talonpoikaiseen, lyhyeen lammasnahkaturkkiin, veti kallokkaat jalkaansa
ja nousi Erkin hankkimille suksille. Keveästi ne tuntuivat taas
luistavan kuivalla lumella, mielikin ikäänkuin keveni, kun hän
sauvoillaan sysäytyi luisumaan myötämäkeä alas jäälle, jossa toiset
häntä jo odottivat. Ja tuo kymmenen miehen joukko lähti tasaisesti ja
varmasti painamaan avointa Päijännettä kohti, pelastamaan, jos vielä
mahdollista, sen takana olevia kotejaan ja omaisiaan.
X.
PITKÄT HIIHDOT.
Pitkän yön ja puolen päivää oli Leinosen joukko hiihtänyt suurta
Päijännettä, jonka yli rotevat suksimiehet vaivatta pyyhkäisivät
rupeamassa. Koko yön oli se sakeassa pyryssä, miesten pysyessä
toistensa kintereillä, puskenut suoraan vastaiseen, niinkuin jo selälle
lähtiessäänkin, koillisen lumimyrskyn pieksäessä kasvoja. Aamun valjuna
valettua olivat miehet ällistyneinä tähystelleet vieläkin sakeana
olevaa taivaanrantaa ja etsineet maata, mutta turhaan. Silloin olivat
he älynneet hiihtäneensä kaaressa. Tuuli oli yöllä nähtävästi
verkalleen kääntynyt -- sen he nyt oivalsivat, -- siirtynyt pohjoisen
kautta kai luoteen puolelle, ja sitä vastaan viilettäessään olivat
miehet joutuneet kehässä kiertämään Tehin selkää ja sen rantoja
karttamaan, eivätkä he nyt tienneet, missä ja millä selällä he olivat.
Silloin he pysähtyivät, solahtivat lopulleen uupuneina suksiltaan ja
retkahtivat kinokseen.
Miehet olivat väsymyksensä lisäksi surun ja suuttumuksen murtamat.
Heidän rohkea yrityksensä porhaltaa yhtä painoa poikki Päijänteen
pääselkäin kotipitäjäänsä, pelastamaan kontunsa ja perheensä katkeran
vihamiehen kostolta, se oli nyt turhiin rauennut; kallis vuorokausi oli
huvennut harhahiihdossa ja nyt he eivät kotirantaan osanneetkaan.
Synkkää kirousta särähteli voimansa suotta ponnistaneiden miesten
korisevista kurkuista.
Muita heikommassa tilassa oli Mikko, joka kyllä sitkeästi oli
pinnistellyt kestääkseen mukana tuon pitkän rupeaman, mutta jolla ei
sittenkään ollut toveriensa voimia. Aamupuoleen oli hän senvuoksi jo
ruvennut jättäytymään jäljelle ja väliin oli hän aikonut heittäytyä
hervotonna hankeen. Mutta Erkki Pentinpoika oli häntä silloin aina
tukenut ja muiden matkassa pitänyt. Nyt Mikko makasi kuin ranka siinä
nietoksessa, johon oli retkahtanut, ja Erkin täytyi puoliväkisin nostaa
hänet istumaan ja pistää hänen suuhunsa pala jäätynyttä silavaa. Mutta
hänen sielunsa oli vieläkin runnellumpi kuin hänen ruumiinsa, ja hänen
rinnastaan nousi tuon tuostaankin raskaita, toivottomia huokauksia.
Kaikki tuntui menneeltä!
Mutta siihen pyryävälle selälle eivät miehet sittenkään aikoneet jäädä
kuolemaan. Levättyään ja eväitään tukevasti haukattuaan lähtivät he
taas verkalleen liikkeelle, pyrkien suoraan yhteen ilmansuuntaan maata
löytääkseen. Puhuri oli sen verran hellittänyt, että siinä jo sentään
näki vähän eteensä, ja nyt päiväsydännä koettivat miehet tarkalleen
pitää suuntansa. Mikkokin seurasi mukana, jäsenet kankeina ja turtina,
seurasi melkein tahdottomana, vaistomaisesti vain tajuten, että hänen
oli henkensä säilyttääkseen pakko pysyä toisten matkassa.
