät taas. Olisiko armollinen Jumala sittenkin
talonpoikain puolella, hänen rikoksestaan huolimatta...!
Vielä kolmannen ryntäyksen panee sotaväki toimeen Leskisen taloa
vastaan. Sen päällikkö, huovien etunenässä ratsastaen, johtaa nyt itse
rynnäkköön koko joukkonsa, jota on puoliväliin toistasataa jalka- ja
ratsumiestä, karauttaa viivana talon portille asti. Jo paukkuvat
porttipalkit, jo rämähtää ryntääjien voitonrääkynä... Mutta silloin
itse huovipäällikkö horjuu ... hän on saanut nuolen päähänsä ... putoo
hevosensa selästä. Toiset rientävät häntä pystyyn auttamaan, syntyy
sekasorto hyökkääjäin riveissä, jotka tälläkin kertaa lähtevät
väistymään. Mutta samassa kuuluu Leinosen voimakas ääni pihalta ... hän
komentaa sieltä miehensä ulos ajamaan pakenevia takaa ja antamaan
heille vauhtia... Huovihevoset kompastelevat jaloissaan huppelehtiviin
jalkamiehiin, pakenevia kellahtaa hankeen, talonpojat hyökkäävät kohti,
iskevät tuurillaan, vangitsevat kinokseen sotkeutuneita vihollisia...
Talonpojat voittivat, Jumala oli heidän puolellaan. Rohkealla,
repäisevällä mielellä he kotvan kuluttua palaavat Leskisen tupaan, ovat
taas reippaalla, ylimielisellä tuulella, kehuvat tekoaan ja uhkaavat
antaa vastakin linnan väelle samanlaista kyytiä. Vai taloon yrittivät
ryttärit ... kiittäkööt, kun hengissä pakoon pääsivät...! Jospa olisi
se apuväki ajoissa joutunut, susikuoppaan ne nihdit ja ryttärit nyt
olisi sullottu! Tulkootpa vain toisen kerran...!
Mutta Mikon rinta huohotti edelleen, hänen istuessaan siinä rahilla
juoksulaudan edessä, mistä hän oli taistelun kulkua katsellut, ja hän
kuunteli melkein ihmetellen voittaneiden talonpoikain iloa ja uhmailua.
Itse hän tuskin uskoi tapahtunutta ratkaisua todeksi ... todellako he
kaikki olivat pelastuneet, hänkin...! Eikö sitten hänen rikoksensa
ollutkaan aiheuttanut enää uutta rangaistusta, oliko hän siis hädällään
ja tuskallaan jo saanut sen sovitetuksi...?
Ei ollut. Tuokion kuluttua palasi Matti Leinonen itse tupaan, ja hänen
nuori Tahvo-poikansa talutti sinne köysissä kahta vangiksi saamaansa
linnan huovia, joita isä ja poika nyt rehennellen kaikille näyttelivät.
Ja Mikonkin eteen nuo kytketyt miehet taluttaen virkkoi Matti vankejaan
kiusoitellen ja ylvästellen:
-- Nämä miehethän kertovat olleensa Sysmässä asti partioimassa,
kehuvatpa olleensa sinun veljesikin, Juhanan, lipullisessa.
-- Oliko Juhana äskeisessä ryntäyksessä mukana? kysyi Mikko melkein
kuin häveten.
-- Ei ollut täällä. Vaan sitä ryntäystä, jonka huovit tuonaan tekivät
Vahvajärvelle, sitä oli hän juuri ollut johtamassa, peloittaen kylän
puolikuoliaaksi...
-- Juhanako siellä ... silloinko kun emäntä ja Elisa ryöstettiin,
sammalteli Mikko. -- Eikö sitä ilkityötä sitten tehnytkään Koskipää?
-- Niin, miehet, miten oli sen asian laita? tiukkasi Matti vangeiltaan.
Vangittuja miehiä tutkittiin ja kovistettiin nyt tuvassa tarkempaan ja
he kertoivat juurtajaksain, kuinka he Suur-Savosta olivat tehneet
retken Juuritaipaleen metsäkylään ja sieltä ajaneet asestetut
talonpojat jäälle, naiset metsään. Muutamassa talossa oli siellä ollut
pari naista jäljellä, ja ne oli heidän ratsumestarinsa ottanut
mukaansa.
-- Juhana Martinpoikako? huohotti Mikko aivan hengästyneenä.
-- Niin, niin...
-- Tunnetteko hänet varmasti, minkälainen mies se on, kyseli Mikko
läähättäen.
-- Kuinka emme häntä tuntisi, vastasivat vangit kummastellen. --
Iloinen mies, -- vaalea leukaparta, arpi otsassa.
-- Arpi otsassa, matki Mikko kuin masennettuna ja uteli: -- Hänkö otti
naiset mukaansa?
-- Niin, reessä hän lähti heitä kylästä kuljettamaan, sen näimme,
vaikka edellä ajoimmekin, vastailivat vangit, joilta tuota asiata
heidän mielestään tarpeettomasti tiukattiin. -- Eikö lie vain
piloillaan niitä kiusoitellut, lisäsivät he sitten lauhkeammin, -- se
on sellainen naisten naurattaja...
