vaatimattomana piiloili koivikkomäellä Roineen rannalla Kangasalla,
laskeutui saarnireki alas vesakkoon, kulkusten iloisesti kilistessä
kirkkaassa aamuilmassa. Reen perällä istui turkiksiin peitettynä
hienopiirteinen, jaloryhtinen rouva, joka rinnettä laskeuduttaessa
kohotti vällyjä ylös leukansa alle, arastellen vihaista pohjoisviimaa,
ja hänen rinnallaan naureskeli vilkassilmäinen, iloinen immyt, jonka
poskille pakkanen pian nosti kauniit ruusut. Mutta ajajan penkillä
istui solakka, hentojäseninen nuorukainen, parikymmenvuotias, joka,
puoleksi neitoseen päin kääntyneenä ja hänen kanssaan jutellen, hiukan
huolimattomasti ohjasi hyvin syötettyä ruunaa. He ajoivat vesakon läpi
valtatielle, ja siellä rouva hiukan arkana ajajaa varoitti:
-- Väistä varovasti vastaantulijoita, Henrik, täällä kuuluu nykyisin
olevan liikkeellä kaikenlaista vierasta väkeä.
-- Kaiketi niiden sentään on väistettävä kuningattaren rekeä, vastasi
nuorukainen ylpeästi. Mutta rouva huoahti:
-- Eipä välitä nykypolvi enää kaatuneesta kuningattaresta, hän on sille
kuin jo kuopattu vainaja, jonka ei enää pitäisi liikkua.
-- Kuinka niin, rouva, ovathan naapurit nähdäkseni sentään teille
ystävälliset ja huomaavaiset?
-- Ehkä lähimmät naapurit, jotka meidät silloin tällöin tapaavat. Mutta
muut entiset alamaiseni eivät kyllä enää muista kuningatar Kaarina
Maununtytärtä olleeksikaan. Näinhän sen selvästi viime kesäisellä
matkallani Uudellemaalle, -- siksi en yleensä enää halua Liuksialastani
mihinkään liikkua.
-- Mutta kun liikut, ryhdistäsikin tuntuu silloin kuningatar...
Se ajaja, jonka kanssa Ruotsin entinen kuningatar, Eerikki XIV:nen
leski Kaarina Maununtytär, näin jutteli, koettaen hälventää hänen
alakuloisia mietteitään, oli hänen tyttärensä Sigridin, Sigrid Vaasaksi
sanotun, sulhanen Henrik Tott, ylhäinen aatelismies, lukumies ja
miekkamies, joka kotoaan Lohjalta äsken oli saapunut Liuksialaan
jouluksi morsiantaan tervehtimään ja piakkoin pidettäviä häitään
järjestämään. Ja morsian, Sigrid Vaasa, kauas Suomen sydänmaille
joutunut kuninkaantytär, hän se juuri naureskeli tuossa äitinsä
rinnalla reen perällä, iloisena ja huolettomana siitä, että hänellä ei
enää ollut prinsessan arvoa eikä asemaa. Olihan hänellä hyvä koti,
hyvät naapurit, joiden seurassa hän mainiosti viihtyi, ja hyvä sulho,
jota hän rakasti ja joka siinä nyt jutteli reen sevillä. Mitäpä muuta
hän kaipasi! Mutta äiti pysyi yhä äskeisessä, raskaassa mielialassaan:
-- Ei ole ryhtikään entinen. Mutta johan siitä onkin kolmattakymmentä
vuotta, kuin olen ollut Ruotsin valtaistuimella, jossa sen jälkeen jo
on istunut monta kuningatarta. Olenhan tänne Suomeen karkoitettu ja
haudattu vanha muori, jolla on vain muistonsa jäljellä.
-- Mutta voihan Eerikin suvun tähti vielä nousta, puheli nuorukainen
edelleen rohkaisevasti. -- Vielähän elää poikasi, Ruotsin kruunun ainoa
oikea perijä, ajat voivat vielä muuttua.
