-- Alkuahan tämä vasta on. Monen talon saat nähdä palavan, jos meidän
matkassa mielinet kulkea...
-- Eikä tässä enää paljoa maksa yhden vanhan akan henki. Nyt ovat todet
käsissä!
Tuskaisella ahdistuksella kuunteli Mikko näitä muuten niin sävyisäin
erämaanmiestensä karkeita uhkauksia. Hän jo syvästi katui, että oli
heidän matkaansa ollenkaan lähtenyt. Eihän hän kuitenkaan voinut heidän
syvälle syöpyneestä katkeruudesta kasvanutta hurjuuttaan taltuttaa, --
kuilu näytti aukenevan hänen ja talonpoikain välille. Hänen sydäntään
särki nähdessään talon naisten jo rupeavan kokoamaan hynttyitään talven
selkään paetakseen, ja kauhulla vetäytyi hän lähtöä tekevistä,
räyhäävistä retkeläisistä loitommas, palaten vielä sairashuoneeseen.
Mutta retkeläisten kesken syntyi vielä, ennenkuin he tuvasta
poistuivat, uutta neuvottelua ja väittelyä. Se airut, joka oli tuonut
sanan Ilkan joukon saapumisesta Ylöjärvelle, oli samalla tuonut Martti
Vilpunpojalle käskyn muuttaa matkansa suuntaa ja lähteä samoamaan
etelään päin, Pälkäneen kautta suoraan Hämeenlinnaa kohden. Oli näet
saatu tietoja, että Hämeestä päin oli Satakuntaan tulossa pakoon
ehtineiden herrojen sotaväkeä, Arvid Tavastin ja Knuutti Kurjen
johtamia huoviosastoja, jotka ilmeisesti pyrkivät Ilkan nuijajoukon
kimppuun takaapäin, samalla kuin marski Klaus Fleming itse Turusta päin
aseväkineen riensi sitä vastaan. Talonpoikain pääjoukko uhkasi siten
joutua pahaan puristukseen. Senvuoksi oli Martti Vilpunpojan nyt
kiireellä riennettävä noita Hämeestä tulevia ryttäreitä vastaan, niitä
pysäyttämään ja siten suojelemaan Ilkan joukon selkäpuolta.
Tämä oli järkeenkäypä määräys, mutta monille erämaan retkeläisille se
kuitenkin tuotti pahan pettymyksen. Heitä, jotka olivat toivoneet pian
jo pääsevänsä pääjoukon mukana kulkemaan suoraan Turkuun, kiukutti nyt,
kun heidän olikin poikettava takaisin metsäisille maille. Toiset,
humalapäiset, niskoittelivat, ja johtomiehillä oli tekemistä
masentaakseen heidän vastarintaansa. Retken suunnan muuttaminen tuotti
niinikään monenlaista järjestelyä. Tämän muutoksen oivalsivat kaikki
vakavaksi asiaksi: olihan lähdettävä päätä pahkaa taistelemaan
rynnistävää, hyvinvarustettua ratsuväkeä vastaan, -- ilmitappelu
saattoi syntyä koska tahansa!
Uudet järjestelyt vaativat aikansa. Piti lähettää etujoukko teitä
tutkimaan ja sananviejiä monelle taholle. Mikkoa tarvittiin taas
kirjoitusmieheksi, sillä Ilkalle oli vastauskirje laadittava ja
joulupyhinä kirkoissa kuuluutettavaksi oli valmistettava julistus,
jossa paikkakunnan väestöä kehoitettiin liittymään talonpoikain
liikkeeseen. Illan suussa olivat ne valmistukset vihdoin suoritetut ja
humalastaan hiukan selvinneet, mutta uuteen kiukkuun yltyneet miehet
nouseskelivat pihalla suksilleen. Mutta matkasuunnan muutoksen
aiheuttama suuttumus oli taas kiihoittanut heidän mielensä, ja pirtistä
lähteväin joukosta nousi äänekäs ja yleinen vaatimus:
-- Nyt piru vie ei jätetä Vääksyä polttamatta!