-- Kiusoitellut, matki Mikko epävarmalla äänellä. -- Mutta minne hän ne
vei?
-- Sitä emme tiedä, kai hyvänään piti ... vastasivat vangit
ivallisesti. -- Me ajoimme edellä, sitten yövyimme nuotiolle.
Mutta Matti Leinonen huudahti nyt reippaasti ja rohkaisevasti
Tahvo-pojalleen, joka suurin silmin kuunteli tuota outoa tarinata:
-- Hei, Tahvo, äitisi on ehkä pelastettu, vielä hänet löydät! -- Ja
papin puoleen kääntyen hihkaisi hän:
-- Kuule, Mikko, morsiantasi ei olekaan Koskipää ryöstänyt, veljesi on
vaimoni ja tyttäreni johonkin pakosalle auttanut. Vielä me häihinkin
päästään, jahka herroista on selvä tehty!
Mutta Mikkoa nuo vankien tuomat uutiset eivät rauhoittaneet eivätkä
hänen mieltään kirkastaneet. Hän oivalsi nyt kyllä, että hänen kaihottu
kaivattunsa ei ollut joutunut Koskipään kouriin, ymmärsi suureksi
ihmeekseen senkin, että hänen oma veljensä oli Leinosen naiset
korjannut pois Juuritaipaleelta. Mutta mitä varten, missä
tarkoituksessa...? Hän oli kyllä tuosta uutisesta ensiksi tuntenut iloa
mielessään hänkin, mutta se ilo oli pian muuttunut kalvavaksi
epäilykseksi. Hän muisti Juhanankin ilmeisen mieltymyksen Leinosen
tyttäreen, muisti hänen väkinäisen naurunsa, kun hän Elisan Mikolle
luovutti ja kehoitti Mikkoa pitämään kiirettä... Vilppi oli sittenkin
hänen mielessään, Juudaksena hän veljeään jäähyväisiksi syleili...!
Sattui tilaisuus, ja hän korjasi avuttoman immen itselleen...
Aivan kiihtyneenä nyt Mikko kimmahti pystyyn, hänen silmänsä paloivat,
hän kävi toista vangeista hartioista ravistamaan ja hoki käheästi:
-- Minne hän ne naiset vei? Mukaansako otti, sanot?
-- Niin otti, reessä kuljetti, mutta Suur-Savossa niitä en enää
nähnyt...
-- Jättikö sinne vai veikö edelleen...?
-- Mistä minä tiedän? Olisiko ratsumestari saaliinsa jo edeltä linnaan
lähettänyt, vai...
-- Vai mitä...?
-- Vai olisiko muuten vain sen yhden yön heidän kanssaan pelihtinyt.
Kerrankos sitä sattuu...
Matti Leinonenkin katseli nyt vuoroin vankia, vuoroin nuorta pappia
kysyvästi ja rupesi epäilemään hänkin. Miksi oli pappi noin yhtäkkiä
kimmastunut? Pelkäsikö hän ... itsepähän veljensä tuntenee, sellaista
joukkoa ne kyllä ovat huovihurjimukset! Mutta ei Matti noita
epäilyksiään sittenkään tahtonut vielä tosiksi uskoa, kovinhan se olisi
ollut rietasta ... vanha emäntäkin mukana...!
Mutta Mikko oli taas murjottu mies. Hän luuli käsittävänsä koko juonen.
Olihan hän jo syksyllä Leinosessa sen oireet oivaltanut. Juhanakin oli
ilmeisesti mieltynyt talon nuoreen tyttäreen ... heillä oli siellä
selvästi silmänheittoa keskenään, eikä Elisa-tyttö, lapsi vielä,
tiennyt itsekään, kumman puolelle hän kallistuisi..
Taas kääntyi Mikko rajusti äsken jo ravistamansa vangin puoleen, ja
kysyi nyt hiljaa ja hätäisesti:
-- Väkisinkö se huovipäällikkö ne naiset Vahvajärveltä vei?
-- Väkisinkö lie ... se on se ratsumestari komea mies ... taisivat
lähteä vikisemättäkin...
Leinonen vei jo vangit parempaan talteen ja miesjoukko hajausi siitä
mielestään joutavasta kuulustelusta.
Taas istui Mikko yksin äänetönnä ja kalpeana seinärahilla,
voitonhuumeisten talonpoikain edelleen toisilleen kehuskellessa
voittoaan, niin että yhtenäinen porina kävi pirtissä, ja
valmistautuessa taas uusiin retkiin ja taisteluihin. Heitä oli Jumala
armahtanut ... eipähän häntä... Hänen rikoksensa oli siis vaatinut
vielä tämän uuden rangaistuksen, uuden kidutuksen, kaikista kauheimman:
sydämeen juottuneen epäilyksen kaikkea sitä kohtaan, jota hän näihin
asti oli pitänyt puhtaana ja jalona, omaa veljeään kohtaan, armainta,
kaivattua impeään kohtaan! Hänestä tuntui, että tätä raatelevaa
epäluuloa hän ei enää kaiken muun kauheuden lisäksi kestä. Mutta hänen
on kai kestettävä sekin...