-- Ei ne muutu, huokaili rouva. -- Näin poikani Tallinnassa viime
kesänä, -- ei hänestä, Kustaa-raukasta, koskaan tule kuningasta!
Sammunut on Eerikin tähti... Mutta jo kauan sitten olen lakannut sitä
suremasta ja alistunut kohtalooni. Täällä elän ja kuolen, -- suoritan
vain täällä pientä armeliaisuuttani omassa ahtaassa piirissäni.
Armeliaisuustyöhön oli Kaarina Maununtytär nytkin ajamassa; hän oli
matkalla Vääksyyn, Kangasalan Vesijärven rannalle. Siellä oli nykyisin
sairaana talon rouva, tavallaan hänen kohtalotoverinsa, Kaarina
Hannuntytär, ja nuoret kihlatut olivat lähteneet äitinsä mukana
tervehtimään siellä nousevaa nuorisoa. Oli vietävä sairaalle rohtoja ja
Vääksyn rouvan orvoille lapsenlapsille pieniä joululahjoja.
Monet vuodet olivat Kustaa Vaasan vanhimpain poikain, Eerikin ja
Juhanan, aikoinaan kauniit ja kuuluisat, jumaloidut lemmikit viettäneet
vanhuuttaan toistensa naapureina täällä Kangasalla, asuneet siellä
toisiaan tapaamatta, toisistaan mitään tietämättä. He olivat
välttäneetkin toisiaan, vieroneet, ehkä vihanneetkin toisiaan, vaikka
saman kohtalon alaisina elivät. Mutta eroahan olikin heidän välillään.
Olihan Kaarina Maununtytär vihitty ja kruunattu kuningatar, Ruotsin
valtaistuimella istunut kuninkaan puoliso ja laillisten kuninkaanlasten
äiti, vaikka veljesviha ja kateus sitten oli syössyt hänet alas
loistostaan ja arvostaan. Kaarina Hannuntytär, turkulaistyttö,
sitävastoin oli vain kuninkaallisen prinssin jalkavaimo, Suomen nuoren
herttuan Juhanan Turun-aikainen lemmitty, joka kai kerran oli uneksinut
Suomen herttuattaren arvoasemaa, mutta joka sitten oli heitetty kuin
käytetty leikkikalu syrjään, kun Juhana-prinssi oli Puolan
kuningashovista hakenut itselleen ylhäisen puolison. Molemmat Kaarinat
olivat halpasyntyistä sukua, toinen sotilaantytär Tukholmasta, toinen
papintytär Turusta; heidät oli onnen oikku aikoinaan kuin sadussa
kohottanut valtakunnan ja hovielämän ylhäisimmille paikoille, loistoon
ja mahtavuuteen, sitten syöstäkseen heidät siitä korkeudesta alas ja
sijoittaakseen heidät pettyneinä, unhotettuina, hyljättyinä toistensa
naapureiksi kauas Sisä-Suomen syrjäiseen pitäjään. Molemmat olivat kuin
taikavoiman kehittämät metsäkukat kohonneet ympäristöstään äkilliseen,
odottamattomaan, upeaan kukoistukseen, mutta pian olivat he lakastuneet
molemmat ja viettivät nyt iltaansa suuruutensa kuihtuvina muistoina.
Kauan olivat nuo muistot, veljesvihan katkerat perinnöt, pitäneet heitä
vieraina ja karsaina toisilleen täälläkin sydänmaalla. Mutta viime
aikoina oli yhteinen unhotus ja yhteinen suru sittenkin tuonut heidät
lähemmäksi toisiaan. Kaarina Maununtytär oli varsinkin viime kesän
jälkeen, jolloin hän tapasi poikansa, unelmainsa viimeisen toivon,
heikkona, saamattomana, ahdashenkiseksi raukaksi herpautuneena,
vetelänä vesivesana, joka oli vailla kaikkea yritteliäisyyttä ja
tahdonvoimaa noustakseen isänsä istuimelle, varsinkin sen jälkeen oli
Kaarina Maununtytär lopullisesti nöyrtynyt ja oivaltanut kuninkuutensa
lopullisesti kadonneeksi. Jo silloin oli hän ikäänkuin tuntenut
tarvetta lähestyä naapurissa elävää kohtalotoveriaan ja antanut
ylpeytensä mennä. Vähitellen oli jää siten murtunut maailman murjomain
kaimasten välillä.