-- Ei jumaliste Laukon herran, joka Hämeestä tulee, pidä ainakaan
täällä saada yösijaa!
-- Tuli olkiin nyt!
Ja sydäntyneet miehet rupesivat jo uunista vetämään kekäleitä
viskatakseen ne lähtiäisiksi lattialle vuodepahnoihin.
Silloin aukeni selälleen sairashuoneen ovi ja Mikko-pappi, joka äsken
kirjoitustyönsä päätettyään oli rientänyt sinne, astui sen kynnykselle
kalpeana, vakavana, juhlallinen ilme kasvoillaan. Hän katsoi miesten
häärintää ja virkkoi:
-- Miehet, -- tuolla on nyt vainaja. Tekö rupeaisitte
ruumiinpolttajiksi?
Miehet ällistyivät, uunista vedetyt kekäleet jäivät liedelle savuamaan.
-- Rauha kuolintalolle, julisti Mikko, -- poistukaamme täältä siivosti
ja hiljaa!
Nyt hänen vaativaa ääntään taas kuunneltiin ja äsken ärtyisät
miehet vetäytyivät nyt ikäänkuin hervoittuneina ja puolihäpeissään
ulko-ovelle. Heidän päästään tuntuivat viimeiset humalahöyryt äkkiä
hälvenevän, kuoleman henkäys tuntui heidät ikäänkuin herättävän. Ääneti
he hakivat eteisestä konttinsa ja keihäänsä ja ehättivät kuin
erityisellä kiireellä suksilleen, hiihtääkseen jo lähteneiden jäljille.
Viimeisenä läksi Mikko-pappi Vääksyn taas tyhjentyneestä suurtuvasta,
jossa naiset ja lapset kuin typertyneinä, vieläkin kauhun ilme
silmissään, katselivat poistuvia miehiä. Hän kumarsi kunnioittaen
Liuksialan rouvalle, joka jäi sinne ympärilleen kertyneitä orpoja
huoltamaan ja joka, kuin pingoituksesta lauenneena mutta yhäkin
epävarmana, kysyi lähtevältä:
-- Onko siis Vääksy nyt sittenkin pelastunut?
-- On. Sen pelasti sen emäntä-raukka kuolemallaan.
VIII. ENSI TAISTELU.
Surullinen joulu vietettiin Hämeen vanhassa linnassa vuonna 1596.
Tuolla pienellä, vanhanaikaisella sisämaanlinnalla ei ollut enää
pitkiin aikoihin ollut sotilaallista merkitystä, mutta hallinnon
keskuspaikkana ja ruunun varastopaikkana oli se kuitenkin edelleen
Hämeen sotaväenkin keskus. Siellä isännöi näihin aikoihin vanha, vakava
Steen Fincke, Götrikin veli, ja hänen apulaisenaan ylpeä ja ylimielinen
ratsumestari Ivar Arvidinpoika Tavast, nuoresta iästään huolimatta yksi
rahvaan pahimpia painajaisia. Tämä viimemainittu, jolla komennossaan
oli ratsulipullinen Virosta palautettua sotaväkeä, oli sen sijoittanut
naapuripitäjiin talonpoikain elätettäväksi ja remuili itse linnassa,
valmistellen siellä läheisten kartanoiden aatelisjunkkarien kanssa
repäiseviä juhlajuominkeja. Muita harrastuksia tai huolia ei linnassa
yleensä ollutkaan. Siellä elettiin sisämaan eristetyissä oloissa,
joihin eivät Klaus Flemingin ja hänen vastustajainsa valtariidat taikka
Turun kirkkokiistat ulottuneet, ja paikkakunnan hidasluontoinen, kankea
kansa kantoi sekin napisematta niskoilleen sälytettyjä raskaita
linnaleirirasituksia.
