tuvassa, johon pihalta kuului kumeaa töminää, kun hevoset kylmissään
polkivat lumista tannerta ja helistivät valjaitaan, ja jonka ovi
alituiseen paukahteli, kun vielä uusia retkeläisiä työntyi pakkasesta
sisään. Mutta yli kaiken sen kohinan ja kaikkien epäilysten soi hänen
rinnassaan riemuava sävel: Elisa on hänen omansa...! Ja siihen onneensa
hän lopulta nukahti.
Mutta jo muutamien tuntien perästä hän heräsi uuteen rymyyn ja
ovenpaukkeeseen. Puolipimeässä tuvassa olivat ihmiset jo jalkeilla,
vyöttivät kiireellä turkkejaan ja pörisivät äänekkäästi, tunkien siinä
toistensa ohi ja ylitse ulos, missä suksia jo kalistettiin ja hevosia
juotettiin valjaisiin vietäviksi.
Lieden ääressä seisoi Matti-isäntä jo matkalle vyöttäytyneenä ja hänen
edessään 15-vuotias Tahvo-poikansa, joka hartaasti pyyteli, että hänkin
pääsisi tälle suurelle retkelle mukaan.
-- Nuori olet vielä, Tahvo, kielteli isä, -- jää tänne äitisi ja
siskosi luo, tarvitaanhan se mies meidänkin talossa.
-- Mutta tahtoisin olla asemiesten matkassa, sopersi poika
malttamatonna.
-- Vielä ehdit, nauroi isä, -- liian olet hento niin pitkälle
hiihtämään.
Ja siihen poika alakuloisena alistui, isän rientäessä hommiinsa.
Kiire näytti olevan kaikilla, kiire aamun pimeässä aloittamaan sitä
sotaista taivalta, jota kulkemaan he olivat kokoontuneet. Kiireesti
kapsahtivat nuoret papitkin pystyyn ja riensivät rekeensä.
Pitkä raito rekiä ja suksimiehiä lähtikin jo tuokion kuluttua Leinosen
mäeltä solumaan alas sumuiselle lahdelle, ja se kiemurteli sinne
kapeana, mustana vyönä. Mutta kun jo Matti Leinosen reki, joka
viimeisenä pihasta läksi ja jonka jäljestä papit yhteisessä reessä
ajoivat, oli laskenut törmän alle, silloin pyyhkäisee pari suksimiestä
vielä vinhasti alas ahteelta, huutaen Mattia ja hänelle kauhulla
kertoen:
-- Saunasta on vanki livistänyt!
-- Koskipääkö, -- päästittekö ruojan käsistämme?
-- Menimme häntä sieltä hakemaan, muka mukaamme ottaaksemme, niinkuin
käsketty oli, mutta silloin olikin sauna tyhjä. Siellä kuuluu eteisessä
käyneen miehiä vielä aamutuimaansa tynnyristä olutta siemaisemassa, he
lienevät käyneet itse saunassakin ja jättäneet pönkät hölliksi. Siinä
lähdön hurakassa on vanki karannut.
-- Kirotut juopottelijat, karjaisi Matti synkästi kiroten. -- Sen
miehen me vielä edestämme löydämme -- taikka takaamme! Mutta nyt ei
auta lähteä häntä hakemaan, nyt on painettava eteenpäin!
Mutta tämä viesti kouristi pahasti jälkireessä ajavan nuoren papin
sydäntä. Sinnekö hänen nyt täytyi jättää aarteensa alttiiksi irti
lasketun raakimuksen kostolle!
VI.
VANHA YLIMYS.
Päijänteellä, jossa lunta oli siteeksi kierällä jäällä, oli keli
mainio, ja nopeasti pyyhkäisi erämaan partiokunta sen ylitse
Jämsänpuoleiselle rannalle. Mutta siellä oli retkikuntaa vastassa
sanantuoja, joka sen jakoi kulkemaan kolmelle taholle tehtäväänsä
täyttämään.