-- Onko Vääksy kuninkaankartano samalla tavalla kuin Liuksiala? kysyi
nuori kuski matkaa jatkettaessa.
-- Ei, se on vain tavallinen aateliskartano, Kaarina-rouvalle viimeisen
miehensä jälkeen leskitaloksi jäänyt perintö, vastasi reen perällä
istuva entinen kuningatar.
Kaarina Hannuntytär oli sen jälkeen, kuin hänen ruhtinaallinen
ihailijansa oli hänet hyljännyt, ollut kahdestikin naimisissa, ja oli
nyt jo toisen aviopuolisonsa leski. Lapsia hänellä oli eri avioista.
Niistä kolmesta lapsesta, jotka Kaarina Hannuntytär oli synnyttänyt
Juhana herttualle, ei elänyt enää ketään, senjälkeen kuin sekin tytär,
Sofia Gyllenhjelmiksi ristitty, joka oli ollut naimisissa suuren
sotapäällikön, Pontus De la Gardien kanssa, joku aika sitten oli
kuollut. Mutta Pontuksen alaikäiset, isästään ja äidistään orvoiksi
jääneet lapset kasvoivat Vääksyssä äidinäidin hoidossa ja niistä oli
vanhin, Jaakko, jo Henrik Tottille tuttava.
-- Mutta olihan Jaakon äiti kuninkaallisen prinssin tytär, Sigridin
serkku, jatkoi tiedonhaluinen ajaja.
-- Sigridin isä oli Ruotsin kuningas ja hänen äitinsä voideltu
kuningatar, vastasi Kaarina Maununtytär hiukan ylväästi, vanhoilta
muistoiltaan. -- Jaakon äiti oli herttuaallisen lemmikin tytär, jota
hänen korkea isänsä ei saanut lailliseksi perijäkseen tunnustaa.
Vääksyn rouvalla on myöhemmin ollut aviopuolisoita, minulla on ollut
vain yksi puoliso, kuningas Eerik, Sigridin korkea isä.
Nyt oli Vääksyn rouva sairaana. Elämä oli vaatinut häneltä paljon,
kuluttanut hänen kauneuttaan ja elinhermoaan, voimat rupesivat nyt
loppumaan. Monta viikkoa oli hän jo maannut vuoteessa eikä toipumisesta
ollut tietoa. Tämä ennen niin toimekkaan naisen ruumiillinen riutuminen
ja siitä aiheutuvat talonpitohuolet olivat kutsuneet Liuksialan
avuliaan emännän tänä syystalvena jo eri kertoja Vääksyyn, missä hän
hoidollaan ja neuvoillaan lievitti potilaan huolia ja kärsimyksiä.
Tällaiselle armeliaisuuskäynnille oli hän sinne lähtenyt nytkin,
jouluaaton aattona, vaikka aika olikin nyt levoton ja monenlaisia,
epämääräisiä huhuja oli liikkeellä.
Taival taittui nopeasti vankan raudikon hölkätessä, eikä mitään
häiritseviä retkeläisiä näkynyt valtatielläkään. Eräs vastaanajava
naapurinisäntä tiesi kuitenkin kertoa yhtä ja toista levottomuutta
aiheuttavaa juttua. Pohjanmaalta päin oli kulkeutunut tietoja, että
sieltä oli esivallan virkamiehiä vastaan nousseita, hurjistuneita,
asestettuja talonpoikia hiihtämässä joukoittain etelään päin. Olipa jo
lähiseudun aatelisperheitä lähtenyt kodeistaan pakosalle Hämeenlinnaan,
ja toisia valmistautui matkalle lähtemään. Rajuja huhuja oli
Pohjanmaalta lennähtänyt, että sieltä tulevat talonpojat polttavat
kaikki aateliston ja knaappien kartanot ja ryöstävät ne armotta
putipuhtaiksi, juoden ja mekastaen hävittämissään taloissa. Levottomin,
hätääntynein mielin ajoivat senvuoksi Liuksialan väet nyt Vääksyn
pihaan.