Vihdoin kuumotti vasemmalta, lumiaavikon laidasta, jotakin korkeaa ja
harmajaa. Sitä kohden miehet nyt ponnistivat ja vähitellen sieltä
kasvoi esille huurteinen metsä, karu, kallioinen ulkoranta. Uteliaina
nousivat miehet törmälle, mutta turhaan he sitä paikkaa tunnustelivat;
he painautuivat kappaleen metsään, kaatoivat kelohongan ja tekivät
tulen. Sen ääreen loivat he syvän lumihaudan, jonka pohjan peittivät
havuilla, lämmittivät ruokansa, sulattivat ropeessa juomavettä, söivät
ja vääntyivät nukkumaan. He yrittivät kyllä aluksi vuoron päältä valvoa
tulta hoitaakseen, mutta pian nukkuivat uupuneet miehet kaikki
lämmittävän nuotion ääreen.
Kun kylmän väreet vihdoin herättivät Matin, oli taas pimeä ja honka
kärysi hiiltyneenä ja sammuvana. Hän herätti nopeasti toverinsa,
etteivät he uneensa jähmettyisi, viritti uuden tulen ja verrytti
kangistuneita jäseniään. Ja he rupesivat nyt levähtäneinä miehinä
tyyneesti asemataan aprikoimaan. Missä he olivat, se oli ensimmäinen ja
vaikein kysymys.
-- Olisiko tämä joku Tehinselän saaria, en muista kuitenkaan sieltä
tällaista louhikkorantaa, puheli Leinonen harvakseen. -- Vai olisiko
jouduttu Judinsalon riutoille saakka?
-- Taikka miksei Karilanmaan rannikolle, Asikkalan ulkolaidoille,
virkkoi eräs sysmäläisistä. -- Aivan yhtä mahdollista on sekin.
-- Miten siitä nyt selon otamme tässä pimeässä?
-- Niin, onko nyt ilta vai aamu? Kun näkisi edes, mistä päin päivä
valkenee.
-- Aamua tämä on, sen tunnen luissani, vakuutti Matti, -- toinen aamu
jo siitä, kun Padasjoelta lähdettiin. Kyllä on nyt Koskipää ehtinyt
tehdä puhdasta Karmalan kylästä, ei sinne enää paljo kannata palata!
Raskasta se oli todeta, mutta sinne palaamaan paloi kuitenkin kaikkien
mieli. Ja sitä varten oli seudusta ja suunnasta heti selko otettava.
Leinonen virkkoi tuokion kuluttua päättävästi:
-- Minä lähden hiihtämään tästä oikealle rantaa pitkin, tulkoon ken
tahtoo mukaani, -- tottapa me jonkun tuntopaikan löydämme ennemmin tai
myöhemmin.
-- Ja minä hiihdän vasemmalle, tarjoutui Erkki Pentinpoika. -- Jos tämä
saari on, niin kai me vastakkain tulemme.
-- Oikein, myönsi Matti, lähtekää pari miestä sitäkin suuntaa
tutkimaan. -- Ja toiset lepäilevät tässä ja hoitavat nuotiota, tänne
kaikin palataan...
Kauan viipyivät tiedustajat poissa. Harmajana valkeni aamu ja
iltahämärään asti kului lyhyt talvipäivä, joka nuotiolla odottavista
tuntui toivottoman pitkältä, eikä elämän liikettä kuulunut. Vihdoin
palasi Leinonen tovereineen ja toi tiedon, että hiihtäjät olivat
tuiskussa joutuneet kauas pohjoiseen, aina Jämsän edustaisen
Tiirinselän laitaan, jonka muutamaan ulkosaareen näin lopulta oli
osuttu. Jämsäläisten kalasaunasta, jossa miehet olivat Erkki
Pentinpojan tavanneet, olivat he saaren tunteneet. Erkki oli vielä
poikennut lisätietoja saamaan läheisen mantereen rannalta, jonka he
olivat salmen takaa nähneet kuumottavan, mutta oli hän luvannut pian
palata.