Tämä sanantuoja oli Simo Piitulainen, sotilaskarkuri ja seikkailija,
joka oli vuosikausia pakoillut monenlaisia pillojaan Pohjanmaan
korvissa ja siellä nyt parasna miesnä syyskauden valmistellut
kansannousua. Sieltä oli hän ensi kelillä lähtenyt nostattamaan Hämeen
talonpoikia yhteiseen toimintaan ja kehui saaneensakin jo suuria
aikaan. Etelä-Hämeen hidas kansa on jo sekin valmis ajamaan huovit
taloistaan ja hiihtämään vainoojiaan vastaan, ei tarvitse muuta kuin
kipuna tappuroihin, niin ne leimahtavat. Erämaan retkeläisten on nyt
eri teitä samottava sinne heittämään tuo sytyttävä kipuna -- kohta
roihuu palo sielläkin!
Lahden jäällä pitivät retkikunnan johtomiehet, Martti Vilpunpoika,
Matti Leinonen ja eräät muut, nyt neuvottelua Simon kanssa.
Pohjalaisten johtajan, Jaakko Ilkan pääjoukko, kertoi Simo, on
parastaikaa Pohjanmaalta samoamassa Kyrönkankaan yli etelään päin,
Pirkkalaa kohti, josta se aikoo painua Turkuun asti, minne Pentti
Pouttu jo ryntää suoraan Pohjanlahden rantatietä pitkin. Erämaan
miesten on nyt nostatettava ja puhdistettava Häme ja Etelä-Suomi,
vallattava Hämeenlinna, että Ilkan selkäpuoli pysyy vapaana, ja sitten
on senkin riennettävä Turkuun, joka on oleva kaikkien retkikuntain
yhteinen päämäärä. Sitä varten on eri joukoissa nyt heti hiihdettävä
Päijänteen kaikki rantapitäjät; toisten on kuljettava Asikkalan ja
Kalvolan, toisten Kuhmoisten ja Padasjoen kautta. Mutta kolmannen
osaston Sysmästä lähteneitä talonpoikia tuli Martti Vilpunpojan
johdolla oikaista Jämsän jokivartta ylös suoraan länteen päin Yliseen
Satakuntaan ja riennettävä siellä yhtymään Ilkkaisen johtamaan
pääjoukkoon, jonka oli suoritettava ratkaisevin tehtävä. Tähän
viimemainittuun osastoon sijoitettiin Martti Vilpunpojan johtamat
lapualaiset sekä Rautalammen sisukkaat miehet, ja siinä joutui siis
Mikko-pappikin kulkemaan.
Hurinaa ja turinaa oli nyt siinä aukean lahden jäällä, missä eri
pitäjäin miehet ryhmittyivät omiin osastoihinsa eri tahoille
kulkeakseen ja kutakin kyläkuntaa kovalla äänellä huudettiin
keräytymään määräpaikkaansa. Mutta se oli iloista, reipasta hurinata,
rohkeutta ja voiton varmuutta soi noista jään yli kajahtavista
komennoista samoinkuin eroavain miesten jäähyväishuudoista toisilleen.
-- Siis Hämeen kivisessä linnassa nyt ensiksi tavataan, ja siellä
pidetään jymypidot!
-- Linnanmahdit juomanlaskijoina!
-- Ja jos ei yhdytä ennen, niin viimeistään Turussa, jonne nuotan perä
vedetään.
-- Ja jossa marski huoveineen lopullisesti vedetään tilille. Siellä ne
loppukäräjät käydään.
-- Sinne tulee niitä pitämään se Ruotsin ruhtinaskin, joka on meidän
miehiämme!
-- Hei pojat, nyt vain ensiksi selvä knaappien ja ryttärien pesistä.
Terve mieheen!
Näin huihkasivat eroavat miesparvet toisilleen suksille noustessaan.