Siellä ei tiedetty näistä uhkaavista enteistä mitään, rauhassa siellä
talon väet suorittelivat talvitöitään. Keventynein mielin kiirehti
senvuoksi Liuksialan emäntä sisähuoneisiin sairasta emäntää
tervehtimään, ja nuoret kihlatut joutuivat pian talon nuorten pariin.
Mutta kauan ei oltu näin ativotalossa vierailtu, kun sen pihaan ajoi
Längelmäen puolelta reslallinen hätääntyneitä pakolaisia, jotka
kertoivat pakenevansa idästä päin samoavan talonpoikaisjoukon jaloista
pois. Suksijoukko kuului juuri olevan tulossa Kangasalalle.
-- Mitä joukkoa ne ovat? kysyivät hämmästyneet, pahaa aavistamattomat
talonväet.
-- Julmannäköisiä, kesyttömiä erämaanmiehiä he ovat, ryösteleviä
rosvojoukkoja...
-- Tekevätkö ne ilkitöitä?
-- Vallastalojen rauniot jäävät savuamaan heidän taipaleelleen,
vakuuttivat peljästyneet pakolaiset. -- Ja nuo hurjiintuneet ovat jo
aivan kintereillämme!
Tosiaankin näkyi Sahalahdelta päin nousevan savua hallavaa
talvitaivasta kohden. Ihmiset ällistyivät, eikä nekään, jotka olivat
kuulleet kumeita huhuja Pohjanmaan kansan noususta, ymmärtäneet, mitä
aseellisia talonpoikaisjoukkoja sieltä Päijänteeltä päin nyt oli
tulossa. Mutta pihaan ajaneet pakolaiset hätäysivät yhä itse
näyttämistään savuista, huokasuttivat vain hetkisen hevostaan kaivolla
ja hoputtivat sitä sitten taas juoksemaan, viedäkseen kauhun viestinsä
edelleen kylästä kylään.
Vääksyssä, jonne pakolaisten sanoma oli näin yllättäen saapunut, syntyi
tietysti tavaton hälinä ja hätä. Palkkapiiat juoksivat kuin päättömät
kanat sisään ja ulos, osaamatta ryhtyä mihinkään, pienemmät lapset
parahtivat itkemään ja rengit supattivat salaperäisesti tallissa.
Isännättömässä talossa oli ilmankin usein neuvojen puute, nyt makasi
emäntäkin sairaana eikä voinut antaa mitään ohjeita. Joku käski
valjastaa hevoset, sulloa edes lapset rekiin ja lähteä ajamaan
kirkolle. Toinen kielsi, koska ei sairasta rouvaa kuitenkaan voitu
liikuttaa, ja kun valjastajia sittenkin mentiin hakemaan, olivat he
tipotiessään. Nuori Tott lohdutteli pihalla morsiantaan ja hänen
rinnallaan talon vanhin miespuolinen jäsen, Jaakko de la Gardie, vaikka
vasta alun toisellakymmenellä oleva poika, puuhaili muka vastarintaan
asettumista ja kertoi missä ullakolla oli talon vanhoja aseita, -- hän
oli valmis heti miekkaan tarttumaan.