-- Siis on meillä täältä Sysikorven Karmalaan melkein sama matka kuin
Padasjoelta, totesi eräs retkeläisistä synkästi. -- Eipä ole retki
paljo edistynyt, vaikka kaksi päivää on kovasti taivalta tehty.
-- Ei, myönsi Matti. -- Kannattipa meidän tosiaan lähteä Padasjoelta
yön selkään! Olisi yhtä hyvin voitu siellä odotella Ivar Tavastia ja
tapella häntä vastaan kuin nyt tuiskua vastaan.
-- Tuskin olisi ottanut kovemmalle sielläkään... Nuori pappi kuunteli
raskain mielin näitä kohtalotoveriensa puheita, jotka hänelle
lopullisesti todistivat heidän yrityksensä turhaan rauenneen. Vihdoin
hän kysyi:
-- Entä nyt, mihin täältä painumme?
-- Vieläkö jaksat hiihtää? kysyi Matti vastaan.
-- Jaksan taas, vakuutti Mikko.
-- Silloin ponnistamme sittenkin vielä selkien yli Karmalaa kohti.
Itärannalle päästyämme emme enää eksy.
-- Niin, pyritään sinne, kehoitteli Mikko hartaasti. -- Ehkä ehdimme
sittenkin ajoissa, niinhän, Matti?
Niin suurta hätää ja avuttomuutta oli siinä nuoren papin viimeisessä
kysymyksessä, ettei Matti hennonut olla häntä pienellä toivolla
rohkaisematta:
-- Ehkäpä lumimyrsky on hidastanut Koskipäänkin ja hänen huoviensa
kulkua. Mutta kuinka tahansa, käytävä meidän on katsomassa, vieläkö
siellä koti on. Kun palaisi se Erkki...!
Kauan hän viipyi, tuskallisen kauan, sietämättömäksi kävi odotus
taipaleelle ikävöiville miehille. Pimeäksi vaihtui taas illan hämärä,
yön tähdet tuikkivat taivaalla; ilma oli näet vihdoinkin tyyntynyt ja
seestynyt kirkkaaksi pikku pakkaseksi. Sydänyöllä kuulivat
kärsimättöminä odottavat miehet viimeinkin suksien sohinan
rantanäreiköstä ja ikävöidyt hiihtäjät palasivat. Mutta he eivät
palanneetkaan kahden, niinkuin olivat lähteneet, tulijoita oli nyt
neljä miestä.
-- Keitä nämä vieraat ovat, kysyivät odottajat ällistyneinä, ennenkuin
saapujat olivat ehtineet suksiltaankaan nousta.
-- Omia miehiämme ovat, vastasi Erkki, -- Padasjoelta hiihtävät hekin.
-- Mistä ne löysitte?
-- Mantereen rannalta, kertoi Erkki. -- Hiihdimme sinne rantatielle
asti ottaaksemme seudusta selon, ja sitä tietä nämä miehet juuri
pohjoiseen päin pakenivat. Ensin siinä toisiamme vähän arkailimme,
sitten jo tunsimme ja yhdyimme...
Jo tunsivat Leinonenkin tovereineen nuo uudet vieraat. He olivat
laukaalaisia, joiden kanssa yhdessä oli Sysmästä asti taivalta tehty.
Viimeksi tulleiden lepäillessä hetkisen nuotiolla kertoivat he nyt
jännittyneille kuulijoilleen ensi viestinsä ja pakonsa synkät syyt.
Padasjoella oli tapeltu heti Leinosen joukon lähdön jälkeisenä päivänä.
Aamulla oli silloin jo ruvennut huoveja lännestä päin teitä pitkin
parveilemaan ja pian oli saapunut Ivar-herra itsekin pääjoukkoineen...
Niin, siinä Nyystölän kylän pelloilla oli syntynyt taistelu sakeassa
lumipyryssä. Tavastin joukoilla oli ollut mukanaan pari tykkiä ja
niillä hänen nihtinsä heti olivat ruvenneet ampua paukuttamaan...
Minkäpä niille olivat tehoneet talonpoikain harvat tulipyssyt, vaikka
Martti Vilpunpoika olikin asettanut miehensä ovelasti taisteluasentoon
kinosten taa. Erämiehet hölmistyivät pauketta ja vetäytyivät pian
Nyystölän taloon, joka oli ennakolta puolustuskuntoon varustettu. Mutta
eipä ollut pitkäksi aikaa turvaa sielläkään.
-- Tykinluoti iski yhtäkkiä pirttiin ja tappoi pari miestä, siitä
toiset pahasti hätäysivät ja lähtivät juoksemaan. -- Näin kertoivat
pakomiehet toisiaan silloin tällöin täydentäen. -- Mutta pianpa he
huomasivatkin olevansa umpisaarroksessa. Ivar-herra ei kuitenkaan
hätäillyt hyökkäämään ... meitä olikin paljo enemmän, ja olisimme kyllä
tasapäätappelussa pitäneet puolemme. Mutta tykinluodeille, jotka yhä
taajemmin taloon iskivät ja särkivät läävänseinät ja tallinkatot,
niille emme mahtaneet mitään. Silloin rupesivat muutamat meikäläiset
hieromaan Ivar-herran kanssa kauppoja antautumisesta...
-- Ja niin antauduttiin ilman tositaistelua? kysyi Leinonen terävästi.
-- Sen jo arvasin miesten mielialasta.
-- Kotvanhan siinä tingittiin, mutta lopulta olivat miehet suostuneet
antamaan pois aseensa... Herrat olivat vakuuttaneet kaikille luvan
lähteä vapaasti hiihtämään. Ja siihen talonpojat luottivat...
-- Mutta herrat söivät sanansa, arvaili Matti edelleen. -- Entä Martti
Vilpunpoika?
-- Hän kyllä tahtoi jatkaa taistelua, kehotteli kiivaasti, mutta
hänestä ei kai enää välitetty, kertoivat miehet hiukan epävarmasti. --
Emme olleet enää sitä menoa näkemässä, mutta surkeasti siellä lopulta
kävi.
-- Aseensa luovuttaneet miehet pistettiin köysiin, niinkö?
-- Emme köysiä nähneet... Julmaa se vain oli...
Pakolaiset vaikenivat, heidän näkyi olevan raskasta kertoa noita
muistojaan ja vaikeasti heiltä sanat lohkesivat. Toisiinsa he
tuijottivat ja loivat sitten katseensa alas.
Erkki, joka jo matkalla oli kuullut pakolaisilta heidän tarinoitaan,
auttoi heitä silloin, selittäen heidän puolestaan:
-- Nämä miehet eivät olleet enää Nyystölän pihassa silloin, kuin siellä
aseet huoveille annettiin, siksi he eivät tarkoin tiedä, mitä siellä
tapahtui.
-- Olitteko jo aikaisemmin lähteneet karkuun? kysyivät sysmäläiset
hiukan halveksuen.
-- Emme karanneet, vastasivat miehet harvakseen. -- Meidät oli pantu
avannosta vettä taloon vetämään, pihakaivon kun peljättiin kuivuvan ja
luultiin piirityksen ja taistelun venyvän pitkällisemmäksi. Joen
puolelta eivät näet huovit olleet silloin vielä ehtineet Nyystölää
saartaa. Olimme jo kaksi kelkallista vesisaaveja pihaan vetäneet ja
kolmatta kertaa olimme laskemassa törmän alle, kun huoviparvi kuului
karauttavan pellolta siihen joen puolellekin taloa. Jätimme kelkan
joenrantaan ja painausimme kiireesti törmän alle kinokseen. Lumituisku
oli silloin sakeimmillaan, siihen juuri kinosti törmää vastaan, lumi
peitti meidät piankin umpisokkeloon... Siitä sentään jotakin näimme ja
kuulimme...
Nuotioon ei oltu enää lisätty puita, sen oli annettu vähitellen sammua.
Nyt sammutti Leinonen hiilloksenkin ja nousi suksilleen, -- toiset
miehet ymmärsivät siitä, että nyt oli taas lähdettävä pitkälle
taipaleelle. Otettiin tarkat merkit päivänlaskusta ja taivaan tähdistä
ja lähdettiin painumaan itään päin Sysikorven rantaa kohden, -- sinne
seurasivat nyt Leinosen retkikuntaa siihen äsken liittyneet uudet
miehetkin.
Näiden kertomus keskeytyi lähtötouhussa hetkeksi. Mutta kun oli kappale
hiihdetty, sinkoili heille taas kysymyksiä edellä ja perästä
hiihtäviltä miehiltä ja kauempana olevat keräytyivät heidän rinnalleen
hiihtämään, kuullakseen tarkempia kuvauksia Nyystölän taistelun
päättymisestä.
-- Siellähän oli miehiä viiteensataan, ihmetteli Erkki, -- miten ne
huovit sellaisen määrän vangikseen ottivat, elleivät talonpoikia
köysiin sitoneet?
-- Eivät ottaneet vangiksi ketään. Tappoivat ... tappoivat kaikki...!
-- Taivaan isä -- polttivatko miehemme taloon?
-- Eivät edes polttaneet, vastasi Laukaan mies melkein kuin vihaisesti,
ja hänen äänensä vapisi ja vaipui käheäksi. -- Siihen pellolle
mestasivat toverimme, teurastivat...
-- Satoja miehiä, sehän oli kamalaa...!
-- Niin se oli ... päätäni pyörryttää sitä muistellessani vieläkin, ja
pari kertaa meninkin siellä kinoksessa pökerryksiin nähdessäni tuota
julmaa verenvuodatusta, jota toisten uhrien täytyi katsella.
Kertojan ääni kävi nyt taas terävämmäksi, kun hän yksityiskohtaisemmin
kuvaili, miten huovit piirittivät talon, miten asettuivat paljastetuin
miekoin sen portin eteen kahteen riviin ja laskivat niiden välitse
kymmenkunnan miestä kerrallaan kulkemaan ulos pellolle, jossa
Ivar-herra lähimpien heitukkainsa ympäröimänä istui ratsujensa
seljässä.
-- Siinä pellolla niitä sitten listittiin kuin nauriita, kertoi
laukaalainen, jonka ääni tarinan jatkuessa koveni karjunnaksi, mikä
kaameana kajahti kauas yli aution seljän. -- Aina uusi miesrykelmä
astui siihen pellolle Nyystölän umpinaisesta pihasta ja kaatui
valtaherran eteen pyövelien iskemänä...
-- Ja ne olivat meidän miehiä, satoja miehiä...!
-- Tuttuja miehiä, oman kylän ja naapurin miehiä tunsin monta, vaikka
siitä törmältä pellolle olikin matkaa ja ärjyvä myrsky koko ajan
tuprutti lunta.
-- Eikö yrittänyt kukaan enää vastarintaa? tiedusti Matti aivan
kiukussaan.
-- Aseettomat miehet! vastasi kertoja. -- Joku sentään potki ja
ponnisti vastaan ja löi nyrkillä saattohuoviaan, mutta hänet pistettiin
heti puhki ja kaadettiin siihen paikkaan.
-- Kuin eläin! Ja te vain kolossanne makasitte?
-- Hiljaa kuin hiiret, minkäs me teimme, aseettomat olimme mekin. Mutta
monasti luulimme siihen itsekin kauhusta hyytyvämme, toisin ajoin teki
mielemme hypätä esiin ja karjaista...
-- Sitä teurastusta kai kesti koko päivän?
-- Iltapimeään asti. Hämärissä jo sytyttivät huovit Nyystölän kylän
talot palamaan, ja jatkoivat sen roihun valossa sitten vielä
teloitustaan, jatkoivat äänekkäästi hoilaten, olivat kai saaneet olutta
tai viinaa, mikä yhä karaisi heidän luontonsa. Vasta kun talot olivat
multimuksiaan myöten palaneet ja talonpoikaiset vangit loppuneet, vasta
silloin jatkoivat huovit matkaansa kirkolle, jonne nähtävästi yöpyivät.
Mutta eilen näimme takaamme korkean punahohteen -- taisipa palaa
silloin Padasjoen kirkonkyläkin.
-- Miten pääsitte sitten te pakoon sieltä huovien keskeltä? kyseli
Matti uteliaana.
-- Yöllä nousimme pimeän päässä kinoksesta ja ryömimme alas joelle.
Muistimme eräiden erämiesten jättäneen nuotta-talaaseen suksensa,
tempasimme sieltä kahdet ja livistimme metsään. Metsiä myöten sitten
hiivimme yön läpi pohjoiseen päin, kunnes vihdoin uskalsimme laskeutua
rantatielle, -- siellä ei enää ryttäreitä näkynyt.
-- Eikö näkynyt muita pakolaisiakaan?
-- Ei ketään, tuskin lie Nyystölän verilöylystä ketään muita
pelastunutkaan!
Kertoja vaikeni, hänen pingoitettu äänensä olikin jo käynyt vinkuvaksi.
Ja äänettömässä hiljaisuudessa hiihtivät nyt toisetkin, kaikki sen
kamalan tarinan tärisyttäminä ja valtaamina, jonka he siinä öisellä
jäällä olivat kuulleet. Eikä nämä hiihtäjät siinä enää muistaneet omia
äskeisiä kärsimyksiään eikä pettymyksiään, eivät omain kyliensäkään
kohtaloa, heidät oli sitonut ja turruttanut kokonaan se kauhun kuva,
jonka he nyt yön pimeässä selvästi näkivät edessään. He näkivät
parhaiden tuttaviensa, äskeisten hiihtotoveriensa, astuvan verestä
punoittavalle hangelle kuin teuraat verensä vuodattamaan, ja heitä
puistatti sitä ajatellessaan. Siihenkö veriuhriin oli nyt päättynyt
erämiesten epätoivoinen yritys, Nyystölässäkö oli pantu täytäntöön se
talonpoikain häviö, joka Nokialla oli alkanut? -- Kinnas puristi
suonenvedontapaisesti sompaista sauvaa ja jalka potki sivakkaa kahta
vinhemmin, ikäänkuin olisi pitänyt kiirehtiä noiden kauhun mietteiden
alta pois.
Näissä mielialoissa se hiihti Rautalammen nuori pappikin, muistamatta
hänkään enää omaa väsymystään tai omia raskaita huoliaan. Hänen oli
vaikea ajatella ja uskoa, että koko tuo äsken vielä uljas ja uhmaava
eräjoukko, koko harvaan asutun sydänmaan miesväki, oli yhdellä pellolla
lyöty lihoiksi, ja hänen täytyi vielä varmuuden vuoksi kysyä Laukaan
miehiltä:
-- Eihän toki kaikkia retkeläisiä siellä teloitettu?
-- Emmehän voineet laskea teloitettujen määrää. Mutta kaikki, joita
näimme, tapettiin, eikä siinä sen pitempiä käräjiä pidetty. Yksi ainoa
jätettiin henkiin, pappi, meidän kappalainen.
Tämäkään tieto ystävänsä Eero Markunpojan pelastumisesta ei kuitenkaan
kirkastanut Mikon mieltä, joka oli syttä synkempi. Hänestä tuntui, että
jos hän siellä Nyystölässä olisi ollut, olisi hän tahtonut toisten
kanssa kaatua. Ja hänestä tuntui, että hänen olisi siellä pitänyt olla,
nyt juuri olisi pitänyt siellä olla, paljo kärsineitä pitäjäläisiään
viime ahdistuksessa rohkaistakseen ja sitten sortuakseen heidän
kanssaan...
* * * * *
Nopeasti jouduttiin nyt yhtenä sekeisenä yönä selän yli Päijänteen
itärannalle. Tätä kotoista rannikkoa hiihdettäessä virkosivat taas
mieltä vellomaan kotoisetkin huolet ja ne tehtävät, joita varten
partiolaiset olivat Padasjoelta liikkeelle lähteneet. Miehet
poikkesivat heti ensimmäisiin rantataloihin kysymään, oliko siellä
huovivieraita näkynyt. -- Ei ollut näkynyt eikä ollut, kertoivat äsken
naapurikylissä käyneet, niissäkään mitään sellaisia kuulunut. Toiveet
virkosivat miesten mielissä: ehkä ehditään sittenkin ajoissa perille,
ehkä vouti ja Koskipää ovat hekin myöhästyneet taikka ehkä eivät ole
uskaltaneet vähällä väellä näin kauas edetä... Ehkä ovat sittenkin
ennallaan talot Mustanahon rinteellä...
Mutta toivo petti. Kun miehet, viimeisen niemen katkaistuaan
jännittynein mielin olivat kiitäneet yli kotoisen lahden ja nousivat
lähimmälle, vanhan Karmalan törmälle, katselivat he oudoksuen entistä
tuttua seutua: ei ollut siellä taloa paikoillaan, joku lato vain ja
riihipahainen. Lähemmäs hiihtäen näkivät he kiukaanraunioiden
töröttävän nietoksesta, -- tuli oli tehnyt tehtävänsä Tuomaiden
vanhoilla asuinmailla! Isä-Tuomaan vanhempi poika makasi raatona
aitta-tiellä. Sen he riiheen kantoivat ja hiihtivät edelleen Leinosen
lahtea kohden. Ei noussut savua mistään, lattea oli Leinosen törmäkin.
Ei elävää olentoa, ei koiraakaan koko autioilla tanhuvilla. Tiet oli
ummessa, tuiskunnut oli vielä vieraitten lähdettyä, -- tuskin olisivat
miehet ehtineet ajoissa perille, vaikkei lumimyrsky olisi heitä
Päijänteelle eksyttänytkään.
-- Kävi, kosti, puhui Matti-isäntä yksikantaan uljaan tupansa raunioita
kohti hiihtäessään. -- Siinä on nyt kotitalo!
-- Mutta missä ovat sen eläjät, huokaili Mikko, joka isännän
kintereillä hiihti tuskaisena läähättäen ja henkensä hädässä
ympärilleen tähyillen.
-- Niin, missä, vastaili Matti soinnuttomasti, sauvallaan kinosta
kuopaisten. -- Eivät ole jälkiäkään jättäneet!
Vesi pyrki kihoamaan silmään miehisen miehen ja hän puraisi hammastaan,
niin että leveä leuka narahti.
-- Onko vihollinen vienyt talon naiset? hätäili nuori pappi raukealla
äänellä.
-- Ja poikani! -- kun olisi ne edes tänne tappanut, huokaili
Matti-isäntä. -- Mutta ei näy vaatteen riepuakaan kinoksessa...