Taisipa kyllä toisten mielissä pyöriä vakavampiakin mietteitä ja
totisella naamalla eräät isäntämiehet puristivat erojaisiksi uusien ja
vanhain tuttavainsa kämmentä. Missähän tosiaankin tavataan, jos
tavataan, ja minkälaisissa olosuhteissa? Mikä on oleva eri pienten, nyt
erkanevien miesjoukkojen kohtalo, -- tosi on nyt joka tapauksessa
edessä. Sillä piankin voi mikä osasto tahansa tavata huovien tapparat
ja tuliluikut vastassaan.
Erityisen vakavina erosivat toisistaan nuoret papit, vanhat toverukset,
joiden nyt oli seurattava kumpaisenkin joukkoaan ja jotka taipaleen
varrella reslassa olivat paljo keskustelleet siitä hankkeesta, johon he
olivat joutuneet mukaan.
-- Terve, Eero, virkahti Rautalammin pappi, -- koettakaamme parastamme
kansan hyväksi.
-- Hyvästi, Mikko, Jumalan haltuun jättäytykäämme kaikki!
Mutta nämä vakavammat mietteet eivät saaneet yleistä mielialaa
valtoihinsa; se oli edelleen raudanrohkea, miehet olivat hurjan kiihkon
lumoissa ja sitä mielialaa kannusti yhä kasvava koston jano, joka
miehiä sivakoilleen kiirehti.
Pienemmiksi jakaantuneet joukot liikkuivat nyt nopeammin ja
liukkaammin. Mutta sikäli kuin ne etenivät ranta- ja metsäkyläin läpi,
kasvoi niiden lukumäärä taas ehtimiseen. Sillä jokaisessa
syöttöpaikassa, jokaisen tien suussa, jokaisessa kylässä, yhtyi uusia,
ennakolta valmistettuja miehiä etenevän talonpoikaisjoukon riveihin,
kenellä kirves, kenellä karhunheihäs, kenellä nuija aseenaan. Vihurina
oli näet viesti käymässä olevasta kansanliikkeestä kulkenut saapuvain
»nuijajoukkojen» edellä, -- tätä pilkkanimeä olivat edestä pakenevat
huovit ja nihdit jo ruvenneet rahvaanliikettä ivaten käyttämään
talonpoikain huonosti asestetuista parvista, -- ja monen talon
veräjällä seisoivat jo sen miehet valmiina suksilla, odotellen saapuvia
vapauttajiaan ja lyöttäytyäkseen viipymättä heidän matkaansa. Ja jos
jossakin metsäkylässä vähän vielä epäiltiin tai vitkasteltiin, siellä
pakotti talonpoikaisjohtajain uhkaava käsky haluttomatkin heti
liittymään yhteiseen yritykseen.
Jämsän kirkolla se osasto, joka kulki jokivartta ylös länteen päin,
Ilkkaa tukemaan, ensi kerran pitempään lepäsi, sinne yöpyenkin. Siellä
joutui se myös ensi kerran ja odottamattomalla tavalla kosketuksiin
erään esivallan edustajan kanssa.
Oli aamuyö. Suurin osa retkeläisistä nukkui Jämsän nimismiehen tuvassa,
jonka lattialla lepäsi rivittäin miestä kuin rankaa. Silloin lennähti
tuvan ovi yhtäkkiä ryminällä auki ja komentava ääni kuului huutavan
pakkasesta sisään:
-- Hevosia pian valjaisiin, hevosia Porkkalan herralle!
-- Kuka perhana siellä ... kuului murinaa pirtin permannolta.
-- Kuka meitä täällä komentaa?
Miehet heräilivät ja nousivat mikä verkalleen, mikä nuolena pystyyn,
aseisiinsa hyökäten, ja talon isäntä kiirehti puhaltamaan tulta lieden
hiilokseen. Aluksi siinä säikähdettiin ja hölmistyttiin ... peljättiin
jo Porkkalan herran, joka oli vanha sotaherra ja Savonlinnan päällikkö,
huovijoukkoineen piirittäneen talonpojat ja hyökänneen heidän
kimppuunsa. Joku taisi ehtiä siinä pimeän päässä puhua kiireisestä
paostakin ja toinen luikki jo turkki kainalossa ulos suksilleen. Mutta
toisia miehiä riensi kirveet ojossa hevosenvaatijoita vastaan ja he
piankin totesivat, ettei matkustavalla herralla, joka poikineen
kuomussa kulki, ollut kuin pari ratsastavaa saattomiestä mukanaan.