Elämä meni linnassa verkkaista, tasaista menoaan. Oli taas valmistuttu
joulua viettämään entiseen tapaan: oluet oli pantu, leivottu oli paljo
makeaa ja rasvaista, pitkät pidot oli edessä.
Silloin juuri rupesi ilmenemään tuota hiljaista rauhaa häiritseviä
enteitä. Jouluneellusviikolla saapui ensiksi merkillisiä sanomia
kaukana Pohjanmaalla tapahtuvasta kuohunnasta, ja päivän parin kuluttua
rupesi tuohon hiljaiseen linnaan ajamaan aatelisrouvia perheineen,
jotka olivat Satakunnasta ja Pohjois-Hämeestä paenneet lähenevää,
uhkaavaa ryminää. He kertoivat Pohjanmaan talonpoikain vanginneen tai
surmanneen voutinsa ja huovinsa ja lähteneen aseissa samoamaan etelään
päin. Näistä ensi viesteistä ei linnassa sentään paljoakaan
hämmästytty. Tottapa siellä pohjoisessa sotaväki pitää talonpojat
kurissa, ja mitäpä se jytinä tänne asti vaikuttanee! Mutta eräänä
päivänä ajoi linnaan Laukon herra, Knut Kurki, perheineen ja
asemiehineen, kuvaten aseman jo sangen arveluttavaksi ja vaatien
linnanherroja ryhtymään kiireellisiin sotilaallisiin toimenpiteisiin.
Nopeasti nyt tuhoviestit sakoivat: aatelisten kartanot Satakunnassa
palavat, talonpojat ovat suurin joukoin ja eri teitä matkalla Turkuun!
Jopa kertoivat linnaan paenneet ruununmiehet läheisten Hollolan ja
Hauhon talonpoikainkin käyneen levottomiksi, hosuneen elättihuovejaan
korennoilla ja ajaneen heidät ulos pirteistään. Ja vihdoin lennähti
itseltään marski Flemingiltä, joka silloin juuri oli lähdössä
sotaväkineen Turusta Satakuntaan kapinajoukkoja asettamaan, kiireinen
käsky lähettää Hämeenlinnan seudun ratsuväet pohjoista kohti
pysäyttämään sieltä tulevaa vyöryä.
Joulupidot täytyi nyt jättää toistaiseksi ja kiireen vilkkaa oli Ivar
Tavastin kerättävä kokoon huovinsa, lähteäkseen Knut Kurjen kanssa
päätä pahkaa painumaan pohjoiseen päin.
Linnaan jäi täten enimmäkseen vain lapsia ja naisia, pakolaisperheitä,
joita sinne saapui uusia kuormia joka päivä. Niitä oli vaikea
sijoittaa linnan vanhoihin, ahtaisiin suojiin, sen kylmänkolkkoihin,
ränstyneisiin huoneisiin, joita oli mahdoton pitää lämpiminä, ja siellä
ne häärivät ja hätäilivät toistensa jaloissa, vaikerrellen jättämäinsä
kotikartanojen kohtaloa, jotka nyt olivat joutuneet hävittäväin
talonpoikain jalkoihin. Steen Finckellä oli tuska ja vaiva pitää
järjestystä näin äkkiä ylikansoitetussa linnassaan.
Mutta pahinta oli, että samoihin aikoihin saapui vielä toisia viestejä,
jotka ennustivat, ettei itse Birger Jaarlin vanha sisämaanlinnakaan
ollut talonpoikain hyökkäyksiltä turvassa. Hätääntyneenä ja pohteissaan
ajoi näet eräänä iltana linnaan Itä-Hämeen vouti Antti Tordinpoika sekä
Koskipään Sipi-herra Sysmästä, jotka kertoivat, että heidän molempain
talot oli hävitetty ja että he itse vain hädin tuskin olivat
pelastuneet talonpoikain kourista, jotka nyt Päijänteen molempia
rantoja pitkin ovat hyökkäämässä etelään päin. Varsinkin oli Sipi-herra
kuohuksissaan, kertoen kamalasta vankina-olostaan talonpoikain saunassa
ja näiden tavattomasta lukumäärästä sekä leppymättömästä vihasta. Hän
oli omin korvinsa kuullut heidän aikovan rynnätä ensiksi Hämeenlinnaan,
jonka herrat he uhkasivat armotta hirttää ja jonka muurit he aikoivat
hajoittaa maan tasalle. Molemmat miehet latelivat linnalaisille
värikkäitä, kauhunpitoisia kuvia omista kärsimyksistään, miten heidän
kapinaväen ajamina oli täytynyt kahlata kinoksissa ja viettää yönsä
metsissä, kunnes vihdoin pakolaisina tapasivat toisensa; miten kansa
myöskin Etelä-Hämeessä röyhkeästi osoitti heille vihamielisyyttään ja
kielsi heiltä kyytejä, joten heidän oli pakko paeta kuin henkipatot
kylästä kylään.
-- Päijänteen rannat ovat ilmikapinassa, jyrisi Tord-herra ankaralla
äänellä, -- ja rutto on levinnyt jo linnaa ympäröiviin pitäjiin.
Kaikkialla rahvas liikehtii; missä miehet vielä eivät ole aseissa,
sielläkin he vain odottavat pohjoisten nuijajoukkojen tuloa, yhtyäkseen
näihin ja hyökätäkseen tänne linnaan.
-- Ja täällä ei ole aseväkeä muuta kuin muutamia raajarikkoja
sotavanhuksia, säesti Sipi. -- Millä aiotte sen lumivyöryn torjua?
Nämä uudet kuvaukset ja kysymykset panivat vanhan, raihnaisen
Steen-herran aivan ymmälle ja hätääntymään. Ivar Tavast ja Knut Kurki
olivat todellakin vieneet mukanaan kaikki linnan asekuntoiset miehet ja
kaikki hevoset, eikä hän ymmärtänyt, mistä siihen kiireeseen saataisiin
linnaan riittävästi puolustusväkeä.
-- Mistä se liike on levinnyt Päijänteenkin rannoille ja kuka sitä
siellä johtaa, kyseli Steen-herra ihmeissään, sillä näihin asti ei
siellä päin ollut mitään melua kuulunut. Hän epäili säikähtyneiden
pakolaisten vähän liioittelevan kauhunkuvauksiaan.
-- Liike on lähtöisin Rautalammen erämailta, mutta se on jo levinnyt
joka pitäjään, kertoi Sipi, joka Leinosen saunaan oli kuullut yhtä ja
toista talonpoikain puheista.
-- Johtajina on muuan lapualainen ja Sysmän nimismies, mutta on
joukossa sotilaspakolaisiakin, kirjoitusmiehiä, -- on pappejakin.
Kehuivatpa he jonkun Kaarlo-herttuan lähettiläänkin kulkevan
matkassaan.
-- Vai siis sinnekin ulottuisivat näiden valtiollisten riitain langat,
ihmetteli vanhus. -- Ja Turkuunko hekin aikovat?
-- Turkuun, mutta ensiksi tänne Hämeenlinnaan. Sieltäpäin tänne
välittömin vaara nyt uhkaakin. -- Miten se torjutaan?
Kiperä kysymys vei yörauhan Steen-herralta. Mutta linnan turviin
saapuneisiin pakolaisiin tekivät nämä räikeät kuvaukset aivan
järkyttävän vaikutuksen. Oliko jouduttu ojasta allikkoon, tultu tänne
suoraan hiirenloukkuun? Niin kyselivät ylimysrouvat hätääntyneinä
toisiltaan. Heidän ja heidän lastensa henki on nyt kysymyksessä, sillä
jos julmistuneiden nuijalaisten laumat saavat linnan haltuunsa, niin ne
tietysti eivät jätä sinne ketään elämään. Pelästyneet naiset juoksivat
linnan rappusissa ja voihkivat ja säikyttivät yhä toisiaan, niin että
elämä siellä kävi surkeaksi ulinaksi.
