oli häneltä topakka, toimelias emäntänsä, hävinnyt armas, iloinen
tyttärensä, kadonnut kaikki muu talonväki -- kaikki, minkä hyväksi hän
oli elänyt ja ponnistanut. Poltettu oli karja omettaan, poltetut
olivat aittaan viljat, mikäli niitä ei oltu ryöstetty, -- ei ollut
Matti-isännällä mitään jäljellä. Täällä hän nyt kaivoi kotinsa
raunioita ja tunsi itse itsensä raunioksi. Mutta yksi kipu oli
sittenkin kaiken kurjuuden keskellä muita pistävämpi, ja hänen
kirvelevästä kurkustaan nousi yhä uudelleen tuo haikea huokaus: --
Tahvo, poikani...!
Muutamia sydänyöntunteja nukkuivat miehet Leinosen syrjemmällä olevassa
saunassa, ainoassa suojassa, jonka Koskipää oli taloon jättänyt
polttamatta, -- samassa sannassa, missä Koskipää itse oli talonpoikain
pilkkaamana saanut viettää muutaman pitkän päivän. Raskasta oli heidän
siellä unestaan herätä -- ei ollut miehillä tietoa, mihin olisi
ryhdyttävä, mistä päästä alettava elämistä. Palasen eväitään
haukattuaan rupesi Matti-isäntä aamun hämärässä taaskin talonsa
raunioita toivottomana tutkimaan ja Mikko, jonka sydäntä raateli hänen
oma suuri surunsa, kaivoi siinä isännän rinnalla, -- mitään jälkiä
vainajista eivät he löytäneet. Erkki oli sitävastoin jo aikaisemmin
noussut suksilleen ja lähtenyt metsään hiihtämään, jotakin jälkiä
etsiäkseen. Aamun valjettua hän sieltä palasi ja virkkoi:
-- Eiköhän jätetä tämä kaivaminen ja hiihdetä metsään kadonneita
hakemaan?
-- Oletko sieltä mitään jälkiä löytänyt? kysyi terävästi Matti, jonka
silmä tuokion välähti, mutta jonka äänestä ei kuitenkaan mitään toivoa
soinut.
-- Olen seurannut muuatta latua, jonka katkelmia vielä sakeimmassa
metsässä voi löytää ja joka vie kauas salolle, -- siinä on monia
sommanjälkiä.
-- Ne ovat Tahvon rihmanpyyntijälkiä, selitti Matti surunvoittoisesti.
-- Ne näin jo eilen ja tunsin...
-- Niin arvelin ensin minäkin, mutta ne vetävät liian kauas korpeen
viedäkseen vain rihmoille, vastaili Erkki harvakseen. -- Olisivatko
talon eläjät sieltä suuren salon halki pyrkineet johonkin
turvapaikkaan...?
-- Siitä on joskus oikaistu sydänmaitse Vahvajärven Juuritaipaleelle,
jossa meillä on sukulaisia, kertoi Matti, -- mutta eivät meidän naiset
olisi sellaiselle taipaleelle omin päinsä lähteneet, jos olisivat
kerinneetkin.
-- Eipä tiedä, intti Erkki yhä, -- siellä näkyvät ladulla koirankin
jäljet, ja talostahan on koirakin hävinnyt...
Jo iski Mikkokin, jonka rinta vähimmästäkin toivosta lämpeni, siihen
uuteen mahdollisuuteen ja kysyi isännältä:
-- Tunsiko joku talonväestä sen oikotien...?
-- On sitä Tahvokin kerran viime talvena hiihtänyt. Mutta mikseivät
olisi kotiväet paenneet tänne oman pitäjän kyliin?
-- He ehkä pelkäsivät tuhon ajavan heitä takaa sinnekin. Matti ei enää
väitellyt. Hän istahti kiukaanraunioille, pyyhkäisi siinä hikeä
otsaltaan ja jäi siihen kuin kangistuneena miettimään. Äsken kirkolla
käydessään oli hän kuullut sellaisen uutisen, että erämailta oli joku
aika sitten tullut uusi partiojoukko, mutta että se oli täältä painunut
Savoon päin, jonka kautta se kuuluu aikoneen samota Viipuriin...