Talonpojat oivalsivat silloin heti yliotteensa sekä kävivät puolestaan
kuomussa torkkuvaa kyydinvaatijaa komentelemaan.
Pienenläntä, susiturkkeihinsa aivan uponnut mies nousi reestä ja astui
ontuen ympärilleen sakovan miesjoukon keskelle. Se oli Savonlinnan
isäntä Götrik Fincke, useille sisämaan talonpojille tuttu herra, joka
oli kotoaan, Lammin Porkkalasta, missä hän oli ollut käymässä, matkalla
takaisin linnaansa ja lääniinsä. Ihmettelevänä ja kysyvän näköisenä
seisoi hän tuokion siinä pimeällä pihalla katsellen ympärillään
häilyviä haamuja, ja virkkoi sitten rauhallisesti, mutta varmasti:
-- Valjastakaa hevoset! Missä on tämän talon isäntä?
Nimismies, joka illalla oli ottanut liittolaismiehenä vastaan
talonpoikaisen kapinajoukon, luvaten itsekin aamulla siihen yhtyä,
astui nyt nöyränä tervehtimään matkustavaa ylimystä, kutsuen hänet
sisään tupaan. Mutta äijä vastasi äskeistä kipakammin:
-- Tuo hevoset, minulla on kiire. Minun on jouduttava jouluksi
lääniini.
Nimismies seisoi neuvotonna. Mutta pihalle kertyneet ja jo entiseen
ytyynsä yltyneet retkeläiset kävivät koppaviksi, huudahtaen vaativalle
herralle:
-- Tässä tarvitaan nyt hevoset toisaalle, tässä ollaankin nyt me
käskijöinä!
Ja muutamat jo taempaa usuttivat:
-- Kyllä me tästä kyytiä annamme niin Porkkalan kuin muillekin
herroille!
-- Niin, antakaa sille päin Porkkalaa...!
Silloin rupesi pieni susiturkkiherra oivaltamaan, että tässä on nyt
jotakin outoa, merkillistä liikettä olemassa. Hän ei tiennyt alkaneesta
talonpoikain noususta vielä mitään. Täyden rauhan vallitessa oli hän
lähtenyt ajamaan Hämeestä etäiseen linnaansa. Kaukaa Pohjanmaalta oli
tosin kuulunut jotakin kumeata huhua rahvaan ärtyneisyydestä huoveja
vastaan, mutta kukaan ei ollut aavistanut, että samaa mielialaa olisi
jo Sisä-Suomessakin. Teerevänä asettui nyt Götrik Fincke, monissa
taisteluissa karaistu, mieleltään uljas joskin ruumiiltaan rampa herra
ärhentävän miesjoukon eteen ja tiukkasi:
-- Mitä tämä on? Mikä hitto teillä on mielessänne?
Götrikin nuori, 16-vuotias poika Knut oli hänkin sillävälin herännyt
kuomusta, kuullut noita uhittelevia ääniä ja astui nyt miekka
kupeellaan kuin taisteluvalmiina isänsä viereen, kutsuen avukseen noita
kahta saattohuovia, jotka olivat jääneet väkijoukon taakse. Mutta isä
rauhoitti häntä parilla sanalla ja virkkoi taas yhä äänekkäämmiksi
käyneille talonpojille, jotka olivat vaatineet häntä pirttiin:
-- Niin, käykäämme tupaan, miehet, siellä kertokaa, minne te olette
matkalla, miksi liikutte täällä tällaisella joukolla?
Ryminällä painui koko miesjoukko pakkasesta pirttiin, jossa sillävälin
oli viritetty roimuava tervastuli, ja siellä kävi retkeläisten keskelle
temmattu ylimys verkalleen riisumaan suuret turkkinsa ja kallokkaansa.