Lähenevästä vaarasta oli ilmoitus vihdoin viety myöskin sairaan emännän
huoneeseen, jossa Kaarina Hannuntytär makasi suuressa vuoteessa
verettömänä ja voimattomana, mutta kasvoiltaan vieläkin kauniina. Hän
ei jaksanut nostaa päätään patjoilta, ja kun hänelle nyt kerrottiin
hurjan talonpoikaisjoukon tulosta, kävi hän entistäänkin huonommaksi:
hätäysi, yritti nousta, ei jaksanut, ja vaivausi siitä sitäkin enemmän.
Liuksialan emäntä, joka vuoteen ääressä istui, koetti häntä lohduttaa,
mutta potilas vain voihki tuskaisessa hiessä ja hoki:
-- En jaksa, vaivainen, sydämeni halkee, -- kuka pelastaa
lapsiraukat...? Polttavatko ne meidät tähän!
Kuningatar oli levoton itsekin ja kiirehti ulos asioista selkoa
ottamaan. Päästyään selville pakolaisten kertomuksista toimitti hän nyt
tyttärensä sulhoineen heti takaisin Liuksialaan, kehoittaen Henrik
Tottia sieltä viipymättä ajamaan edelleen Hämeeseen päin kutsumaan
aseväkeä avuksi. Itse hän jäi Vääksyyn vaalimaan kartanon alaikäisiä
lapsia ja hoivaamaan heikkoa potilasta, joka puolihoureisena yhä hoki:
-- Lapset raukat, millä he elävät, kun ryöstäjät tulevat ja vievät
kaikki...
-- Ehkeivät sentään tänne tulekaan, lohdutti naapurin rouva, --
eiväthän talonpojat sentään mitään petoja ole. Lepää alallasi vain,
kuomaseni...
Näin koetti hän rauhoittaa yhä heikompana hytkyvää potilasraukkaa,
vaikkei hän suinkaan ollut omassa sydämessään rauhallinen,
muistellessaan omaa, emännättömäksi jäänyttä taloaan, jonne hän nyt ei
voinut palata avuttoman potilaan luota. Mutta turhaan hän sairasta
rauhoitteli; tämä sai kouristuksia kerran toisensa perästä ja vaipui
välillä hervottomana voihkimaan. Viereisestä tuvasta kuului hälinää ja
itkua ... taas oli saapunut taloon kuormallinen jonkun knaappitalon
pakolaisia kertoen, että perästä tulevat erämaan hiihtäjät armotta
hävittävät kaikki aatelisten, voutien ja knaappien kartanot.
-- Katsokaa, musta patsas kohoo tuoltakin kaakon kulmalta, -- niin
viittoilivat pakolaisnaiset ja hätäännyttivät yhä talonväkeä.
-- Ja tuolta, -- paetkaamme kiireesti edelleen, pian ne polttavat
tämänkin talon!
Ja Vääksyn väkeä he mennessään kehoittelivat:
-- Paetkaa tekin jo ajoissa, ne paistavat teidät tupaanne...!
Mutta Vääksystä oli kaikki yritteliäisyys ja toimintakyky kuin
jähmettynyt. Kukaan ei kyennyt pakoa järjestämään, avuttomina ja
neuvottomina jättäysivät heikkovoimaiset naiset ja lapset itkien
paikoilleen. Ja ennen pitkää ajaa hurauttikin jo ensimmäinen
reslallinen aseellisia talonpoikia Vääksyn pihaan, jonne riisuivat
hevosensa. Sitä seurasi toinen reki ja kolmas ja kohta jo
suksimiestenkin pitkä raito.
-- Tässähän on elävännäköinen herrastalo, tässä nyt aattosauna
kylvetään, hihkaisivat hikiset hiihtäjät toisilleen tyhjällä pihalla.
-- Ja eletään reilusti herrain jouluruoilla.
-- Sitten vasta talo tuleen höyräytetään!
Ja ensiksi saapuneen reslan miehet repäisivät jo auki arkituvan oven,
jossa hätääntyneet naiset uikuttivat, karjaisten:
-- Hei akat, nyt on tullut nälkäisiä vieraita. Pankaa kysta pöytään,
hyvää ja paljon!