Hänessä oli jo silloin virinnyt ajatus lähteä sitä joukkoa seuraamaan,
siihen yhtyäkseen ja siinä taistellakseen ja kaatuakseen, -- eihän
hänestä kuitenkaan ollut enää uuden elämän alkajaksi. Nyt hän siinä
mietiskeli yhdistää Erkin hataran toivon omaan epätoivoiseen
suunnitelmaansa. Hetken kuluttua hän nousi ja laski kinokseen
pystyttämänsä sukset maahan.
-- Ka, lähdetään siis hiihtämään salolle. Ei ole minulla suuria
toiveita löytää sieltä väkeäni. Mutta yksi menneen kaikki!
Ja Mikon puoleen kääntyen virkkoi hän:
-- Pappi, tuletko mukaan vielä tälle salohiihdolle? Siitä voi tulla
pitkä hiihto!
-- Tulen mukaan, -- minnekäs minä muualle yksin lähtisin, vastasi nuori
pappi avuttomasti. Hän seisoi kuin turtana siinä kinoksessa, tarttui
kuin hukkuva jokaiseen pilkistävään toivoon, hän ei voinut vielä
ajatella loppuun asti sitä synkkää ajatusta, että hänen kirkassilmä
tyttönsä oli vainolaisen ryöstämä ja hänen nuori onnensa tuhottu. --
Eihän ole minulla enää muuta tehtävää kuin koettaa etsiä morsiameni ...
eikä ole enää muusta väliäkään...
XI.
ERISTETYSSÄ LINNASSA.
Kyrönkosken saarilinna Savon sydämessä, Pyhän Olavin suojatiksi
aikoinaan vihitty, oli viistoistasataluvun lopulla jo menettänyt sen
alkuperäisen merkityksensä, jota varten Erik Akselinpoika Tott sen
toistasataa vuotta aikaisemmin oli rakentanut valtakuntain rajalle ja
erämaan laitaan. Erämaa oli tällävälin jo siirtynyt kauas Haukiveden ja
Pihlajaveden seuduilta, valtakuntain todellinen raja samoin. Sillä
asutuksen ja viljelyksen voimalla olivat Ruotsin valtakuntaan kuuluvat
savolaiset liittäneet nuo entiset erämaat ja rajavedet varmasti ja
kiinteästi muun Suomen yhteyteen, eikä venäläisten ja karjalaisten
ryöstöretket enää, niinkuin ennen, näihin seutuihin ulottuneet.
Nimenomaan viimeisen, Juhana kolmannen pitkän, Venäjää vastaan käydyn,
sodan jälkeen oli Savonlinna lakannut olemasta rajalinna. Sillä kun
Pontus-herra lähes parikymmentä vuotta sitten oli valloittanut
venäläisiltä Käkisalmen lääneineen, oli valtakuntain raja siirtynyt
kulkemaan Pielisten kankaita pitkin. Tosin oli itse »Korelan» linna
pari vuotta sitten tehdyssä Täyssinän rauhassa ollut luovutettava
Venäjän tsaarille takaisin ja sen rauhanteon jälkeinen rajankäynti oli
vielä parhaillaan käynnissä, mutta joka tapauksessa oli Savonlinna
joutunut kauas rajalta.