Niiden sisältä ilmestyi hintelä, kuivahko, harmaapartainen äijä, joka
oli perin vaatimattoman ja vaarattoman näköinen ja joka rauhallisesti
nilkutti lieden ääreen ja siellä istahti pölkyn päähän, porisevain
miesten keskelle, joiden silmissä paloi kiihtymyksen tuli.
Tällä välin oli Mikkokin jo noussut nukkumasta, kuullut saapuneesta
vieraasta, ja hän katseli nyt sivulta tuota joukkoa, joka tervastulen
ympärille ryhmittyi. Hänen myötätuntonsa oli heti vanhan, raihnaisen
linnanherran puolella, joka siinä yksin istui hurjistuneiden,
kostonjanoisten miesten ivailtavana, ja häntä rupesi peloittamaan tuon
harmaapäisen ukon kohtalo, joka niin elävästi muistutti hänen omaa,
sodassa rampautunutta ja harmahtunutta isäänsä. Mutta äijä itse ei
näkynyt ollenkaan hätääntyneen tuon monipäisen joukon meluavasta
esiintymisestä. Varsin levollisesti hän siinä sukkasillaan ojenteli ja
lämmitteli reessä kangistuneita raajojaan ja kyseli sitä tehdessään yhä
uudelleen talonpoikain tarkoituksia, kutsuen poikansakin, joka näkyi
tilannetta enemmän oudoksuvan, viereensä istumaan.
Pian oli hän oivaltanut Martti Vilpunpojan talonpoikaisjoukon
johtajaksi, viittasi hänet ystävällisesti luokseen ja virkkoi:
-- Kerropas nyt oikein, minne olette matkalla?
-- Turkuun, vastasi talonpoikain johtaja karkealla, mutta kuitenkin
hiukan talttuneella äänellä.
-- Mitäs sinne näin miesjoukolla?
-- Tekemään marskin kanssa tiliä linnaleiristä ja rahvaan
hävittämisestä. -- Lapualainen oli istahtanut jakkaralle ja heilutti
uhkaavan näköisenä, joskin ilmeisesti epävarmana, tapparaansa
jalkojensa välissä, jatkaen kiihtyvällä äänellä: -- Kansa on noussut
Pohjanmaalla ja koko maassa, se ei siedä enää sortajiaan, se tekee
niistä silppua, -- tekee sitä sinustakin!
Pieni, harmaapartainen äijä silmäili tyyneesti ympärilleen, näki
kiihkoisat katseet, kiiltäviksi tahkotut aseet, kuuli miesten murinan
ja rupesi ymmärtämään. Mutta aivan rauhallisesti, ikäänkuin
hyväntahtoisesti, hän kävi puhumaan:
-- Olette eksyneet hullulle tielle, te erämaan miehet. Raskas on
rasitus ollut kansalle, tiedän sen. Mutta mitäs piruja? Te kuljette
aseissa, ryhmitytte kapinajoukoksi esivaltaa vastaan, syöksette itsenne
onnettomuuteen, -- elkää helkkarissa niin tehkö, tulkaa toki järkiinne!
Ettekö huomaa yritystänne epätoivoiseksi?
Martti Vilpunpoika urahti pari uhkaavaa kirousta, mutta sotkeutui
samalla sanoihinsa, -- hän ei kestänyt hennon, mutta varman herran
tuikeaa, tutkivaa, läpi-iskevää katsetta. Silloin Matti Leinonen
syrjemmältä vakavammin vastasi piiritetylle herralle:
-- Kansa on nääntynyt, sen tiennette, se ei kestä enää linnaleiriä eikä
huovien kiskontaa, se on nyt työntänyt nihdit ja ryttärit niskoiltaan.
Tuli mikä tuli, sorrosta on tehtävä loppu. Ja jos sinä, Savonlinnan
herra, olet kansan mies, niinkuin on sanottu, niin yhdyt meihin ja
Kaarlo herttuaan kukistamaan marskin vallan.
