kohti, poikkimaisin Padasjoelle, missä toisten osastojen jo otaksuttiin
olevan. Mikko Martinpoika hymähti eilisiltaisille, rusohohteisille
unelmilleen, -- toiseen suuntaan kävikin taas hänen tiensä! Ja
toisenlaisia vaiheita kohden.
Talvipäivän noustessa oltiin taas taipaleella.
IX.
KUN SELKÄRANKA KATKESI.
Lähes pariviikkoisen eron jälkeen tapasivat ystävykset, erämaan
partiolaisten molemmat papit, Eero Markonpoika ja Mikko Martinpoika,
toisensa Padasjoen pappilassa, minne molemmat olivat vanhan
kirkkoherran vieraiksi majoittuneet. Eero Markonpoika oli tullut sinne
jo muutamia päiviä aikaisemmin, hänen osastonsa oli Päijänteen
etelärannoille ehdittyään ottanut tämän kirkonkylän ja sen lähikylät
keskuspaikakseen, sieltä päin nostattaen Hämeen talonpoikia ja
ryöstellen sen herraskartanoita. Täällä pappilassa he nyt,
hyväntahtoisen, mutta hätäisen ja alituisesti tuskittelevan
kirkkoherran vieraina, eräänä uuden vuoden (1597) ensimmäisistä
päivistä keskustelivat takkatulen ääressä ja vaihtoivat kokemuksiaan ja
mietelmiään. Nojatuolissa keskellä lattiaa istua röhötti Martti
Vilpunpoika, joka retkikunnan johtajana hänkin oli ottanut pappilan
majatalokseen ja josta näinä viikkoina oli paisunut itsemielestään
mahtava mies. Hän oli pukeutunut jostakin aateliskartanosta
ryöstämäänsä turkisreunaiseen, hienoverkaiseen, ihomyötäiseen
asetakkiin, kantoi vyöllään hopeahelaisista kannatinsoljista riippuvaa
herrasmiekkaa ja jaloissaan oli hänellä leveävartiset, keltanahkaiset
ratsusaappaat, joissa kannukset kilisivät. Muuttunut oli lapualainen
rahvaannostattaja puheiltaankin: tuossa hän nyt parille Hämeen miehelle
kehuskeli äskeisiä voittojaan, jotka hän luki kokonaan omiksi
ansioikseen, sekä kertoi uusista, sotilaallisista suunnitelmistaan,
niinkuin sotakenraali ainakin.
Mutta muuttunut oli Eero Markonpoikakin, ei muodoltaan, mutta
mietteiltään. Hän oli käynyt synkkämieliseksi, kertoi jo aikoneensa
palata pois koko retkeltä takaisin kaukaiseen kappalaistaloonsa, mutta
laukaalaiset eivät olleet häntä laskeneet; kertoi pettyneensä ja
kärsineensä ja menettäneensä tulevaisuususkonsa... Talonpoikain hommiin
ei hän enää luottanut ... he ovat riitaiset keskenään, vailla kiinteää
kuria ja järjestystä, hajaantuvat kukin minne haluaa ryöstämään ja
polttamaan, keräävät vain saalista eivätkä saa toimeen mitään yhteistä
päätöstä retken jatkamisesta... Eikä hän uskonut enää omaan
kutsumukseensa, eikä kykyynsä heitä ja heidän asiaansa hyödyttää...
Kaikki hajoo, uskokin taittuu, valitti hän...
Melkoisesti samanlaisethan olivat Mikon omat kokemukset matkansa
varrelta, mutta näin synkästi ei hän kuitenkaan ollut katsellut
tapausten viimeaikaista menoa eikä talonpoikain yrityksen onnistumista.
Olivathan erämaanmiehet toki luoneet painajaisen omilta niskoiltaan,
olivathan he edenneet muita vapauttaen, -- pääjoukko samoo ehkä piankin
Turkuun, jossa nyt toivottavasti saadaan uusi, parempi järjestys
toimeen. Ja täältähän on erämaanmiehillä aikomus Hämeenlinnan kautta
kiertää samaa päämaalia, Turkua, kohden.
-- Niin on aikomus, huokaili Eero, -- mutta tuleeko siitä mitään?
Viikon on tässä nyt viruttu, retkotettu ja mässäilty, pääsemättä sen
pidemmälle. Sanopas, missä ovat retkeläiset?
-- He ovat kai nostattamassa eteläisten pitäjäin talonpoikia yhteiseen
yritykseen, vastasi Mikko.
-- Ryöstämässä he ovat. Kukin ryhmäkunta menee minne haluaa, tekee
monen päivän matkoja toisista mitään tietämättä puhdistamaan vain
aatelisten kartanoita... Nytkin enimmät miehemme ovat partioimassa mikä
Lammille, mikä Sääksmäelle, Tenilään tai Uuteenkylään Uudellemaalle ...
saalista sieltä keräävät kuin mitäkin riistaa...
-- Mutta pian kai ne sieltä palaavat?
-- Palaavat milloin palaavat ... ja lähtevät taas...
Martti Vilpunpoika kuuli omaan ryhmäänsä katkelmia noista nuorten
pappien keskusteluista ja käsitti ne arvosteluiksi itseään ja omaa
johtajakykyään kohtaan. Hän silloin nauraa hohotti heidän
hätähousumaisille, yleistä tilannetta ymmärtämättömille tuumilleen ja
ivaili heidän sekaantumistaan johtajain asioihin. Totta kai kansa
täälläkin ensiksi on herätettävä liikkeelle, muutenhan se helposti
asettuu auttajiaan vastaan ... eikähän yhden sivustan sovi rynnätä
liian pitkälle ennenkuin muut. Nyt juuri odotetaan viestiä Ilkan
pääjoukon etenemisestä Nokialta Turkuun päin, -- silloin noustaan
täälläkin suksille!
-- Vastikäänhän palasi miehiä Uudeltamaalta kertoen, että sielläkin on
jo rahvas valveilla, jatkoi Martti koppavasti. -- Se elää, se
lainehtii, -- sellaista kansanliikettä ei pidätä mikään!
-- Mutta sotaväen päälliköt ehtivät varustautua sillävälin kun täällä
näin vitkastellaan, yritti Eero inttämään.
-- Älkää te papit hätäilkö, uhmasi Martti ylimielisesti, -- hoitakaa
omat hengelliset asianne ... taikka olkaa hoitamatta, ei teitä täällä
oikeastaan tarvita. Me asemiehet tässä kuitenkin asiat hoidamme ja
ratkaisemme. Juokaa olutta ja syökää sianlihaa niinkuin me...
Se retkeläisten elämä olikin nykyisin alituista syömistä ja
herkuttelua; ruoista ja juomista ei ollutkaan puutetta. Kerranhan
saanee toki aina ryöstetty talonpoikakin makean maistaa...!
Kuumennettua olutta kannettiin nytkin suuret haarikat pappilan tuvan
pitkään pöytään, jonka ääreen useampia retkeläisiä jo oli kertynyt
keskustelemaan.
Pihaan hiihti hetken kuluttua lumisia miehiä, parrat kuurassa, tukka
hiessä. Heihin eivät pirtissä olutkestejä pitävät pomot kiinnittäneet
mitään huomiota; niitähän palasi partioparvia alituiseen milloin
miltäkin voutien ja valtain kartanoihin tekemiltään retkillä taikka
hiihti uusia tulokkaita talonpoikain joukkoon. Mutta kun nyt saapuneet
miehet astuivat pappilan tupaan ja harvakseen rupesivat kertomaan
tietojaan, silloin oluen ääressä istujat piankin höristivät korviaan ja
unhottivat haarikkansa.
Miehet olivat pakolaisia pohjolaisten suuresta Nokian-leiristä, --
metsissä harhailtuaan ja huovien ajamina oli heidän täytynyt painua
tänne vieraille kulmille yhtyäkseen muuhun nuijaväkeen. Valtateitä oli
heidän täytynyt välttää, sillä niillä nyt huovit liikkuivat.
-- Mutta miksi helkkarissa pakenitte Nokialta, Ilkan leiristä? kyseli
Martti ylen kummissaan.
-- Ilkka on paennut yön pimeässä ja hänen joukkonsa on hajallaan,
tuhottuna...
-- Ilkkako paennut ... vastaa puheesi mies, jyrähti siihen lapualainen.
-- Itse lienette karkuriraukkoja.
-- Ilkka pakeni, kun hänen päästään kauppoja tehtiin, ja sen jälkeen
pakenivat muut, kuka kerkesi, vakuuttivat tulijat. -- Ja marskin huovit
hyökkäsivät pakenevain kimppuun, -- siinä miestä kaatui kuin heinää.
Martti Vilpunpoika ja muutkin pöytäkuntalaiset olivat karahtaneet
pystyyn ja piirittivät nyt ällistyneinä, silmät varren päässä, kasvot
kysyvinä ja jännittyneinä, kaukaa hiihtäneitä outojen tietojen tuojia.
Ja mies toisensa perästä huudahti:
-- Mutta sehän on mahdotonta, Ilkallahan oli suuri miesjoukko ja
parasta väkeä!
-- Sinnekö Nokialle se marski huoveineen hyökkäsi?
-- Syntyikö siinä tappelu ja joutuivatko meikäläiset häviölle?
Yhä uudelleen saivat Pirkkalasta paenneet miehet nyt vastata
kysymyksiin ja juurtajaksain kertoa Nokian tapahtumat sikäli kuin he ne
tunsivat ja ymmärsivät. Kaikissa suhteissa ei kyllä tapausten meno
ollut heille tunnettu, he kun eivät olleet mitään johtomiehiä. Mutta
joulujen välissä oli joka tapauksessa marski Fleming huovijoukkoineen
saapunut Turusta Pirkkalan Pyhäjärvelle, jonka toisella rannalla
Ilkalla oli suuri leirinsä, ja oli hän heti kuumiltaan hyökännyt
talonpoikia vastaan. Siinä Nokian kosken alla, alavassa rantavesakossa,
oli siten marskin väen hyökätessä käyty pari kovaa ottelua eikä
talonpojat, joiden lukumäärä oli huovien joukkoa suurempi, siinä
häviölle joutuneet, vaikka välistä vetikin lujille. Mutta talonpoikia
lie jatkuva verileikki ruvennut hirvittämään; heitä jänisti; ja silloin
oli herrain taholta heille luvattu sovinto ja hyvät ehdot, -- Ilkkaa he
vain olivat vangikseen vaatineet. Iltapimeällä, vanhan vuoden
viimeisenä päivänä, lähti näiden huhujen leirissä levittyä miesjoukko
toisensa perästä hiljaa hiihtämään Pirkkalan leiriltä ja täyttä luikua
painumaan pohjoiseen päin. Toiset, jotka eivät noista hankkeista mitään
tietäneet, jäivät paikoilleen, nukkuivat tuvissa ja nuotioilla mitään
petosta aavistamatta. Ja silloin aamuyöllä marskin väki hyökkäsi!
-- Ette ehtineet asettua vastarintaan?
-- Ei siinä ollut ketään vastarintaan asettamassa, kaikki ällistyivät,
paeta täytyi itse kunkin vain alta pois minkä sivakasta lähti. Teillä
oli ääretön tungos ja niiltä piti suksimiesten pian poiketa metsiin,
jonne eivät toki huovien hevoset päässeet. Enimmät henkiinjääneet
pakenivat Pohjanmaalle päin.
-- Totta siinä toki pääjoukko pelastui?
-- Emme tiedä; se oli silloin aamuhämyssä uudenvuoden päivänä, jolloin
väkemme viimeksi näimme, vallan päätöntä joukkoa, jonka kintereillä
huovit hosuivat ja kirkuivat. Me painoimme silloin metsään henkemme
hinnalla...
Näitä tarinoitaan saivat matkamiehet kertoa useampaan kertaan eri
kysyjille ja kuulijoille, -- ne jutut vaihtelivat vähän, mutta pääjuoni
oli aina sama: Ilkan väki on hajoitettu! Ennen pitkää toivat toisetkin
miehet, jotka olivat olleet matkalla Nokialle, mutta jo tiellä olivat
kuulleet talonpoikain häviöstä, vahvistuksen näihin synkkiin uutisiin.
Ei ollut epäilykselle sijaa enää, talonpoikain äsken uljaalta,
voittoisalta retkikunnalta oli selkäranka katkaistu ja pää listitty
pois!
-- Ja nyt ajelevat huovit myöskin Hämeenlinnan ja Pirkkalan välisellä
valtatiellä? kyselivät oluthaarikkansa hyljänneet johtomiehet, äänen
vavahtaessa ja parran tutistessa.
-- Kaikki tiet ovat nyt heidän hallussaan, vakuuttivat uudetkin
viestintuojat.
Nopeasti levisi tieto Ilkan pääjoukon tuhoutumisesta Padasjoelle
keskittyneiden nuijamiesten majoituskyliin, aiheuttaen niissä
hämmästystä ja hätää. Äsken vielä rohkeat miehet aivan musertuivat,
alta kulmainsa katselivat uhmaajatkin toisiaan. Joka taholla kyseltiin:
mitä on meidän nyt tehtävä? Mutta kukaan ei osannut vastata. Puhuttiin
kyllä edelleen hyökkäyksestä Hämeenlinnaan, ja johtomiehet, varsinkin
Martti Vilpunpoika, koettivat edelleen ylläpitää mielissä rohkeutta ja
taisteluhalua. Hän vakuutti, että kyllä Ilkka sydämistyneine
pohjolaisineen vielä kokoo väkensä ja ryntää uudelleen Turkua kohti,
hän kuvaili miehilleen, kuinka Klaus Fleming nyt on luultavasti
lähtenyt ajamaan Pohjanmaan pääjoukkoa Kyrönkankaan yli, missä hän
varmaankin polttaa rautakyntensä, ja hänen siellä ollessaan on erämaan
miesten nyt sopiva hetki rynnätä Hämeen vanhaa valtatietä Turkuun, --
Hämeenlinna on vain pikku pysähdys sen matkan varrella. Ei tässä olla
hätäpoikia, maakunta elää ja liikkuu nyt joka taholla, ei sitä niinkään
nitistetä...
Näin hän kehui ja kehoitti, mutta hänen oli vaikea saada enää mitään
intoa miehiinsä. Hämeenlinnan valtaamiseen ei kukaan enää uskonut.
Miesten kesken supateltiin monenlaista ja siellä täällä rupesi
kuulumaan kumeata puhetta sellaistakin, että erämaan partiojoukko on
johdettu harhaan, että sitä on petetty. Miksei heitä jo viedä sinne
Turkuun? Ja missä on se herttua, jonka piti tulla avuksi ja josta on
niin paljo puhuttu...?
Martti Vilpunpoika kuuli näitä kuiskeita ja oivalsi, että häntä odottaa
Ilkan kohtalo, jos tätä näinikään jatkuu ja jos lopuksi hullusti käy.
Ja siksi hän yhä koetti lietsoa rohkeutta miehiinsä, ylläpitää heissä
voiton uskoa, mutta heikkenevällä menestyksellä. Häneen ei enää
luotettu. Mutta kun erämaan miesten joukossa toisaalta joskus
viritettiin sellaista puhetta, että taitaisi olla parasta nyt kaikkien
palata retkeltä ja luikkia metsäteitä kotiin sekä odottaa siellä, mitä
tuleva on, silloin sähähtivät sydänmaalaiset sydäntyneellä kiukulla ja
kammolla moista ajatustakin vastaan: siihen peräytymiseen eivät suostu
ne, jotka kaikkensa alttiiksi pannen ja vapautuakseen sietämättömistä
rasituksista ovat kerran lähteneet asein oikeuttaan kysymään, --
menköön vaikka henki kaikilta, se hanke on ajettava perille! Eikä
heidän autakaan taistelematta alistua, heidän täytyy jatkaa yritystään
ja voittaa, sillä hävinneinä he ovat tuhon omat.
Johonkin yritykseen olisi siinä joka tapauksessa ollut ryhdyttävä ja
viipymättä, sen kaikki käsittivät. Mutta omituinen herpautuminen ja
saamattomuus oli Nokian viestin saavuttua saanut erämaajoukon johtajat
ja koko retkikunnan valtoihinsa. Ei päkähdetty paikoiltaan. Tätä
toimettomuutta selitettiin eri tavoilla. Toisia partiojoukkoja viipyi
vielä nostatus- ja ryöstömatkoillaan ja niitä muka odotettiin. Samoin
odotettiin tietoja vakoilijoilta, joita oli lähetetty Hämeenlinnan
tienoille tutkimaan siellä olevan sotaväen suuruutta ja hommia. Mutta
pääsyy viipymiseen ja saamattomuuteen oli sittenkin se, ettei päästy
yksimielisyyteen siitä, mihin olisi ryhdyttävä, mitä olisi tehtävä.
Niin kului päivä toisensa perästä ja kaikkia painosti tietoisuus siitä,
että ne olivat heille kalliita päiviä.
Raskaasti kului aika niiltä nuorilta papeiltakin, jotka majailivat
Padasjoen pappilassa ja siellä hekin tietysti tilanteesta hiljakseen
keskustelivat. Mikon ystävä ja suojatti Erkki Pentinpoika, Olavinlinnan
entinen vanki, toi heille sinne usein tietoja palanneiden partiokuntain
uutisista ja miesjoukossa vallitsevasta mielialasta. Niinpä hän
eräänäkin iltana kertoi muutaman ryöstömatkalla olleen parven äkkiä
palanneen tyhjin toimin Tuuloksesta päin, kun siellä oli liikkunut Ivar
Tavastin huoveja -- ne eivät olleet kovinkaan kaukana. Kylässä
majailevain miesten joukossa oli tämä tieto tehnyt järkyttävän
vaikutuksen, -- eihän tiedä, koska ne huovit kohti hyökkäävät. Entistä
vakavammiksi olivat siitä johtajatkin käyneet, mutta entistä kiivaammin
he olivat taas kiistelleet keskenään.
-- Eihän tästä mitään tule, virkahti silloin Eero Markonpoika
masentuneesti virkaveljelleen. -- Näethän, ne saartavat meidät tähän
paikkaan!
-- No, ehkäpä saadaan siis taas tapella Ivar Tavastin huoveja vastaan,
niin koetti Mikko rohkaista toveriaan. -- Se on tehty kerran ennen ja
hyvällä menestyksellä.
-- Mutta nyt heitä onkin paljo enemmän.
-- Niin on nyt meitäkin, väitteli Mikko.
-- On täällä miehiä, myönsi Eero, -- tällä joukolla pitäisi tosiaankin
jo saada jotakin aikaan. Mutta miksi ei saada, miksei yritetäkään? Hä?
Siksi, että taisteluun ei käydä, kun miehissä on nykyinen mielialansa,
kun selkäranka on poikki! Myönnä pois, tässä ollaan hullulla tolalla...
Mikko pureskeli hiljaa ohkaisia huuliaan. Hänen täytyi tosiaankin
tunnustaa talonpoikain menestymisen toivot jo vähäisiksi. Ja hiljakseen
hän virkkoi:
-- Mitäpä sinä sitten neuvoisit? Kotiinpaluutako ja alistumista taas
kaikkeen vanhaan kurjuuteen?
Eero Markonpoika mitteli pitkin askelin tuvan lattiata:
-- Pitäisi ryhtyä neuvotteluihin, sovitteluihin sotapäällikköjen
kanssa, niinkauan kuin talonpojat ovat näin uhkaavan suuressa joukossa
koolla. Tiedäthän, että on vallasherrojakin, jotka eivät hyväksy Klaus
Flemingin sortokomentoa ja jotka toivoisivat olojenmuutosta: Koko
Kankaisten suku, Ståhlarm, Boije...
-- Tiedän kyllä, myönsi Mikko, -- mutta eivät he voi asettua esivaltaa
vastaan nousseiden kapinoitsijain puolelle.
-- Mutta he voisivat kuitenkin avustaa siedettävän sopimuksen
aikaansaamista sotaväen ja talonpoikain välillä...
-- Joka sopimus täällä tietysti veisi samaan tulokseen kuin Nokialla,
jatkoi Mikko. -- Antautuneet talonpojat nujerrettaisiin, heidät
syöstäisiin takaisin samaan surkeuteen, josta nyt ovat koettaneet
vapautua. -- Ei, heidän ei tosiaankaan auta muu kuin jatkaa
taisteluaan! Eero Markonpoika käveli edelleen lattialla huohottaen ja
muristen. Hetken kuluttua hän virkkoi:
-- Entä meidän, jotka selvästi näemme, että tämä taistelu vie häviöön,
kurjuuteen, pitääkö meidän sitä sittenkin edelleen avustaa ja ottaa
omallekin vastuullemme sen jatkaminen?
Mikko vastasi siihen päättävästi:
-- Meillä ei ole muuta vaalia kuin pysyä niiden mukana, joiden matkaan
kerran olemme sydämemme kutsusta lähteneet ja joiden kärsimykset me
näimme ylivoimaisiksi, -- auttaa ja lohduttaa heitä, mikäli voimme.
-- Siinä ei ole paljo valoa, huudahti Eero. -- Uskomme kun pettää...
-- Se ei saa pettää. Eihän Jumala tahtone heittää tätä kansaa vielä
entistään raskaampaan kiroukseen, jossa se kokonaan menehtyy.
Toivokaamme vielä!
Mutta paljo toiveiden aiheita ei nuorilla papeilla tosiaankaan ollut,
sen osoittivat yhä uudet uutiset. Vakoojia oli palannut ilmoittaen,
että Ivar Tavast on keräämällään huovijoukolla todella samoamassa
Hämeenlinnasta juuri Päijännettä kohti. Se tieto oli kuitenkin vihdoin
omansa saamaan aikaan jotakin toimintaa talonpoikain joukossa. Martti
Vilpunpojan johdolla he nyt ryhtyivät varustautumaan, vastaanottaakseen
Ivar-herran hyökkäyksen, ja tämä työntouhu, johon viimeinkin oli päästy
käsiksi, se näytti heti valavan talonpoikiin taas uutta intoa ja
päättäväisyyttä. He aikoivat vastaanottaa herrat huoveineen siellä
kuumilla tervehdyksillä, antaa heille uudet, paremmat selkäsaunat ja
sitten samota heidän perässään Hämeenlinnaan ja minne asti tahansa.
Taas oli uhmaa ja iloista rohkeutta talonpoikain hyörinässä.
Martti Vilpunpoika oli valinnut puolustautumispaikaksi Nyystölän kylän,
kirkolta kappaleen etelään päin erään Päijänteen lahden rannalla, missä
talonpoikain pääjoukot jo majailivat. Tämä kylä nyt muonitettiin ja
varustettiin, sinne kerättiin kaikki pyssyt, mitä retkeläiset
matkallaan olivat saaneet herrastaloista ryöstetyiksi, -- pienen joen
varrella olevasta suurimmasta, neliönmuotoisesti umpeen rakennetusta
talosta oli tehtävä oikea linna. Sinne nyt retkeläisiä joka taholta
keräytyi ja keskittyi ja sinne käveli Mikko-pappikin Padasjoen
pappilasta eräänä päivänä talonpoikain uutta innostusta ihailemaan ja
heitä hänkin puolestaan rohkaisemaan.
Mutta kun hän sieltä taas oli kovaksi poljettua rantatietä kävelemässä
takaisin kirkolle, silloin tapasivat hänet Matti Leinonen ja Erkki
Pentinpoika ynnä pari sysmäläistä, jotka olivat häntä hakemassa.
Miesten kasvoilla oli vakava, huolenalainen ilme, ja huoleen tosiaan
antoikin aihetta se uutinen, joka heillä nyt oli Mikolle kerrottavana.
Äsken palanneet vakoojat, jotka olivat tuoneet tiedon Ivar Tavastin
huovijoukon kulusta Padasjokea kohti, ne olivat samalla kertoneet
toisenkin havaintonsa, joka näitä Sysikorven miehiä aivan erityisesti
painosti. Toinen, pienempi huovijoukko oli myöskin ollut liikkeellä
Päijänteen eteläkärjessä, ja siinä olivat vakoojat tunteneet Hämeen
itäisen kihlakunnan voudin, Matti Tordinpojan, sekä Sipin, Koskipään
herran. Mutta tämä joukko ei ollut kulkenut pohjoiseen Padasjoelle
päin, se oli samonnut Asikkalaan ja laskeutunut siellä jäälle,
suunnaten kulkunsa Päijänteen itäiselle rannalle vievälle viittatielle.
Rantakylässä, jossa tämä joukko oli murkinoinut, oli kerrottu sen
olevan lähdössä Sysmään kurittaman tätä kapinan ahjoa ja pesäpaikkaa...
-- Kostamaan, lisäsi Leinonen käheällä äänellä, ylläolevat tiedot
Mikolle kerrottuaan. -- Koskipään herra oli ollut mukana.
Veri tuntui pakenevan nuoren papin kasvoilta, kun hän näitä tietoja
kuunteli, ja häntä rupesi kouristamaan sydänalasta. Heti kun Koskipään
nimi mainittiin, oli hänelle selvää, minne tuota huovijoukkoa nyt
johdetaan, ja häntä karmaisi kohta ankara itsesyytös sen johdosta, että
hän niin hyväuskoisesti oli täällä maita matkaillut, otaksumatta ja
ajattelematta, että hirmuisin vaara saattoi takanapäin uhata sitä, joka
oli hänelle rakkain ja kallein maailmassa. Soinnuttomalla äänellä hän
nyt Leinoselle vastasi:
-- Niin, Sipi tietää kyllä, minne hän matkansa suuntaa!
-- Ja sen voi helposti arvata, minkä selvän hän tekee Karmalan
avuttomissa kylissä. Hän on käärmettynyt äskeisistä kärsimyksistään, ja
hänellä on musta sisu!
Levottomuus viilteli nuoren papin herkkää sydäntä, kun hän muisteli
kirkassilmäistä tyttöään, jota Sipi niin kiihkeästi oli omakseen
halunnut, ja hänestä tuntui, että jotakin olisi hänen vielä viime
hetkessä yritettävä tuon kamalan ryöstön ehkäisemiseksi. Palavin
silmin, melkein läähättäen, asettui hän Leinosen eteen kysyen:
-- Mitä ajattelette, voiko Karmalan kylää enää mikään pelastaa?
-- Sitäpä tässä juuri aprikoimme, halusimme sinunkin neuvoasi kysyä.
Jos solkenaan hiihtäisi tästä selän poikki suoraan Sysikorven rantaa
kohti, silloin voisi sinne ehkä vielä ehtiä ennen huoveja, jotka
kiertävät rantatietä pitkin ja joiden täytyy ratsujaan syöttää. Silloin
saataisiin koettaa kotikylää puolustaa.
Mikon rinta rupesi voimakkaammin aaltoilemaan. Hän sopersi:
-- Jos lähdette sinne hiihtämään, silloin tulen minäkin mukaanne.
-- Sen arvaan, hymähti Matti surunvoittoisesti, tuntien monista
oireista nuoren tyttärensä ja Mikko-papin salaisuuden. -- Mutta osaatko
hiihtää ja jaksatko?
-- Osaan kyllä, olen sitä lapsena paljon harjoitellut. Ja jaksan, --
minä tahdon nyt jaksaa, minun täytyy jaksaa!
Sysmän ruttoliikkeinen nimismies näytti silloin tekevän rohkean
äkkipäätöksen:
-- Siis lähdemme hiihtämään, otamme vielä muutamia naapureita mukaamme.
Mutta jos lähdemme, lähdemme viipymättä, -- täpärällä on kyllä ilmankin
aika!
Toiset innostuivat heti, ainoastaan Erkki Pentinpoika näytti vähän
vielä epäilevän.
-- Mitä mietit, Erkki, tietysti tulet mukaani? kyseli Mikko.
-- Tietysti tulen, mutta...
-- Mutta pelkäät minun väsyvän. Itse en sitä tässä tapauksessa pelkää.
-- En sitäkään, mutisi Erkki. -- Mutta jos täällä sillaikaa linnan
huovit hyökkäävät ja syntyy taistelu, silloin näyttäisi siltä, kuin
olisimme me livistäneet pakoon...
-- Se on totta, myönsi Mikko nolostuneena. -- Ja voimmeko kavaltaa
joukkomme, juuri kun ne joutuvat tulikokeen eteen, sehän olisi
kunnotonta...?
-- Vai mieluumminko antaisimme kostonjanoisen Koskipään polttaa
kotimme, virkkoi eräs Sysmän miehistä. -- Ja tehdä muita pillojaan...?
-- Niin, se olisi jos suinkin estettävä...
Mikko seisoi tuokion siinä talvitiellä kuin kahden tulen välissä,
tuijottaen levotonna Sysikorven miehiin. Mutta silloin taas hymähti
Leinosen Matti lempeästi ja helpottavasti:
-- Eihän ole vielä tietoa siitä, hyökkäävätkö Tavastin huovit tänne ja
milloin, eikä me sitä taistelua voida ratkaista. Siihen nähden voimme
kyllä lähteä aavalle selälle hiihtämään. Mutta onko siitä enää apua, se
on toinen asia.
-- Koettakaamme kuitenkin, kehoitti nyt Erkkikin, joka hänkin täysin
tajusi papillisen ystävänsä hädän.
Sama ajatus oli samoihin aikoihin ruvennut kytemään muutamain
muittenkin Sysikorven miesten mielissä, kun he tiedustajilta olivat
kuulleet Koskipään Sipin retkestä, ja he olivat valmiit hekin heti
lähtemään pitkälle hiihdolle uhattuja kotejaan varjelemaan. Kuri oli jo
siksi höltynyt talonpoikain leirissä, että kukin tuli ja läksi
partiohiihdoille milloin halusi, eikä toiset kyselleet, minne te
hiihdätte. Vitkastelematta lähtivät Sysmän miehet nyt matkalle
varustautumaan, hakemaan majapaikoistaan kontit selkäänsä ja kirveet
vyölleen ja nousemaan suksilleen. He katselivat sitä tehdessään vain
vähän epäillen koilliselle taivaanrannalle, josta puski vihasenlainen
viima ja josta lumia rupesi heittelemään, mutta eivätpä he pientä
lumipyryä olleet tottuneet säikkymään.