Sen päällikkö ja Savonlinnan läänin käskynhaltija Götrik Fincke ei
siten enää ollut sotilaallisesti tärkeän linnan herra eikä hänellä
siellä ollut tällaiseen tarkoitukseen riittävää väkeäkään. Hänellä oli,
niinkuin jo hänen isävainajallaan, vanhalla, toimeliaalla Kustaa
Finckellä, joka ensimmäisen Vaasa-kuninkaan aikana Olavinlinnassa
isännöi, aivan toiset tehtävät hallintopiirissään: asutuksen yhä
laajentaminen ja juurruttaminen Sisä-Suomen vielä vakinaista asutusta
vailla oleviin takamaihin, viljelyksen levittäminen ja kehittäminen
siellä. Paljo hyvää hän olikin tehnyt laajassa maakunnassaan, jonka
väestöä hän monella tavalla auttoi ja tuki, suoden uudisviljelijöille
verohelpotuksia ja kannattaen heidän siirtolaistaipumuksiaan. Tuo
hyväntahtoinen ukko oli siten lääninsä talonpojille kuin isällinen
ystävä, jonka puoleen he koska tahansa saattoivat kääntyä ja joka
tarkastusmatkoilla usein käydessään heidän luonaan vieraili kuin
vanhain, hyväin tuttavain parissa ainakin. Siten olivat hyvät ja
luottavat suhteet sukeutuneet linnanherran ja rahvaan välillä, --
väittivätpä toiset maakunnat väliin, että Götrik-herra aivan
yksipuolisesti suosi savolaisiaan, suoden heille laajempia oikeuksia ja
etuoikeuksia kuin mitä muualla nautittiin.
Siksipä ukko, tavatessaan Hämeessä joulun alla 1596 joukon
linnaleiristä käärmeytyneitä, kapinajoukoksi yhtyneitä talonpoikia, ei
ollenkaan uskonut, että mikään tällainen esivallanvastainen liike
puhkeaisi hänen läänissään. Tuolta matkalta kiirehti hän kuitenkin,
tajuttuaan talonpoikain vaarallisen kiihkon, yötä päivää linnaansa,
läänistään huolta pitämään.
Rauhallista vielä olikin Savossa, sen hilpeä kansa kohteli häntä,
kotiin ajaessaan, vanhalla herttaisuudellaan, ja itse koskilinnassakin
oli kaikki kunnossa. Siellä oli hänen poissaollessaan isännyyttä ja
päällikkyyttä pitänyt hänen toimelias ja ankara emäntänsä, Inga-rouva,
Boijen sukua, eikäpä siellä nyt paljo sotapäällikkyyttä tarvittukaan.
Sillä linnassa oli aseväkeä vähän. Sen harvain, vakinaisten
linnannihtien lisäksi olivat hänen lankomiehensä, sotaeverstit
Antti Boije ja Aksel Kurki, sijoittaneet Götrikin hoitoon
Olavinlinnaan lipullisistaan pienet osastot ratsuväkeä, jota heidän oli
Länsi-Suomessa vaikea saada mahtumaan linnaleiriin. Näistä osastoista
komensi ensinmainittua eräs kankea saksalainen palkkasoturi Hannu von
Oldenburg ja toista turkulainen ratsumestari Juhana Martinpoika, Sillan
sukua, -- nämä muodostivat linnan esikunnan. Eikä Götrik arvellut tätä
suurempaa sotavoimaa linnassa tarvitsevansakaan, joskin joku laine
toisten maakuntain kapinaliikkeestä loiskautuisi hänenkin lääniinsä.
Joulupyhät oli siten saarilinnassa vietetty kaikessa rauhassa. Jo
kotimatkallaan oli Götrik-herra toimittanut voudeilleen ja
nimismiehille käskyn laittaa heti tiedot linnaan, jos heidän piirissään
jotakin levottomuutta esiintyisi. Mutta mitään sellaista viestiä ei
ollut saapunut, uusi vuosi teki alkuaan ja Götrik-herra, joka ei äsken
ollut Turusta päin saanut mitään tietoja, arveli tuon talonpoikain
kapina-haihatuksen jo Hämeessäkin asettuneen.
Niin istuttiin eräänäkin tammikuun päivänä (1597) linnan arkituvassa
kuin perheen kesken, kaikki esimiehet ja asemiehet ja talon naiset
koolla, lämmittävän pystyvalkean ääressä pieniä puhdetöitä naperrellen.
Silloin lennähti rantavahti tupaan ja kertoi, että vieraita pyrkii
salmen takaa linnaan. Se oli harvinainen tapaus tässä eristetyssä
erämaanlinnassa, jossa harvoin kävi vieraita. Götrik-herra itsekin
kiirehti linnan pihalle saapuvia vastaan. Hän odotti näet jännityksellä
tietoja Turusta ja arveli sanantuojan nyt vihdoinkin saapuneen.
Ulkona oli jäinen usva; synkkänä kohisi virran vesi jäätyneiden
rantojensa välitse, muuten oli erämaa eloton ja harmaa. Sieltä usvan
keskeltä nousi nyt vartijan saattamana linnanpihaan turkkeihin
vyötetty, pyylevä vieras, joka tullessaan puhkui ja huohotti ja jo
ennen tupaan ehtimistään julisti kovalla, hätäisellä äänellä:
-- Suursavossa on kapina, ilmikapina! Minä pakenin henkeni hinnalla...
-- Mitä houritte, kirkkoherra, rauhoitteli Götrik vierastaan
tervehtiessään. -- Mutta käykäähän peremmäs, riisutaan turkit...
Vieras oli Mikkelin suuren emäseurakunnan kirkkoherra Hannus Mikonpoika
Savilahdesta, vanha, puhelias rovasti, jonka pappilassa Götrik usein
matkoillaan oli majaa pitänyt ja jonka hän nyt heti oli tuntenut hänen
puhkuvasta, kimeästä äänestään. Tasainen, järkkymätön maalaispappi,
jota eivät pienet tärinät heilutelleet, mutta nyt näkyi hän olevan
kovasti kiihdyksissään. Siinä kallokkaita riisuessaan laski hän jo
tulemaan suustaan vuolaana virtana pitkää, sekavaa juttua pappilaansa
saapuneista aseellisista miehistä, marski Flemingin kirjeistä, sadoista
asestetuista talonpojista, vangituista airuista ja ennen kaikkea omasta
hirmuisesta säikähdyksestään.
-- Rauhoittukaa, rovasti, istukaa, kehoitteli tarkkaavaksi käynyt
linnanherra, joka ei tuosta torvenaan juoksevasta puhetulvasta vielä
saanut mitään järkevää tolkkua. Hän toimitti vilusta saapuneelle
vieraalleen lämmitettyä olutta, istutti hänet takan ääreen ja kyseli,
asettaen nojatuolinsa hänen eteensä, tyynesti ja rauhoittavasti:
-- Kertokaahan, rovasti, kaikki järjestyksessä. Mikkelin pappilaan
hyökkäsi siis aseellisia miehiä? Mistä päin ne tulivat!
-- Hämeestä päin, Sysmästä, Vahvajärven salolta ne Suursavoon tulivat,
mutta sanoivat samoavansa kauempaa, Rautalammen erämailta...
-- Oliko niitä paljo?
-- Paljo, monta sataa miestä; niitä tuli hevosilla ja suksilla. Outoja
miehiä, kaikki aseissa...
Pappi oli edelleen kovasti järkytetty. Hän oli yön ja päivän halki yhtä
painoa ajanut linnaan ehtiäkseen ja eli vieläkin sen kotipappilassa
saadun pelkonsa vallassa, vaikka jo istuikin linnan paksujen muurien
turvissa. Hänen äänensä värähti aina, kun hän joutui kertomaan noista
rajuista, parrakkaista miehistä, ja hänen silmänsä pälyilivät
hätääntyneinä ympärilleen.
-- Ne täyttävät nyt kaikki Savilahden talot ja uhkaavat tulla
tännekin ... huohotti rovasti.
-- Vai tänne, matki Götrik hiukan hymähtäen.
-- Ja sitten Viipuriin, niillä on suuret tuumat...
-- Mitä ne teille siellä pappilassa oikein tekivät, uteli linnanherra
edelleen. -- Pitelivätkö ne teitä pahoin?
-- Eivät toki pahoin pidelleet ... pappia, vastasi rovasti vallan
loukkautuneena. -- Ensiksi tuli heitä puolenkymmentä aivan siivoina
miehinä pappilaan luettamaan minulla erästä ruotsinkielistä kirjettä,
jonka olivat siepanneet muutamalta vangitsemaltaan marskin airuelta...
-- Vai ovat vanginneet marskin airuen, hylkiöt, sadatteli linnanherra
jo kiukustuen. -- Ja kenelle se kirje oli?
-- Tänne Savonlinnan päällikölle...
-- Älä hittoja, kivahti äijä, heittäen rampautuneen säärensä terveelle
polvelle. -- Vai ovat talonpojat vieneet minulle tulevia kirjeitä!
Ilmankos niitä täällä onkin odotettu! Ja mitä siinä kirjeessä oli?
-- Marski ilmoitti siinä, mikäli sitä vilkaisin, matkustavansa juuri
Pohjanmaalle kapinaa kukistamaan ja käski teidän täällä varustautua,
koska Pohjanmaalta on tännekin lähetetty kapinannostattajia. Ei näy
Klaus-herrakaan silloin tienneen, että Savossakin jo kapinajoukkoja
liikkuu...
-- Sellaisen kirjeen ovat siepanneet, konnat, murisi Götrik yhä
hirmustuen. -- Miksette ottanut heiltä pois sitä kirjettä?
-- Eivät antaneet, vakuutti pappi tiukasti. -- Kun en ruvennut heille
lukemaan teidän, linnanherran, kirjettä, veivät he sen mennessään ja
sanoivat tuovansa sen tänne luettavaksi...
-- Tulkootpa ... kyllä minä! Mitä varten he tänne aikoivat?
-- Aikoivat hakea teidät, linnanherran, mukaansa, päällikökseen marskia
vastaan, -- savolaiset kehuivat teitä laatumieheksi...
-- Savolaiset, sanot. -- Vanha, nilkku linnanherra oli nuolena
ponnahtanut nojatuolistaan ja kivahti syyttävänä kirkkoherran eteen: --
Hä, väitätkö savolaisiakin olleen tuossa kapinaväessä?
Sitä mahdollisuutta, että hänen oman maakuntansa väestöä olisi noussut
aseisiin esivaltaa, s.o. häntä itseään, vastaan, sitä hän ei ottanut
lukuunkaan, sitä hän ei olisi sallinut edes väitettävänkään. Mutta
kirkkoherra vastasi kuin puolustautuen:
-- Oli savolaisiakin, oli varmasti, tunsin monta oman pitäjäni miestä,
kun he uudelleen tulivat... Tietysti heitä nuhtelin ja varoitin, vaan
hepä eivät olleetkaan enää nöyriä ja kuuliaisia lapsiani. Nauroivat
minulle vasten naamaa ja ilkkuivat, että jos siivosti olen ja heidän
puoltaan pidän, saan jäädä virkaani. Mutta knaapit ja voudit ja muut
suuret ja pienet herrat helvettiin, voudit kuitiksi, pois marskikin ja
hänen kätyrinsä...! Niin he kehuivat.
Pieni linnanherra sähisi suuttumuksesta tuota kuvausta kuunnellessaan,
mutta pyylevän rovastin monisanainen tarina ja järkytetty tasapaino
häntä samalla huvittikin, joten hän hieman pisteliäästi kysyi:
-- Miksi sitten pelkäsitte ja pakenitte, vaikka he lupasivat teidän
jäädä paikoillenne?
-- He olivat rajuja ja hurjan näköisiä aseineen ja uhkasivat julmasti,
jos heitä vastaan asetun... Suuttuivathan jo, kun en heidän kirjettään
lukenut, ja aikoivat pian palata vielä suuremmalla joukolla takaisin.
Näiden keihäsvieraiden vihdoin lähdettyä en sen vuoksi pitkään
aikaillut. Sälytin rekeen perheeni -- se on nyt Säämingin pappilassa --
ja läksin yötä myöten ajamaan. Joka talon pihalla oli rivittäin
asestettujen talonpoikain suksia, ja uusia partiolaisia hiihti
ehtimiseen tähän talonpoikaiseen kapinaväkeen yhtyäkseen, -- pelkäsin
henkeäni joka hetki!
-- Oliko niitä täällä Säämingin puolessakin?
-- Väkeä on liikkeellä kaikkialla, vaikkei ihan linnan kuuluvilla.
Mutta Suursavoon ne tuntuvat keräytyvän.
Vanha Götrik Fincke kuunteli näitä suulaan rovastin kauhunsekaisia
tarinoita kuin pahaa satua ja epäili niitä osaksi vieläkin.
Hän oli näet vieläkin valmis väittämään ainakin sen valheeksi,
että kapinaväkeen kuuluisivat hänen omat, hilpeät uskolliset
savolaisensakin, jotka eivät koskaan olleet osoittaneet hänelle mitään
nurjaa mieltä, -- eivät nytkään mitään napisseet, kun hän äsken
Suursavon kautta kulki --, jotka aina olivat totelleet hänen jokaista
käskyään ... että he nyt muka olisivat aseissa häntä vastaan! Noinko
olisi tuo tauti voinut heihinkin tarttua!
Tuokion kuljeskeli pieni linnanherra ääneti tuvassa, muristen itsekseen
kuin karhu pesässään ja ikäänkuin vihaisena äyskien näiden uutisten
tuojallekin. Moniin vuosiin ei kotiväki ollut nähnyt häntä noin
suuttuneena.
Joka tapauksessa ryhtyi virkeä, tarmokas vanhus heti saapuneiden
tietojen aiheuttamiin toimenpiteisiin. Hän lähetti vielä samana päivänä
toisen päälliköistään, Juhana Martinpojan, ratsuväkensä kanssa matkalle
Suursavoon, joka ilmeisesti oli muualta tulleen talonpoikaisliikkeen
keskuspaikka. Juhanan piti koettaa ajaa vieraat väet pois maakunnasta
ja saada savolaiset talonpojat, jos he todellakin olivat tarttuneet
aseisiin, lähtemään siivosti koteihinsa. Samalla lähetti Fincke taas
uudet kirjeet alaisilleen voudeille, käskien heidän ryhtyä pikaisiin
toimenpiteisiin väestön rauhallisena pysyttämiseksi tai järkiinsä
saattamiseksi. Lääninsä pappejakin hän kehoitti nuhteilla ja hyvillä
sanoilla seurakuntalaisiaan neuvomaan ja heistä tukahduttamaan napinan.
Kiivasluontoinen linnanrouva, Götrik Fincken puoliso, joka kirkkoherran
tuomista viesteistä oli kiukustunut paljo enemmän kuin hänen harkitseva
miehensä, kuunteli noita lähtevälle huovijoukolle annettavia neuvoja ja
ohjeita ja piti niitä aivan liian pehmeinä. Hän oli kovaluontoinen,
ylimyshenkinen rouva ja hänen mielestään oli uhittelevia talonpoikia
heti iskettävä esivallan täydellä nyrkillä.
-- Mitäs kirjeistä, mitä varoituksista ja manauksista, marisi hän
miehelleen. -- Lähetä kaikki sotaväkesi lyömään maahan ja kukistamaan
kaikki kapinajoukkoon yhtyneet, olivatpa savolaisia tai muita,
kitkemään yhdellä nykäisyllä heistä koko kapinahenki!
-- Mitäpä enempää sotaväkeä täältä juuri liikenisi lähettää, vastaili
ukko sävyisästi. -- Mutta jos liikenisikin, ei kärpäselle tarvita
moukaria. Talonpoikia täytyy kohdella päättävästi, mutta lempeästi;
hehän voivat houkuteltuina hullautua ja erehtyä, mutta he ovat siltä
pohjaltaan kunnon miehiä, ja -- heidän maksamistaan veroistahan me
elämme...