Götrik Fincke vihelsi hiljaa, kuullessaan Kaarlo herttuan nimen
mainittavan. Hän aavisti siitä, että yrityksellä lie sittenkin laajempi
kantavuus kuin hän oli luullutkaan. Mutta hän jatkoi sävyisästi:
-- Olen aina elänyt hyvissä väleissä kansan kanssa ja koettanut
lääniläisteni puolta pitää, kun heitä on liiaksi rasitettu. Ja juuri
siksi tahtoisin teille nytkin parastani neuvoa: heretkää pois aseista.
Herttua ei Ruotsista voi tulla avuksenne jos tahtoisikin, eikä hänkään,
enempää kuin minä, voi hyväksyä kapinaa.
-- Mutta onpa hän meille avunlupauksensa antanut, väittivät aseistetut
miehet nyt pirtin joka nurkasta. Ja taas vedettiin esiin se
Södermanlannin herttuan nimiin laadittu kirje, joka Finckelle luettiin.
Mutta tämä puisteli vain päätään:
-- Teitä on petetty miehet, kuljette omaa turmiotanne kohti. Säälin
teitä, en tahtoisi tuhoanne, ja siksi varoitan vielä kerran: heretkää
pois!
-- Mutta mehän kysymme vain oikeuttamme, intti Matti itsepäisesti. --
Majoitus on laitonta, kiskonta samoin, nyt on herrain siitä kerrankin
vastattava!
Äänekkäästi pirtintäyteinen väki ilmoitti yhtyvänsä Matin puheisiin ja
piiri puristui yhä uhkaavammin pienen linnanherran ympärille. Mutta
tämä nousi sangen rauhallisesti:
-- Rasituksenne on ollut suuri, sen ymmärrän. Mutta sittenkin: Ystävänä
teitä varoitan nousemasta kuningasta ja esivaltaa vastaan.
-- Emmehän nouse kuningasta vastaan, ja Ruotsin hallituskin on
puolellamme. Kuitian marskin ja hänen heitukkansa me vain
karkoitamme...
-- Ja siten uhmaatte juuri esivaltaa, sillä he ovat ruunun
luottamusmiehiä. Ja se on rikos, jota seuraa rangaistus. -- Pieni herra
astui askeleen oven puoleen, jossa hänen turkkinsa ja kallokkaansa
olivat, virkkaen taas virallisemmin: -- Mutta puhuttu on jo tarpeeksi,
nimismies, toimita hevoset, matkalle on jo lähdettävä.
-- Siitä lähdöstä ei tule mitään, hevoset tarvitsemme me, kivahtivat
siihen kuumimmat miehet, ja asettuivat seinäksi Fincken eteen. Tämän
nuori, kuumaverinen poika rupesi jo sitä röyhkeää väkivaltaa vastaan
reuhtomaan ja tapasi miekkansa kahvaa. Mutta isä asetti hänet taas ja
virkkoi aivan rauhallisesti:
-- Tehkää tilaa miehet, minua ette kuitenkaan säikytä. En pelkää
henkeäni täällä enempää kuin sitä olen pelännyt lukemattomilla
sotatanterilla, missä lopulta olen rammaksi joutunut. Tarkoitan
parastanne, miettikää sanojani!
Ja hän astui taas askeleen eteenpäin. Mies-seinä syrjäytyi, epäilevinä
vetäytyivät uhkaajat taaksepäin ja kiivaimpainkin kinailijain kielet
rupesivat sammaltamaan. Poikansa avulla veti ontuva mies kallokkaat
jalkaansa, vyötti rauhallisesti turkit ylleen ja nilkutti miesjoukon
keskitse ulos. Mutta kynnyksellä hän vielä kääntyi tupaan päin ja
lausui vakavasti:
-- Koetan puhua puolestanne ja toimia rasitustenne helpottamiseksi.
Mutta vain sillä ehdolla, että palaatte kauniisti koteihinne. Hyvästi,
miehet!