-- Ja sauna lämmitä, kuin jo olisi!
-- Ja aitat auki, että eväitäkin saadaan. Itse me kyllä nämä
sisähuoneet tutkimme!
Joku palkkapiioista yritti livistää ulos, pakoon juostakseen, mutta
hänen käsipuoleensa tarttui tupaan astuva Martti Vilpunpoika, joka
heilautti tytön miltei kohona takaisin ja ärjäisi:
-- Maltahan, hempukkani, missä täällä on talon isäntä, hä?
-- Ei ole isäntää, inisi säikähtynyt tyttö, -- lesken on talo.
-- No tuo tänne emäntäsi sitten, ja pian!
-- Rouva on sairaana, vuoteessa...
-- Kyllä me täällä rouvat parannamme ja jalkeille nostamme! Tutkitaanpa
paikat.
Hän astui sisähuonetta kohti, jossa kuolemansairas emäntä makasi, ja
tempaisi rajulla otteella oven auki. Siellä näki hän vuoteella kalpean
naisen, joka kuumeisin, kauhua säteilevin silmin tuijotti avatulle
ovelle ja jonka ohkaiset huulet värähtivät, vaikka ääni ei kulkenut.
Vuoteen ympärillä kyyhötti itkeviä lapsia... Raju mies pysähtyi
hetkeksi sen kuvan eteen, peräysi vaistomaisesti askeleen taaksepäin,
mutta ryntäsi taas keskilattialle, ikäänkuin häveten heikkouttaan,
sillä toisiakin miehiä oli jo astunut ovelle. Mutta samassa seisoi
ryhdikäs, kookas, kaunis harmaatukkainen nainen hänen edessään, levitti
kätensä torjuvasti ja kuin vuodetta suojellakseen, sekä virkkoi
käskevästi:
-- Takaisin, miehet, näettehän, täällä makaa talon emäntä hyvin
sairaana.
Miehet peräysivät todellakin ovelle. Mutta Martti Vilpunpoika kysyi
käskijältä:
-- Kuka olet sitten sinä?
-- Minä olen Ruotsin entinen kuningatar, vastasi Kaarina Maununtytär
kopeasti, kohottaen päätään entistä pystymmäksi. -- Minä olen
Liuksialan rouva.
-- Liuksialan ... onko tämä talo Liuksiala?
-- Ei, tämä on Vääksy, lesken talo tämäkin, tuossa lepää sen emäntä.
Säästäkää meitä turvattomia, avuttomia naisia!
Miehet katselivat kysyen toisiaan ja Martti Vilpunpoika peräytyi taas
askeleen, pyöritellen sanoja suussaan. Hän näytti empivältä:
-- Liuksialan kartano, jossa asuu entisen kuningasvainajan leski, on
meidän jätettävä ryöstämättä, niin päätettiin jo Kyrössä. Mutta
Vääksystä siellä ei puhuttu mitään.
-- Säästäkää Vääksykin niinkuin Liuksiala, puhui harmaapäinen rouva
liikutettuna. Talonpojan ilmoitus, että he olivat päättäneet säästää
hänen oman talonsa, oli syössyt oudon, rohkaisevan ilonlaineen hänen
valtavasti tykyttävään sydämeensä ... muistettiinhan siis vielä
kuitenkin Suomessa vanhaa kuningatarta! Heltyneellä ja hellyttävällä
äänellä hän edelleen rukoili: -- Säälikää kärsivää sairasta ja hänen
kotiaan!
Miehet olivat sillävälin hiljaa vetäytyneet sairashuoneesta suurtupaan,
jossa johtajat nyt neuvottelivat keskenään. Mutta ulkoa astui yhä uusia
tulokkaita pirttiin. He saapuivat remuavina ja äänekkäinä ja vaativat
ankarasti pöydille syötävää ja juotavaa, välittämättä mistään
hentomielisistä jutuista. Tähän taloon he, raskaan hiihdon
suoritettuaan, olivat tulleet juuri remutakseen tänä juhlien aattona,
juodakseen ja herkutellakseen, eivätkä he suinkaan aikoneet antaa
jonkun sairaan akan hämmentää tätä päätöstään. Ääni koveni taas heidän
joukossaan, palkkapiiat saivat sen tuhannen kyytiä, kun eivät ajoissa
tuoneet esille olutta eivätkä heti saaneet tulta saunaan.