-- Talonpoikia on kohdeltava kovuudella, intti vain innokas rouva. --
Silloin he nöyrtyvät ja alistuvat, muuten he alituiseen napisevat.
-- Ja uhmaavat esivaltaa, pisti nyt väliin Mikkelin pyylevä
kirkkoherrakin, joka isännän äskeisen pistoksen jälkeen oli ollut
hetkisen vaiti. -- Uhkaavathan ne tuhota marskinkin...!
Kiepsahtipa pieni linnanherra silloin taas rampuudestaan huolimatta
ketteränä ja teerevänä rovastin eteen ja virkkoi:
-- Mutta siihen pitäisi sinun, pappina, ymmärtää syy. Marski on tehnyt
suuria erehdyksiä, paljo aihetta tähän mellakkaan on juuri hänessä. En
häntä ihaile, porsas hän on miehekseen ja raakalainen, sellaisena hän
on kohdellut heimolaisiani Kankaisissa, sellaisena hän on kohdellut
talonpoikia ja tappanut sortotoimenpiteillään heistä viimeisenkin
maltin. Olen häntä monasti varoittanut...
-- Marski Flemingiäkö? kysyi maan mahtimiehelle ylen kuuliainen rovasti
ihmeissään.
-- Juuri häntä, ja juuri tämän linnaleirin johdosta, jota kansa ei ole
jaksanut kestää. Mutta esivaltaa on joka tapauksessa toteltava, ja hän
edustaa nyt esivaltaa Suomessa. Järjestys on senvuoksi palautettava,
lisäsi hän taas rouvansa puoleen kääntyen, -- mutta järjellä ja
taidolla ja kimpautumatta, muoriseni...
* * * * *
Juhana Martinpoika, Mikko-papin vanhempi veli, lähti parinkymmenen
huovinsa seurassa ratsastamaan viittatietä Pihlajaveden tuiskuavalle
selälle, painuen hämärää lounasta kohden. Nämä ratsastusmatkat, milloin
itään päin rajalle, milloin etelään Viipuriin päin, milloin
lähipitäjiin majoitettuja sotamiehiä tarkastamaan, ne olivat hänen
alituista työtään ja näillä matkoillaan oli hän seudun väestöön hyvin
tutustunut. Tervetulleena vieraana hänetkin oli, vaikka hän
huovipäällikkö olikin, aina vastaanotettu kaikkialla rahvaan
keskuudessa, ja hänestä oli outoa ajatella, että hän nyt oli matkalla
taistelemaan tuota väestöä vastaan taikka sitä ankaruudella
rankaisemaan. Eikä hän tätä nykyistä tehtävätään muutenkaan oikein
ymmärtänyt: jos talonpoikia on aseissa sadoittain, niin minkä hän
pienellä joukollaan niille tekee... Mutta liiaksi ne huolet eivät
kuitenkaan painaneet huovipäällikön hilpeää mieltä; iloista
sotilassäveltä vihellellen ratsasti hän tasaista hölkkää aavan selän
poikki ja painui sen takana lumiseen metsään.
Linnaan jäänyt vanha Fincke ei hänkään Mikkelin kirkkoherran kuvaamaa
tilannetta tai sen vaikutusta omaan asemaansa voinut heti perin
peloittavaksi käsittää. Miten olisi piru näin riivannut tämän muuten
sävyisän, sopuluontoisen kansan? Kenties vain muutamat nuoret huimapäät
ovat antaneet vietellä itsensä tihutöihin ... kaipa koko liike
viranomaisten varoituksista pian asettuu, -- ei hän voinut ajatella
muuta. Sillä hänen asemansa olisi tosiaankin nolo, jos läänissä
puhkeisi yleisempi kansannousu esivaltaa vastaan. Siksi yksinäiseksi
oli varsinkin talvikelillä Olavinlinna eristetty muusta maailmasta,
ettei hän usein viikkokausiin saanut sinne viestejä miltään taholta, --
mistä saisi hän apuväkeä, jos todella hätä tulisi? Ja hän oli itsekin
sotaisista hommista jo vieraantunut. Ravakka, uljas sotaeversti oli hän
ollut aikoinaan, olipa monista pulista ovelasti suoriunut Viron
pitkissä sodissa. Mutta nyt oli hän vanha ja rampa, oli tänne
sydänmaalle hiukan jo maatunut ja ukottunut ... eipä hän olisi
pitkäaikaisesta sodankäynnistä nyt enää välittänyt. Jos sentään tosi
tulisi, kyllä hän kai vieläkin kynnelle pystyisi. Mutta eipä hän
uskonut tapausten toki vievän mihinkään vakavampiin yhteenottoihin.