Hän astui rekeään kohti, jonka eteen nimismies parastaikaa kenenkään
estämättä valjasti hevosta. Miehet jäivät pirtin ovelle keskenään
väittelemään siitä, olisiko Porkkalan herra laskettava ajamaan, vai
olisiko hänet pidätettävä talonpoikain vangiksi. Yksimielisyyteen siitä
ei päästy, mutta kukaan ei kiirehtinyt lähtevää estämäänkään.
Mikko Pietarinpoika, joka henkeään pidätellen oli kuunnellut tuvassa
tapahtunutta keskustelua, sitävastoin oli Fincken perässä astunut ulos
ja seisoi nyt hänen rekensä ääressä, kun matkustajat siihen nousivat.
Götrik-herra huomasi silloin hänen papillisen pukunsa ja virkkoi
ihmeissään:
-- Kuinka sinäkin, nuori pappi, kuljet kapinaväen mukana, -- opastathan
ja johdat laumasi aivan eksyksiin!
-- En heitä johda, en siihen kykene, koetan vain olla heille joksikin
hyödyksi.
-- Jos sitä haluat, niin käännytä heidät takaisin.
-- Luulen, herra, että se on jo liian myöhää...
-- Myöhää -- tuskitteli Götrik -- sehän olisi hirmuinen onnettomuus!
Vai oletko sinäkin saman eksytyksen riivaama kuin he?
-- Olen isoksi osaksi heidän kannallaan. Tunnen heidän kärsimyksensä.
Maltti ei kestänyt enää. Kansa on lopulleen kiusattu, tämä nousu ei ole
yksin heidän syytään.
-- Siinä sinä piru vie olet oikeassa, virkkoi pieni herra nyt
vakavissaan, rekeen istautuen. -- Mutta he sen kaiken kumminkin saavat
maksaa. Hullu juttu! -- Mutta nyt ei auta. Kanutus, poikani, painaudu
viereeni, nyt lähdetään ajamaan!
Pirtissä oli tällävälin taas kiihtynyt, ärtynyt mieliala päässyt
voitolle ja muutamat sydämistyneet, nuoret talonpojat juoksivat hevosen
kuolaimiin, herran lähtöä lopultakin estääkseen, hokien:
-- Ette hitto soi lähdekään. Turkuun teidätkin viemme, siellä ne
käräjät käydään...
Mutta silloin korotti Mikko-pappi hennon äänensä:
-- Tähän rampaan mieheen älkää koskeko, sehän olisi häpeällistä ja
raukkamaista. Hän ei ole teille pahaa tehnyt.
Tuokioksi pihahti kuuma kina pimeällä pihalla.
-- Yhtä luuta vuohensarvi -- herra kuin herra, huudettiin moittivasti
papille. -- Vai laskettaisiin tämä marskin kätyri noin vain menemään,
meitä takaapäin sitten ahdistaakseen.
-- Eikö hemmetissä! Onko hän meidän puolellamme vai meitä vastaan --
vastatkoon?
-- Teidän puoltanne pidän vielä sittenkin, kun te olette lyöneet päänne
kantoon, vastasi vanhus reestään. -- Mutta tätä puuhaanne en voi
hyväksyä.
-- Kuuletteko, kiinni se mies, kiivailivat hurjimmat.
-- Valjaat alas!
Mutta tanakka, roteva mies talonpoikain joukosta asettui nyt Mikon
viereen kuolaimiin, ryntääjiä loitomma häätämään. Se oli Erkki
Pietarinpoika, Savonlinnan entinen vanki, ja hän siitä voimakkaasti
jyrähti:
-- Syrjemmäs, miehet! Minä tunnen Savonlinnan isännän, olen hänen
alaisenaan ollut. Se mies ei ole kansan sortaja, häneen älkää kättänne
satuttako. Vanhus ajakoon rauhassa!
Tämä melkein uskonnolliselta hartaudelta kajahtava varoitus ja vaatimus
vaikutti rytistäjiin taltuttavasti.
-- No, ajakoon. Menköön matkoihinsa, murisivat nyt kiihkeimmätkin.