-- Avaimet tänne, otamme itse, karjuivat miehet, eikä Liuksialan
rouvakaan enää saanut, vaikka tupaan tuli, siellä ääntään kuuluville.
Ja Martti Vilpunpoika neuvoi ikäänkuin hyväntahtoisesti tuota
hätäilevää naista:
-- Antakaa miehille hyvällä ruokaa ja juomaa, mitä tahtovat, ne ottavat
kuitenkin itse!
Sitä neuvoa oli toteltava ja pian olivat yltäkylläiset, meluavat pidot
käymässä Vääksyn molemmissa tuvissa. Joulutynnyrit avattiin ja olutta
kannettiin pöytiin suurin kipoin, jotka pian tyhjenivät ja taas olivat
täytettävät, ja talon jouluruoat, liikkiöt ja paistokset, menivät samaa
tietä. Palkkapiiat juoksivat kuin väkkärät yhä uusia herkkuja esiin
kantaen. Kiireellä piti vielä tappaa ja paistaa pari hiehoa ja
lammasta, ennenkuin miesten nälkä rupesi asettumaan. Ja sitä
asetellessaan he joivat ja juopuivat ja kävivät yhä remuavammiksi.
Toiset pistäysivät vuoron päältä saunassa, toiset mättivät aitoista
rekiinsä leipäsäkkejä ja voipyttyjä, mutta useimmat istuivat kuitenkin
yhtä painoa kuumassa tuvassa olutkippoja kallistellen ja kehuskellen
toisilleen, että näin sitä nyt me vuorostamme... Talon väet, aikuiset
ja lapset, jotka olivat piiloutuneet uunin pimentoon, katselivat sieltä
pelokkain, ammottavin silmin sitä rajua menoa, uskaltamatta
äännähtääkään.
Tämän ryminän jatkuessa istui Liuksialan valtiatar sairaan rouvan
vuoteen ääressä, koettaen häntä rauhoittaa. Mutta tuvan melu ja huuto
kaikui yhtenään sairashuoneeseen ja sen aiheuttama säikähdys ja kauhu
murteli nopeasti heikon potilaan viimeisiä voimia. Hänen tilansa
huononi huononemistaan ja iltapuoleen, kun juopuneiden mölinä oli
kovimmillaan, valtasi hänet taas kouristuksen tuska. Hän pyysi pappia,
kohdisti nyt siihen pyyntöönsä kaiken voihkinansa ja hätänsä. Mutta se
oli vallan toivotonta.
-- Kukapa pääsisikään täältä nyt kirkolle ajamaan, hätäilivät naiset.
-- Rengit ovat tiessään, talli on täynnä vieraita hevosia.
-- Ja kaiketi se kirkkoherrakin jo on pakosalle lähtenyt, niinkuin
kaikki muut.
-- Pappia, pappia! voihkii kuoleva nainen, mutta mistä sen nyt ottaa!
Näin hälysivät talon naiset, juosten edestakaisin ovissa, väännellen
käsiään ja vaikertaen. Kalpeana seisoi Liuksialan rouva kynnyksellä,
keksimättä, miten lievittää sielun ja ruumiin tuskissa kiemurtelevan
potilasraukan hätää.
Silloin kuului tuvan karsinasta, missä muutamia hiljaisempia
retkeläisiä, toisten rymytessä, lepäili seinäraheilla, ääni:
-- Täällä on pappi...