Kiireellä ryhtyi vanha linnanherra silloin keräämään läheltä ja kaukaa
mitä sotaväkeä vielä oli kokoonsaatavissa ja voutien ynnä Koskipään
herran avulla saatiinkin vähitellen jotakin varustusväkeä kokoon,
vaikkei suinkaan riittävästi. Odotettiin tietoja Tavastilta ja
Kurjelta, mutta sellaisia ei saapunut -- mikä lie heidänkään
kohtalonsa!
Jo muutamain päiväin perästä Hämeenlinnasta lähdettyään olivat Knut- ja
Ivar-herrain huovijoukot päässeet kosketuksiin Kangasalta eteläänpäin
hiihtävän talonpoikaisjoukon kanssa. Vastaan tulevilta pakolaisilta he
olivat kuulleet, että tämä nuijajoukko oli verrattain pieni, ja he
ratsastivat nyt voitonvarmoina täydellä vauhdilla sitä kohden,
iskeäkseen vihurina aseleikkiin harjaantumattomain talonpoikain
kimppuun ja tehdäkseen heistä ensikesäisille haaskalinnuille ruokaa.
Tämän osaston hajoitettuaan aikoivat he hyökätä Satakuntaan, marskin
armeijaa vastaan kulkeneen Ilkan pääjoukon niskaan.
Roineen ja Mallasveden selkiä pitkin hiihtävät talonpojat eivät
sitävastoin tienneet mistä ja milloin vihollinen saattoi sukeltaa
esiin. Siksi he varoen liikkuivat ja pysyttelivät, edemmäs ehdittyään,
mieluummin metsämaissa kuin aukeilla selillä, missä tuliaseilla
varustettu sotaväki aina oli paremmalla puolen. Kangasalla saatu humala
ja siitä sekä matkasuunnan muutoksesta aiheutunut alakuloisuus olivat
jo sentään karisseet pois, uusia miesparvia oli taas liittynyt heidän
joukkoonsa ja reippain mielin miehet laskettelivat talvitietä
Hämeenlinnaa kohden.
Silloin palasivat eräänä aamuna yhtäkkiä edeltä lähetetyt tiedustajat
kertomaan, että huovijoukko on tulossa Mallasveden jäällä -- pakkaslumi
vain pöläjää sen ympärillä. Oltiin juuri saapumassa sakeasta
rantametsästä laajanlaisen lahden selälle ja pysähdyttiin nyt siihen
metsään neuvottelemaan. Alas järvelle ei talonpoikain ollut lähdettävä,
siitä olivat he kaikki yksimieliset, mutta erimielisyyttä syntyi
siitä, olisiko heidän ryhdyttävä taisteluun tuossakaan ahtaassa
ryteikkömetsässä, jossa he juuri olivat, vai olisiko heidän palattava
taapäin hakemaan joku edullisempi taistelupaikka. Huovien lukumäärästä
heillä ei ollut mitään tietoa ja koko ilmitaisteluun ryhtyminen
arvelutti ankarasti siihen tottumattomia miehiä. Peräti vakavina siinä
päällikötkin neuvoa pitivät.
Mutta sillävälin käänsivät arimmat miehet jo hevosensa taaksepäin ja
monet suksimiehet tekivät saman tempun. Toiset taas rupesivat
rakentamaan murroksia metsätielle vihollista ainakin viivyttääkseen.
Hajaannusta ja sekasortoa ennätti siten jo syntyä talonpoikain
joukossa, ennenkuin johtajat olivat päässeet päätökseen siitä, miten
oli meneteltävä. Kuului komento- ja kehoitus-huutoja edestä ja takaa,
puita kaatui ryskyen tien poikki ja hätäisimmät miehet haukkuivat näitä
tientukkijoita.