Lähipäivinä järkytettiin kumminkin tätä hänen hyvää uskoaan tuntuvasti.
Heti ratsumiesjoukon lähdettyä saapui näet Suursavon voudilta
sanantuoja, joka vahvisti tosiksi kirkkoherran puheet, vieläpä kertoi
kapinajoukon joka päivä nopeasti kasvavan, -- savolaiset menevät mies
talosta Hämeestä saapuneiden talonpoikain puolelle ja ajavat
majoitusväen taloistaan. Vouti oli Suursavossa koonnut tätä sotaväkeä
ja koettanut hillitä kapinaa, mutta hänen oli itsensä täytynyt paeta
talostaan, josta pian sen jälkeen nousi sakea savu, ja vetäytyä
väkineen Sulkavalle päin. Kiireistä apua pyysi hätääntynyt vouti.
Tämä oli Götrik-herralle ikävä uutinen, sillä hän oli toivonut voudin
voivan pysyä paikoillaan Savilahdessa ja siellä yhdessä Juhanan kanssa
rauhoittaa kansan. Hän toraili senvuoksi sanantuojaa ja tiukkasi,
miksei vouti ollut asettanut kapinaliikettä heti alkuunsa.
-- Ei sitä ole niin helppo asettaa, vastaili airut. -- Erämaan
nuijamiehet eivät pitkään haikaile, ennenkuin jonkun voudin renkeineen
hirttävät.
-- Kelvottomat voudit joutavatkin hirteen, kiivaili ukko, ja kyseli,
mikä talonpojilla näytti olevan mielessä.
-- He ovat panneet suksimiehiä nostattamaan Juvan ja Joroisten
talonpojat, ja niiden kanssa he yhdessä uhkaavat hyökätä tänne...
-- Taas tänne, sähähti rampa herra kiukustuneena. -- Vai jo lainehtivat
mielet Juvassakin, johan nyt on pirua! Mutta annahan kun vouti ja Hannu
yhtyvät ja antavat heille selkäkyytiä!
-- Elleivät siellä itse joudu saarroksiin, epäili sanantuoja, kuvaten
edelleen, kuinka hänen oli täytynyt kiertää monia kyliä, joissa miehet
jo olivat täydessä kapinakuumeessa ja hioivat keihäitään.
-- Mene syömään ja nukkumaan! urahti ukko lopulta väsyneelle airuelle.
-- Olet turhista yhtä säikähtynyt kuin pappinne, joka tänne eilen
vapisten saapui...
Mutta tosiasiassa rupesi jo vanha soturi itsekin oivaltamaan aseman ja
linnaa uhkaavan vaaran vakavaksi. Hän lähetti miehiään linnaa
ympäröiviin pitäjiin kutsumaan sieltä talonpoikia linnan nostoväkeen,
mikä asepalvelus vaaran uhatessa kuului heidän velvollisuuksiinsa.
Mutta ainoastaan lähikylistä totteli joku määrä talollisia nyt Götrikin
kutsua, etäisemmistä kylistä ei tullut ketään. Siellä oltiin jo
kosketuksissa nuijamiesten lähettien kanssa ja ivailtiin vain nihtien
kutsua, -- vihurina oli kapinahenki kaikkialle puhaltanut. Palanneet
värvääjät olivat aivan peloissaan.