Siihen keskeytyi väittely pihalla ja kuomureki lähti kahden huovin
saattamana kenenkään estämättä solumaan törmää alas pimeälle joelle.
Miehet kuuntelivat kotvasen aisakellon äänen loittonemista ja rupesivat
sitten valjastamaan omia hevosiaan ja korjaamaan sustensa mäystimiä
Sillä pirtistä oli tullut käsky, että retkikunnan oli senkin lähdettävä
liikkeelle jatkaakseen matkaansa länttä kohden.
Pakkanen oli aamutunneilla yhä kiihtynyt, se paukahteli talon nurkissa,
nirskui anturain alla ja tuntui turkkien läpi pureutuvan luihin asti.
Huuruna nousi henki miesten liikkuessa ja parrat jäätyivät
pörröttäviksi ja kankeiksi. Tässä aamupakkasessa hiihtämään
tuntemattomia kohtaloita kohden nousivat miehet siis nyt suksilleen tai
resloihinsa ja pitkä raito lähti taas verkalleen kiemurtelemaan
talvitietä myöten länteen päin. Ääneti siinä nyt hiihdettiin. Porkkalan
vanhan herran varoitussanat olivat sittenkin vajonneet ja jääneet
pistämään monen miehen mieleen, ja he kävivät nyt taivalta tehdessään
niiden johdosta uudelleen sydämissään niitä samoja hiljaisia käräjiä,
jotka heitä varhemmin olivat vatvoneet, mutta jotka he jo olivat
luulleet päättyneiksi.
Syvimmin ja voimakkaimmin velloivat nuo öisessä kohtauksessa uudelleen
virinneet mietteet nuoren Mikko-papin mieltä, kun hän aamun verkalleen
sarastaessa ajoi raidon loppupäässä huurteisen metsän halki. Hän
saattoi niin hyvin kuvitella, mitä äsken oli liikkunut vanhan, kansalle
ystävällisen ylimyksen mielessä. Tämä ymmärsi epäilemättä täysin kansan
toivottomuuden, hän suri ilmeisesti sydäntään myöten sitä erehdystä,
johon nuo muuten kärsivälliset talonpojat olivat antautuneet, hän olisi
varmasti tahtonut tehdä kaiken voitavansa, vapauttaakseen heidät
toivottomuuteen vieneestä painajaisestaan. Mutta hän ei voinut muuta
kuin varoittaa ... ja hänen täytyi vain varoittaa viimeisiin asti,
vaikka tiesikin varoituksensa turhaksi. Tämän oivalsi Mikko ja ymmärsi
tuon kaiken hyväntahtoista vanhusta vakavasti huolettaneen.
-- Mutta eikö hänkään sitten voi solmun avaamiseksi tehdä jotakin
muuta, eikö löydä hänkään mitään rauhallista ratkaisukeinoa? Ja eikö
löydä sitä kukaan?
Näin kysyi nuori pappi hiljaisissa mietteissään ja vastasi itse:
-- Ei kukaan. Ja silloinhan ovat kaikki varoituksetkin turhat ja
tehottomat. Tapausten meno, hevosen jokainen askel, vie väkisinkin,
armottomasti, väkivaltaista ratkaisua kohden.
-- Ja silloin ei muuta voi tehdä, kuin koettaa taltuttaa intohimojen
raivoa, koettaa lievittää iskujen kireyttä, missä sen vain tehdä voi.
Näin hän ikäänkuin itseään lohdutti ja koetti puolustaa
mukanaoloaan kapinaväessä. Mutta kaukaa aamuseltaan hämärtyvässä,
sinervänhuurteisessa metsässä oli hän näiden mietteittensä keskeltä
usein näkevinään vilahdukselta vanhan isänsä vakavat, surumieliset,
varoittavat kasvot, -- vai olivatko ne Götrik-herran harmaapartaiset,
murheelliset, nuhtelevat kasvot, ne muistuttivat hänestä niin elävästi
toisiaan.
VII.
KUOLEVAN ROUVAN TALOSSA.