Silloin ajaa porauttivat jo ensimmäiset huovit lahden rannasta ylös
metsätielle, jossa olivat kuulleet talonpoikain hoilaavan, karauttivat
peitset ojossa ja väkimiekat iskemässä eteenpäin. Hiihtäjäin oli
nopeasti väistyttävä tieltä metsään ja sieltä he nyt katselivat
ratsujoukon tuloa. Tie oli kapea, yksitellen tai parittain oli huovien
siinä ratsastettava ja siksi paljon lunta oli jo tiepuolissa, että
hevonen, jos sinne poikkesi, upposi. Mutta vihaisessa innossaan
hyökkäsivät ratsumiehet arvelematta eteenpäin, tavatakseen mölyävän
talonpoikaisjoukon.
Silloin rupesi metsästä, murrosten ja pensaiden takaa, singahtelemaan
erämiesten teräsnuolia huoveja ja heidän hevosiaan kohti ja niitä tuli
pian tien molemmilta puolin. Hevoset korskahtivat, toiset niistä
nuolien iskeminä kompastuivat, ratsumiehet hölmistyivät; he karauttivat
taas eteenpäin, mutta siellä oli edessä tien poikki kaadettuja puita,
joiden yli eivät ratsut päässeet. Siihen oli pysähdyttävä, siitä
käännyttävä ja tähän käännepaikkaan taas suhahtivat yhä tiheämmin
erämiesten vinkuvat nuolet. Etummaisten ryttärien täytyi pyörähtää
takaisin, mutta silloin he joutuivat ajamaan omia perästä ryntääviä
miehiään vastaan... Syntyi ruuhka tiellä, sekasorto ja hämminki;
haavansaaneita miehiä suistui ratsujen seljästä toisten jalkoihin,
hevosia upposi kinokseen, kirouksia ja karjuntaa kaikui laajasti yli
huurteisen metsän. Ja menestyksestään yltyneet talonpojat hyökkäsivät
esiin vesakosta ja survoivat toisiinsa sekaantuneita huoveja
karhukeihäillään ja tapparoillaan.
Vasta kun huovipäälliköt, Tavastin ja Kurjen herrat, ehtivät metsään ja
älysivät tilanteen sekä komensivat miehensä takaisin törmälle, vasta
silloin rupesi ruuhka aukeamaan ja ratsumiehet pääsivät vähitellen
palaamaan metsästä lahden jäätä kohden. Mutta talonpoikain into ja
rohkeus oli sillä välin yhä yltynyt. He ahdistelivat nyt tuhatta
hurjemmin, toisiaan kutsuen ja kiihoittaen, peräytyviä ryttäreitä,
hiihtivät kuin pörriäiset heidän kupeillaan ja kintereillään eivätkä
laskeneet heitä järjestymään vastarintaan. Siinä tekivät työtä tuurat
jos nuijatkin ja huoveja ja hevosia kepertyi tuhkatiheään tantereeseen
toisten tielle, tai kuppelehti haavoittuneita kinokseen. Jo ennenkuin
se osa talonpoikia, joka oli lähtenyt ryteikkömetsästä peräytymään,
ehti palata taistelupaikalle, olivat Hämeenlinnan ylpeät huovit tuhotut
tai ajetut pakosalle ja henkiin jääneet laskettivat hurjaa vauhtia alas
jäälle, jota myöten he uutta rynnäkköä yrittämättä heti ajoivat kauas
selälle, kuin paholaista paeten. Mutta samassa liukuivat talonpojatkin,
joiden yty yhä kiihtyi, metsästä jäälle, patistellen pakenevia ja
ampuen teräskärkisiä nuoliaan heidän peräänsä. Huovipäälliköt
kiroilivat ja koettivat pysähdyttää miehiään, mutta nämä olivat siinä
äskeisessä rytäkässä jo niin hölmistyneet, ettei heitä enää pidättänyt
mikään.
Odottamattoman helposti, melkein tietämättään, olivat talonpojat siinä
siten saavuttaneet voiton, ja heidän riemunsa oli rajaton, kun he
jäältä hikisinä palasivat lahden törmälle, minne taistelusta
myöhästyneetkin sillävälin olivat mantereen puolelta kertyneet. Siitä
nyt ylpeydellä katsottiin, kuinka Ivar Tavastin ja Knut Kurjen
ratsuväki yhtä painoa kiireisesti jatkoi peräytymistään selän
vastakkaiselle rannalle, pienemmän erämiesjoukon sitä edelleen
loitommalla seuratessa. Tehtiin törmälle nuotiot, valmistettiin
murkinat ja metsätielle kaatuneet, haavoitetut huovit ja heidän
hevosensa kerättiin siihen voiton kunniaksi. Oli sentään haavoja
omillakin miehillä ja Mikko-papin asiaksi jäi nyt niitä sitoa ja
loukkautuneita hoidella. Ne saatettiin siitä sitten hevosilla lähimpään
kylään, jonne koko nuijajoukko asettui lepäämään.
Aikomus oli siitä hetkisen levon jälkeen lähteä jatkamaan matkaa
väistyneiden ryttärien kintereille ja innokkaimmat tahtoivat yhteen
ponteeseen hiihtää Hämeenlinnaan asti. Mutta ennenkuin kylästä oli
ehditty liikkeelle, palasivat sinne ratsumiehiä toiselle rannalle
seuranneet hiihtäjät kertoen, että Tavastin ja Kurjen lipulliset olivat
sieltä kääntyneet länteen päin, Lempäälää ja Vesilahtea kohden. Tämä
tieto pani taas nuijamiehet miettiviksi. Aikoivatko ne kiertää sieltä
Ilkan selkäpuolelle, pitäisikö samota sinne niitä vastaan, vai oliko
siellä muuta sotaväkeä, johon he pyrkivät yhtymään? Piru tiesi, mikä
niillä on mielessään, -- ohjeet Ilkan pääjoukosta olisivat nyt tarpeen.
-- Painetaan Hämeenlinnaan, laitetaan juhlat siellä, kehoitti yksi
kiihkeimpiä.
-- Ei me näillä kirveillämme sentään saa sitä kivilinnaa revityksi,
varoitti Vilpunpoika. -- Pitäisi ehkä yhtyä Kuhmoisiin ja Padasjoelle
hiihtäneeseen osastoon ja sitten rytistää yhdessä.
-- Taikka palata Ilkan luo Pirkkalaan, ehkäpä hän siellä apuväkeä
tarvitsee, jos hänellä jo on marskin joukot vastassaan.
-- Sana sinne on ainakin heti laitettava taistelustamme ja voitostamme.
Ja uusia ohjeita pyydettävä. Pappi hoi, kirjettä laittamaan!
Siihen kului se päivä. Sananviejä pantiin hiihtämään poikkimaisin
Pirkkalaan ja päätettiin odottaa kylässä seuraavaan päivään tämän
pikahiihtäjän tuomia tietoja retken jatkamisesta. Kylvettiin ja syötiin
voiton ja joulun kunniaksi, ja elämä tuntui taas makealta. Näin kauas
etelään samonneet erämaan miehet, joille kotoiset joulupahnat
muistuivat mieleen, arvelivat taas lepopäivän ansainneensakin.
Oli näet joulupäivä. Vasta kylään saavuttua olikin huomattu, että
itsenään jouluaamuna oli tapella nujuutettu talvisessa metsässä
Mallasveden rannalla. Kirjoitustöistään päästyään piti Mikko-pappi nyt
senvuoksi saarnan seuralaisilleen ja silloin juhla rupesi juhlalta
tuntumaan.
Nuori pappi oli Vääksystä matkaa tehtäessä reessään käynyt kauan ja
ankaraa sisäistä kamppailua. Hänet oli talonpoikain Vääksyssä osoittama
hurjuus ja julmuus voimakkaasti vieroittanut koko siitä yrityksestä,
johon hän oli mukaan antautunut. Oliko hän näin joutunut toisten
johtoon, voimatta olla seuralaisilleen miksikään todelliseksi hyödyksi,
voimatta toteuttaa niitä tarkoitusperiä, joita varten hän oli matkalle
lähtenyt? Eikö hän ollutkin lähtenyt matkalle itsekkäistä syistä,
voittaakseen oman yksityisen onnensa, joka hänen kuitenkin oli täytynyt
jättää sinne taakseen monille vaaroille alttiiksi? Hänen teki vakavasti
mieli pyörtää takaisin, ajaa Leinosen törmälle, hakea sieltä aarteensa
ja paeta pois. Mutta hän ei voinut, ei saanut paeta. Ja kun talonpojat
niin häätivät sotaväen edestään pois, ei Elisaa toki nyt mikään välitön
vaara uhanne...
Hänen täytyi tehdä parhaansa vieläkin toteuttaakseen matkansa
varsinaisen tarkoituksen. Mutta se tuntui niin vaikealta, usein hän
tunsi sortuneensa itselleen kuuluvalta työalalta väärälle tielle.
Raskaina palasivat nytkin hänen mietteensä entisiin, kotoisiin,
rauhallisiin joulumuistoihin, isän ja äidin hiljaiseen majaan,
kirkonmiehenä meluttomasti suorittamaansa rauhantyöhön. Voimakas
kotikaipuu sai hänet nyt, kun hän joulu-iltana loikoi vieraan tuvan
penkillä sotaisten toveriensa ympäröimänä ja odotteli unta, kokonaan
valtoihinsa. Mutta samalla toi päivällä saavutettu voitto hänen
mieleensä rohkeampiakin, toivehikkaita unelmia. Ehkä tästä sentään
päästään piankin kotoiseen Turkuun, päästään sinne voittavain
kansanjoukkojen matkassa, joiden tarkoitus on syöstä rahvasta sortava,
tyly ja kova Klaus Fleming ohjaksista ja palauttaa maahan lempeämpi
hallitus! Ehkä käy retki nyt nopeasti länteen, Pirkkalaan, ja sieltä
pohjolaisten pääjoukon mukana alkujaan asetettua päämaalia, Turkua
kohti. Ehkä saa hän jo viikon, parin perästä nukkua vanhassa, rakkaassa
vuoteessaan vanhusten rakkaassa tuvassa Aningaisten rinteellä ja kertoa
heille kirjavista seikkailuistaan, odottavasta onnestaan ja
tulevaisista suunnitelmistaan. Silloin käy hän piispankin puheilla ja
neuvottelee, miten voimakkaimmin puhdistettu oppi on, yksissä toimin
oikeamielisen hallituksen kanssa, juurrutettava kansan tajuntaan ja sen
sydämeen...
Näihin kauniisiin kuvitelmiin hän nukahti. Kun hän aamulla heräsi, oli
pikahiihtäjä jo palannut Pirkkalasta. Hän oli tavannut Ilkan suuren,
vankan leirin siellä Nokiankosken rannalla. Pienemmät vastaansa
asettuneet huovijoukot oli tämä talonpoikain pääosasto jo voittanut ja
hajoittanut ja rohkealla mielellä siellä varustauduttiin suurempiin,
ratkaiseviin tehtäviin. Erämaan partiojoukkoa ei Ilkka avukseen
tarvinnut, se noudattakoon ennen annettuja ohjeitaan, yhtyköön toisiin
Sysmästä lähteneisiin osastoihin ja rynnätköön niiden kanssa yhdessä
Hämeenlinnaan. Sitä tietä Turkuun!