Miehet hiihtivät viipymättä tuskissaan tiedustelemaan naapurikylään,
mutta se oli niinikään autio, ja siitä kolmanteen, jossa vielä joku
talorähjä oli polttamatta, ja siellä he vihdoin tapasivat tuhoa ja
hävitystä ruikuttavia naisia. Kaksi päivää sitten, kertoivat naiset,
oli huoviparvi ratsastanut etelästä päin, tullut Sysmän rannalle
tuimalla tuiskusäällä. Se näkyy ensiksi poikenneen Karmalan kylään,
vanhasta emätalosta oli ensiksi tuli hohtanut, sitten Leinosen
lahdesta. Sieltä oli huovijoukko edennyt näihin kyliin, mutta paljon
laajemmalta ei se tällä kertaa näytä Sysmän pitäjää ryöstäneen.
-- Tässä olivat huovit yötä, joivat ja reuhasivat ja uhkasivat
henkeämme, kertoivat vielä vapisevat naiset. -- Mutta aamulla
kahluuttivat he hevosensa takaisin valtatielle ja sinne mihin lienevät
huvenneet.
-- Oliko Koskipää joukossa?
-- Oli Sipi-herra ja vouti oli, -- kaikki aitat he ryöstivät puhtaiksi
ja uhkasivat taas pian tulla uudelleen...
-- Oliko heillä ketään vankeja matkassaan?
-- Ei meillä näkynyt, mutta toisia huoveja majaili toisissa taloissa.
-- Meiltä tappoivat vanhan isännän, kun se ainoaa hevostaan koetti
pelastaa, muita miehiä ei ollutkaan kotosalla, toisissa taloissa
kuuluvat naisiakin tappaneen, jos ei missä aittoja heti avattu.
-- Ettekö tiedä, minne Karmalan ja meidän väet ovat joutuneet? -- niin
iski Matti vihdoinkin sydämensä pääkysymykseen, joka samalla tavalla
koko ajan paloi Mikonkin huulilla.
-- Emme tiedä mitään, vastasivat nyyhkyttävät naiset. -- Emme ole
liikkuneet täältä mihinkään eikä ketään ole kylässämme käynyt,
sittenkuin vainolainen läksi.
-- Olisivatko raukat paenneet? Ettekö te yrittäneet pakoon?
-- Emme arvanneet paeta, huovit ajoivat yhtäkkiä tuiskun keskeltä
pihaan.
Mahdoton oli naapurikylistä saada tietoja Karmalan kotiväen kohtalosta.
Kaikki olivat kauhun lyömiä, kuin puolitainnuksiin pökertyneitä.
Leinonen kävi tiedustelemassa asiaansa kaukaisemmissakin kylissä,
kävipä kirkollakin. Sai siellä tietää, että Koskipään huovit,
puolenkymmentä rantakylää poltettuaan, olivat yhtä äkkiä hävinneet
omille teilleen kuin olivat tulleetkin; sai tietää muutamain
pakolaisnaisten ja lasten vihollisten lähdettyä hakeutuneen poltetuista
taloistaan kaukaisempiin kyliin, mutta omasta kotiväestään ei hän
saanut mitään tietoja.
Leinonen palasi poltetun talonsa paikalle, jonne myöskin Mikko ja
Erkki, toisia kyliä kierreltyään ja niistäkin turhaan Leinosen väkeä
tiedusteltuaan, taas saapuivat. Muut Päijänteen yli hiihtäneet miehet
olivat hajaantuneet kukin omia kotipaikkojaan katsomaan, olivatko ne
poltetut vaiko vielä pystyssä. Kolmisin he siinä siten nyt liikkuivat
kaamean autiolla pihalla.
Siellä Matti kaivoi raunioita ja kinosta raunioiden ympärillä, etsien
rakkaimpainsa poltettuja luita taikka jäätyneitä ruumiita, eikä hän
tiennyt, soisiko hän niitä löytävänsä vai eikö soisi.
-- Tahvo poikani ... hoki isä väliin itsekseen, kinosta pöyhentäessään.
-- Kunpa olisinkin ottanut sinut mukaani ... hartaasti sitä pyysit!