Hiukan ujona, mutta vakavana ja arvokkaana astui Mikko esiin katveesta,
missä hän, joka toisia myöhemmin oli perille saapunut, oli miesten
poristessa ottanut pienet unet. Nyt hän korjasi pukunsa, asetti
papinkauluksen paikoilleen ja pyysi rauhallisesti miehiä vähän
asettumaan. Sitten astui hän Liuksialan rouvan eteen häntä kunnioittaen
tervehtien.
-- Pappiko teillä mukananne, huudahti rouva ihmeissään, mutta samalla
helpotuksesta huoahtaen. -- Käykää sisään, pastori, käykää tänne
kuolevaa lohduttamaan ja vahvistamaan.
Naurun höhötystä kuului oluenjuojain pöydästä ja oudolta tämä
toimitus nyt näissä oloissa tuntui nuoresta papista, joka ei ollut
tupaan saapuessaan kuullut sairaasta emännästä mitään. Mutta hän
käsitti velvollisuudekseen auttaa hätääntynyttä, haki esille
sakramenttilaatikkonsa ja astui sisähuoneeseen, missä kuihtuneena
rauniona lepäsi Juhana kolmannen lemmitty, jonka kukoistavasta
kauneudesta ja kirjavasta elämänsadusta hän oli monet tarinat Turussa
kuullut. Siinä hän nyt tuskissaan kamppaili ja vaimenneella äänellä
voihki, että hurjat raakalaisjoukot syövät ja ryöstävät hänen talonsa
ja tavaransa... Ja noiden raakalaisten matkassa kulkevan papin täytyi
nyt koettaa lohduttaa ja rauhoittaa ja viime tilille valmistaa tuota
seikkailijanaista, joka tuskaili kaatuneen onnensa maallisten rippeiden
katoamista.
Mutta Vääksyn molemmissa tuvissa kohisi mässääväin miesten porina
entisellä pauhullaan ja viimeistä ehtoollista kuolevalle jaettaessa
kuului pyhäin sanain sekaan äänekästä laulun loilotusta ja sakeita
kirouksia. Kotvasen kuluttua kutsuttiin emännän lapset ja lapsenlapset
taas tautivuoteen ääreen polvistumaan ja Mikko-pappi koetti turhaan
vaimentaa pirtin porinaa. Siellä oli Martti Vilpunpoika äsken
julistanut, että matkaa oli taas yötä vasten lähdettävä jatkamaan,
sellaiset verekset terveiset sanoi hän airuen tuoneen Ilkalta, joka
tuon saapuneen viestin mukaan jo oli ehtinyt Pirkkalan Ylöjärvelle. Nyt
siellä tuvassa äänekkäästi väiteltiin siitä, oliko Vääksyn kartano,
jossa päiväkausi näin oli remuttu, lähdettäessä sekin todella
höyräytettävä tuleen. Siitä toiset, maltillisemmat, kieltelivät,
viitaten talon sairaaseen emäntään ja pieniin lapsiin. Mutta niistä
eivät hurjimmat välittäneet:
-- Menkööt mäkeen taikka paistukoot! Onko meidän lapsia muistettu, kun
talosta viimeinen jauhovakkanen on viety... Totta jumaliste tässä
joulunuotio nyt on roihautettava, jahka viimeinen haarikka on
kallistettu.
Martti Vilpunpoika ei uskaltanut käydä estämään tätä miestensä
tulitusintoa, vaikka ehkä itse olisi tahtonutkin säästää talon. Siksi
hän vain komensi:
-- Tehkää talolle minkä tahdotte. Nyt joka tapauksessa pian suksille
kaikki ja taipaleelle!
-- Tuli siis nurkan alle...!
-- Että tästä lähteä nähdään!
Kaameilta ne huudot kaikuivat potilaan huoneeseen. Mikko-pappi yritti
taas järkipuheilla hillitä oluesta hullaantuneita miehiä, mutta se ei
enää ollenkaan onnistunut. Hänelle ivaten nauraa hohotettiin ja
pilkkasanoja sateli häntä vastaan: