paranemaan, puheli Matti edelleen. -- Toisissa se usko on lujempi,
toisissa heikompi, mutta eipä tällä pihalla nyt ketään tarvitse
rohkaista eikä kannustaa, -- pidätellä mieluumminkin pitäisi ja
teroittaa heille yrityksemme vakavuutta. Toiset tahtoisivat jo heti
suinpäin hyökätä edelleen toisia odottamatta. Ja auta armias sitä
sisua, -- siellä palaa kosto!
-- Sen jo näen, huoahti Mikko. -- Sitä mielten kiihtymystä tahtoisin
puolestani liennyttää, sillä pelkäänpä, pelkäänpä...
-- Että se tekee tuhoja, niinkö? naureskeli Matti. -- Sitä ei voida nyt
välttää. Mutta koeta parastasi, pappi, sehän kuuluu virkaasi.
-- Tahtoisin tavata ja puhutella retken johtajia, -- missä he ovat ja
keitä he ovat?
-- Martti Vilpunpoika on kai tuolla tuvassa, vastasi Martti melkein
välinpitämättömästi. -- Mutta johtajat eivät tässä kovinkaan paljo
merkitse. Kansa on noussut omasta sisäisestä pakostaan ja se vyöryy
eteenpäin sen pakon voimalla -- johtajana on yhteinen sisu. -- Mutta
käydään jo tupaan.
Sitä kohden vieraitaan saatellessaan kertoi Matti, -- aina
sekaan heittäen leikkisän tervehdyksen tai kompasanan jollekin
vastaantulevalle tuttavalleen -- nyt tarkemmin, miten kansannousu
siellä Sysikorvessa oli puhjennut. Kohta kun ensi sana Pohjanmaalta
lennähti, oltiin selvillä, että ensiksi on huoli pidettävä näistä oman
kulmakunnan ryttäreistä. Mutta ennenkuin talonpoikaistaloihin
majoitettuihin syöpäläisiin, huoveihin tai nihteihin, käytiin käsiksi,
ajoi mieskunta Koskipäähän, seutukunnan pahimman painajaisen vieraiksi.
Kierrettiin talo, Sipi ei tiennyt mitään varoa, mies heitukkoineen
siepattiin kiinni ja pistettiin lujiin nuoriin.
-- Kai se sentään vastarintaa yritti, tiedusteli Erkki, joka Mikkoa
tupaan seurasi.
-- Ei kerinnyt, yhytimme hänet aamuvuoteeltaan. Mutta kuinka synkästi
se kirosi asian tajutessaan ... en ole sellaista raivoa koskaan nähnyt!
-- Hirteenkö miehen nyt veditte, kyseli Erkki edelleen.
-- Eikö helkkarissa, Ruotsin ruhtinaalle vietäväksi säästämme sellaisen
herkkupalan. Tuollahan se on saunassa salpain takana, -- eikö kuulu
sieltä mökinä nytkin, sen miehen luonto ei vähällä asetu!
Tosiaankin, saunasta kuului melua, mutta niin äänekästä, että Mattikin
pysähtyi sitä kuuntelemaan ja lähti harppaamaan rannalle päin. Niin,
olihan hän asian arvannut, se ei ollut yksinomaa Koskipään Sipin ääntä.
Muutamat retkeläiset olivat edellisenä yönä käyneet ryöstämässä erään
kaukaisemman knaapinkartanon ja tuoneet sieltä tullessaan tynnyrin
olutta, jonka olivat asettaneet saman saunan porstuaan. Ja siellä kävi
alituiseen miehiä tappia vääntämässä ja suuren innostuksensa
aiheuttamaa janoaan sammuttamassa -- siitä ne kävivät isoäänisiksi.
Tästä menosta ei Matti pitänyt -- rohkeutta ja uhmaa oli miehillä
muutenkin tarpeeksi --, ja sillä kiirehti hän nyt juopottelevia ja
rähiseviä miehiä hillitsemään. Nämä kuuluivat siellä pönkätyn oven
takaa tekevän pilkkaa Koskipään vihatusta knaapista, joka nuoritettuna
makasi lauteilla ja jota tuo miesten karkea iva yhä ärsytti. Leinosen
Matti, joka oli ankara järjestyksen mies, ajoi rähjääjät pois saunasta
ja varoitti heitä sinne palaamasta. Mutta kun Koskipää tunsi Matin
äänen eteisestä, niin hänen raivonsa yltyi uuteen vimmaan ja hän karjui
sieltä äänellä, joka kaikui laajasti yli pihan:
-- Tämän olet nyt aikaansaanut, sinä Matti Leinonen, kavala naapuri,
mutta tästä kaikesta saat kerran karvaasti vastata. Niin, minä olen
nuorissa nyt, henkenikin voit nitistää, mutta esivalta, jota palvelen,
se elää. Sinä olet nostanut kansan kuningasta ja marskia vastaan, ja se
tekosi ei jää rankaisematta. Et tahtonut toimia yhdessä esivallan
edustajan kanssa, mutta muista, sen tyttäresi, jota et mulle antanut,
sen löydän kerran, kun sinä itse hirressä roikut...
-- Suus kiinni, taikka ... karjasi Leinonen, mutta naurahti samassa
suuttumukselleen, kääntyen seuralaistensa puoleen: -- Tuollaista se on
kansansortajain kiukku, kun kerrankin tilille joutuvat.
-- Luuletteko, tomppelit, Klaus Flemingin jättävän tämän kolttosenne
kostamatta, torisi ääni edelleen saunasta melkein ilkkuen. -- Laulunne
on oleva lyhyt, hän hirttää teidät omiin suoliinne!
-- Eiköhän siltä pitäisi tukkia ääni tarkempaan, virkahti silloin Erkki
varoittaen, tuota ryöppyä kuunnellessaan. Ja eräs oluenjuojista
tarjoutui heti kirveenkamaralla iskemään pahasuisen vangin varsin
vaiteliaaksi. Mutta Matti ei noista vangin uhkauksista välittänyt, hän
vain komensi kaikki saunan eteisestä pois, sulkien vahvalla pönkällä
senkin oven. -- Karjukoon siellä iltikseen, kyllä tälle törmälle ääntä
mahtuu!
Mutta Mikon sydäntä olivat vangitun, kiukusta puolihullun
huovipäällikön huudot ja uhkaukset pahasti karmaisseet ja ilkeästi soi
tuo rämisevä ääni vielä hänen korvissaan, kun he taas saunatörmältä
astuivat tupaan päin. Sekoittihan knaapiraakimus Elisankin
sydäntyneisiin sadatuksiinsa, talon herttainen tytär on siis yhä vielä
tuon hurjan miehen likaisessa mielessä ja synkissä uhkauksissa! Jos hän
kerran vapaaksi pääsee, jos talonpojat joutuvat tappiolle, kamala on
silloin tosiaan sen tyttöraukan kohtalo, jota Mikko ei nyt vielä ollut
nähnytkään, mutta jonka kuva taas ilmielävänä ja kirkkaana välkkyi
hänen mielessään.
-- Kapinoitte esivaltaa vastaan! -- ne vangin syyttävät kiljahdukset
kajahtivat yhä saunasta, eikähän Mikko voinut kieltää, että se syytös
oli tosi. Oliko siitä siis tällekin talolle tosiaan koituva kauhea
kosto...?
Etsien pälyivät Mikon levottomat silmät, kun hän astui puolipimeään,
väentäyteiseen pirttiin, mistä tunkea ilma lemahti häntä vastaan.
Siellä oli märkiä turkkeja ripustettu orsille kuivamaan, miehiä makoili
pitkin permantoa, toisia turisi äänekkäästi seinäraheilla. Uunin luona
hääri naisia keittohommissa, Matin pyylevä emäntä tuntui siellä
apulaisiaan komentavan, mutta niidenkään joukosta ei hänen katseensa
löytänyt sitä, jota se haki. Oli joku tuttavakin miesjoukossa. Uunin
kupeella aukoi eväitään Apajan ankara äijä ja kurkistihan ovelta
Karmalan vanhantalon isäntäkin, -- ovatpa totta tosiaan miehet tarkoin
mukaan saatu, jos yksin tuo yksivakainen Tuomaskin, joka muuten ei
konnultaan liikahtanut, harvoinpa kirkkoonkaan, oli pistänyt kirveen
vyönsä alle ja lähtenyt miesjoukon meininkejä katsomaan! Ja innostuksen
tulta paloi nyt hänenkin harmaissa silmissään ... toimeliaana oli
hänkin ollut mukana, kun ajettiin huovit Karmalan kylästä pois, niin
kehaisi hän kiilto silmissään Mikolle, joka häntä siinä ohimennen
tervehti ja puhutteli. Sitä hän vain ei oikein ymmärtänyt, miksi
heidän, häädettyään jo häristäjänsä pois omasta pitäjästään, piti
lähteä vielä muihin pitäjiin tappelemaan, hän puolestaan halusi jäädä
tänne kotikontuaan varjelemaan.
-- Jää pois, virkahti Matti naureskellen. -- Hyvä on, kun joku mies
kylään jääpikin naisväen turvaksi, monta niitä ei jää!
Matti vei nuoren pappisorpanansa pirtin perälle, suuren perhepöydän
ääreen, ja raivasi hänelle sen vieressä istumasijan. Siellä oli
arvohenkilöitä muitakin ... ensimmäisenä osuivat Mikon silmät
hämmästyneinä Turun aikaiseen parhaaseen työtoveriinsa ja
kohtalotoveriinsa, Eero Markonpoikaan, joka siinä istui matkamiehen
puvussa turkit levällään, kallokkaat jalassa. Nuoret papit, jotka
kolmikuukautisen eron jälkeen nyt yhtäkkiä tapasivat toisensa heille
näin oudossa seurassa ja vielä oudommalla retkellä, hyökkäsivät syliksi
toisilleen ja kävivät kokemuksiaan kertomaan. Eero oli joutunut näihin
omituisiin olosuhteisiin aivan samoista syistä ja vaikuttimista kuin
Mikko: halunsa päästä lähelle kansaa, pysyä sen täydessä luottamuksessa
ja vaikuttaa siihen oli hänet saattanut yhtymään Laukaan partiomiehiin
ja lähtemään tälle aseretkelle, vaikka se tietysti häntäkin monessa
suhteessa epäilytti. Olipa hän sentään innostuneempikin kuin Mikko
talonpoikain asiasta, ja tämä nyt Mikkoa kummastutti, sillä ennen Turun
aikoina oli Eero Markonpoika ollut verrattain välinpitämätön rahvaan
tarpeista ja mielialoista. Mutta samalla tämä vanhan toverin ja
virkaveljen kohtaaminen näillä retkillä Mikkoa tietysti varmistikin ja
rohkaisi.
Aivan pitkään eivät toverukset kumminkaan nyt voineet keskenään
tarinoida, sillä saman perhepöydän ääressä istui miehiä muitakin, jotka
pian puuttuivat pappien keskusteluun ja joihin Mikonkin oli huomionsa
kiinnitettävä. Toverukset tulivat kosketelleiksi kuningas Sigismundon
ja Södermanlannin herttuan välistä, taas yhä pingoittunutta
ristiriitaa, joka saattoi sangen ratkaisevasti vaikuttaa alkaneen
kansannousun kohtaloon, ja siihen iski heti kiinni pöydän toisella
puolella istuva vilkaseleinen, liukaspuheinen mies, jonka Mikko pian
oivalsi retkeläisten johtomieheksi. Tämä lyhytläntä pukinparta, jonka
tummat, etsivät silmät alituiseen pälyivät ympärilleen ja joka
puhuessaan usein ponnahti pystyyn, oli nyt juuri Martti Vilpunpoika
Lapualta, Savon ja Pohjois-Hämeen nostattaja, ja hän väitti kohta,
että kansannousu on järjestetty ja ajankohdaltaan sovitettu juuri
Kaarlo-herttuan ohjeiden mukaan. Jahka talonpojat ovat tehneet selvän
painajaisistaan, kiskovista huoveista ja nihdeistä, tulee ruhtinas
Ruotsista ja tekee lopputilin rautamarskin kanssa ja järjestää maassa
asiat.
-- Niin, mehän ollaan matkassa juuri Kaarlo-ruhtinaan ja Ruotsin
hallituksen nimessä ja kehoituksesta, virkkoi Eero Markonpoika,
selittäen asiaa tietämättömälle toverilleen.
-- Onko siitä takeita, varmuutta? kyseli Mikko hiukan epäillen.
-- No totta jumaliste, sävähti pöydän takana istuva mustasilmä silloin,
painautuen taas pöydän yli toveruksia kohti. -- Ettekö ole kuulleet
ruhtinaan kirjeestä?
-- Kuullut siitä olen, vaan en ole sitä nähnyt enkä lukenut, vastasi
Mikko. -- Onko se mukananne?
-- Tietenkin, povellani sitä vaalin kuin aarrettani, vakuutti
lapualainen, ja kävi kohta mekkonsa salapoimuista kaivamaan esille
mustunutta, paljo sormittua ja laskoksistaan jo kulunutta
pergamenttipalasta. -- Olen tämän lukenut jo ainakin sata kertaa, mutta
kerta vielä, oli menneeksi...!
Uteliaana keräytyi pirtintäyteinen rahvas siihen pöydän ympärille
kuulemaan tuota paljo puhuttua Ruotsista saapunutta kirjettä, johon
heidän retkensä suurelta osalta perustui. Useimmat olivat sen tosin jo
kuulleet, vaan sen uudelleen kuuleminen heitä aina innoitti, sillä se
heille vakuutti, että he eivät toimineet ominpäinsä esivaltaa vastaan.
Kirje oli näet todella kirjoitettu kuin Kaarlo herttuan, kuninkaan
sedän, nimessä ja puolesta. Kansaa siinä tosiaankin kehoitettiin
nousemaan aseisiin ahdistajiaan vastaan ja usean vuoden verovapaus
luvattiin jokaiselle retkelle lähtevälle. Sellaiseen Ruotsin
hallituksen neuvoon ja kehoitukseen kannatti kylläkin vedota, myönsi
Mikko, joka silmät selällään Martti Vilpunpojan suomalaista
kirjeentulkintaa kuunteli ja itsekin sivulta seurasi pergamentille
piirrettyjä, ruotsinkielisiä rivejä. Mikko pyysi kirjeen ihan omaan
kouraansa: oikein oli sen Vilpunpoika esittänyt, mutta Mikkoa
oudostutti, ettei siinä alla kuitenkaan ollut ruhtinaan
nimikirjoitusta, vaan toinen, erään Mustasaaren kauppiaan nimi.
-- Sen miehen minä tunnen, selitti siihen Leinosen Matti, joka hänkin
taas oli juoksuistaan ehtinyt pöydän ääreen tuon kalliin kirjeen
lukemista kuuntelemaan. -- Tapasin hänet Tukholmassa, kun olin
tämänpuoleisten edustajana valitusmatkalla, ja hän se juuri siellä
meidän asiaamme valtioneuvosten luona ajoi. Rehti mies, hän on vain
jäljentänyt ruhtinaan kirjeen ja pannut varmuudeksi oman nimensä alle.
-- Mutta miksi ei siinä ole ruhtinaan nimeä? tiedusteli Mikko vielä
oudoksuen asiaa.
-- Mitenpä hän ruhtinaan nimen siihen kirjoittaisi, selitti nyt Eero
Markunpoikakin, joka kirjeen oikeaperäisyydestä tuntui olevan täysin
vakuutettu. -- Onhan se herttuan nimissä kirjoitettu...
-- Totta jumaliste, juttuhan on selvä, kiivaili Martti Vilpunpoika,
heittäen utelevaan pappiin miltei nuhtelevan silmäyksen. -- Verovapaus
jokaiselle, joka mukaan lähtee, saat näistä puolin huoveista ja
voudeista vapaana itse viljellä maasi ja itse väkinesi syödä, minkä
kaskesta ja järvestä irti saat... Sellainen on tämä paperi, -- kunhan
me ryttäreistä ensin selvä tehdään!
Martti Vilpunpojan äänessä ja eleissä oli paljo kansaan välittömästi
pystyvää, sen mieltä kiehtovaa ja kiihoittavaa hehkua, ja sillä
henkilökohtaisella vetovoimallaan hän olikin helposti saanut kansan
liikkeelle kaikkialla, missä hän vain kulki. Sokeasti kansa uskoi
häneen, joka lupasi vapauttaa talonpojat heidän rasituksistaan ja viedä
heidät Suomen Turkuun tekemään tiliä kansaa sortaneiden ylimysten
koitoksista. Mikko älysi pian, ettei hänen olisi ollut viisasta
pitemmältä esittää epäilyksiään tuosta ruhtinaan kirjeestäkään,
sydäntyneet miehet eivät sellaista saivartelua ymmärtäneet eikä
suvainneet. Siksi hän vaikeni, uskoen kernaasti, että kirje todella
sittenkin oli Kaarlo-herttuan valtuudella kirjoitettu. Mutta kun
nuoret papit vähän myöhemmin lähtivät kuumasta tuvasta pihalle
vilvoittelemaan, virkkoi Mikko ikäänkuin omain mietteittensä vieläkin
vaivaamana:
-- Emme me virallisessa toimessamme saisi tuollaista kirjettä pitää
täysarvoisena.
-- Mitäs siitä tutkiskelee, vastasi Eero. -- Miehet vain ärtyvät...
-- Mutta entäpä, jos tässä olisi kansaa rumasti huiputettu, yritti
Mikko vielä alakuloisena, -- jos meidän, rehellisiä ollen, täytyisi
käsittää, että se rakentaa toiveensa petokseen...?
-- Ollapa vaikka niinkin, intti Eero, epäsuorasti myöntäen, että häntä
vainosivat samat epäilykset, -- mitenkäpä me voisimme enää muuttaa
asiain menoa, miten pysähdyttää vyöryä, joka on lähtenyt liikkeelle
luonnon pakosta?
-- Ei, Eero, sitä emme voi, tunnusti silloin Mikko. -- Kunpa voisimme
taltuttaa sen vihan voiman, ohjata sen siivolla suvantoon!
-- Koettakaamme sitä, mutta siihen tarvitsemme kansan täyden
luottamuksen. --
Ei ollut Mikko alakuloinen ainoastaan tuon uuden epäilyksensä johdosta.
Häntä kiusasi yhä enemmän se, ettei hän ollut vielä saanut tavata talon
nuorta tytärtä, jonka vuoksi, -- se hänen täytyi itselleen myöntää --,
hän ennenkaikkia oli Rautalammelta lähtenyt erämaan partiomiesten
mukaan. Melua ja nurinaa oli majatalossa joka taholla, hänen
ajatuksensa olivat revityt moniin säikeisiin ja ristiriitaisina ne
edelleen hänessä kamppailivat. Oliko hänkin, kansan paimen, mukana
ohjaamassa sitä petokseen ja onnettomuuteen? Ja miksi? Saattoiko hän
edes toteuttaa sen tehtävänsä, joka hänet pohjimmaltaan oli liikkeelle
ajanut, pelastaa neiden, johon hän oli mieltynyt ja joka kerran oli
häneen turvautunut, raakalaisen kynsistä...?
Joku retkikunta talonpoikia palasi taas hoilaten keskustaloon joltakin
partiomatkalta ja pihantäyteinen samoinkuin pirtintäyteinen väki
ryntäsi sen viestejä kuulemaan. Tuo partiojoukko se oli ollut
pyydystämässä kihlakunnan vihatuinta miestä, sen voutia Matti
Tordinpoikaa, hänen upeasta asunnostaan Jyrängön seuduilta ja samalla
nostattamassa sen puolen rahvasta aseisiin. Viimemainittu tehtävä oli
sille hyvin onnistunut, mutta vouti, yhtä ovela kuin ilkeä mies, joka
liikaveroilla oli kansaa vuosikausia rasittanut ja siltä laittomia
kyytejä vaatinut, hän oli ehtinyt livistää pesästään, -- oli kai
haistanut käryä. Mutta voudin talon olivat partiomiehet ryöstäneet --
saalista oli heillä nyt paljo mukanaan -- ja lopuksi polttaneet.
Kun väkijoukko oli rynnännyt pihanuotion ääreen näitä uutisia
kuulemaan, palasi Mikko, jonka silmä yhä etsien pälyili, takaisin
pirttiin ja siellä hän nyt karsinassa tyttönsä tapasi. Elisa hääri nyt
muiden naisten kanssa siellä talouspuuhissa, täytti juuri aitasta
hakemiaan eväitä matkalle lähteväin talonmiesten kontteihin. Kun tyttö
nyt yhtäkkiä näki edessään nuoren papin, jonka kanssa hän syksyllä oli
monet leikit laskenut, niin hän karahti punaiseksi kasvoiltaan ...
näytti ensi hetkessä säpsähtävän, mutta tuli sitten ujona ja arkana
tuttua sukulaismiestä tervehtimään, ja hetkisen he saivat nyt, sivussa
surisevasta väkijoukosta, siinä keskustella ja uudistaa syksyistä
tuttavuuttaan.
Yksinäisyydessään oli Mikko paljo hautonut mielessään syksyllä
virinneitä utuisia unelmiaan ja ne olivat hänen mielikuvituksessaan
pukeutuneet häilyviin, monenkirjaviin muotoihin. Nyt, kun hänellä taas
oli unelmainsa esine elävänä, kainona ja kukkeana siinä edessään, kävi
hänelle ikäänkuin yhtäkkiä ja väläyttämällä selväksi, että noilla
häilyvillä unelmilla on vain yksi toteutumismuoto, että juuri tässä nyt
hänen onnensa on, tässä hänen on viipymättä lyötävä lukkoon ne
kodinonnen kuvitelmansa, joita hän syyskauden oli mielikuvituksessaan
soinnuttanut. Tätä hetkeä vartenhan hän oli matkalle lähtenytkin. Mutta
matkaa jatkuisi nyt tästä edelleen miesjoukon mukana tiesi kuinka
pitkälle tuntemattomia kohtaloita kohden ... epävarmuuteen ei ole enää
varaa... Ja vain hetkisen Elinan kanssa juteltuaan kävi hän suoraan ja
arkailematta puhumaan tytölle:
-- Kun me tältä retkeltä palaamme, saanko silloin, Elisa, viedä sinut
täältä mukaani?
Tyttö ei hämmentynyt sitä äkkikysymystä niinkään pahasti, kuin Mikko
oli olettanut, tuo kysymys ei näyttänyt olevan hänelle aivan
odottamaton. Hän loi vain katseensa alas ja virkkoi:
-- Minutko, minne?
-- Emännäkseni Rautalammelle. Tässä ei ole aikaa pitkiin puheisiin.
Turvausit minun puoleeni kerran, Elisa, kun sinua ahdisti Koskipään
raaka ryttäri, tahtoisin suojella sinua edelleenkin häntä ja kaikkia
muita vastaan. Odotatko minua?
Kauan ei tyttö kainostellut. Hän kohotti suuret, luottavat, viattomat
lapsensilmänsä nuorta pappia kohden ja vastasi rohkeasti:
-- Odotan kernaasti, odotan ikävällä. Mutta tarvitseeko sinunkin lähteä
miesten matkaan?
Tosiaankin, miksi hän, rauhan mies, oikeastaan lähtikään tuolle
arveluttavalle retkelle, -- tämä houkutteleva kysymys iski nyt voimalla
nuoren papin ajatuksiin. Miksei hän palaisi täältä onnellisena
aviomiehenä kotiinsa, olihan hän matkansa varsinaisen tarkoituksen jo
saavuttanut... Mutta se hävetti häntä samassa tuo uusi ajatus, se
tuntui raukkamaiselta, -- aivanko itsekkäistä syistä hän oli erämaan
miesten matkaan lähtenytkin, vaikka oli itselleen ja heille kuvitellut
ja luvannut, että hän tahtoi heille olla apuna ja tukena retken
varrella, heidän taistellessaan henkensä puolesta? Ei toki...!
Verkalleen hän vastasi:
-- Olen luvannut seurata pitäjäläisiäni, ehkä voin heille olla joksikin
hyödyksi, ehkä estää heitä liiaksi riehahtamasta. Mutta kun retki on
onnella tehty, silloin palaan sinua hakemaan...
-- Jos silloin vielä olen täällä, vastasi tyttö alakuloisesti.
-- Missä olisit? Vai tahtoisitko, että en lähtisikään miesten matkaan?
-- Mentävä kai sinun on, muuten ei isäkään sinuun suostuisi...
-- Niin, Elisa. Kaipauksella nyt lähden, vaan samalla ilolla. Ja täältä
sinut tietysti löydän.
-- Meitä jää tänne vain vähäväkisiä naisia ja lapsia koko kylään ...
virkahti tyttö vieläkin kuin varoittaen.
-- Ja sinä pelkäät...? -- Mikon ääni vavahti, kun hän nyt yhtäkkiä
mielessään kuvitteli, mitä tuolla nuorella tytöllä samoinkuin miesten
jättämäin kyläin muilla turvattomilla naisilla todella saattoi olla
levottomiksi käyneinä aikoina syytä peljätä. -- Pelkäät, että miesten
poissaollessa huoveja voi tulla taloon?
-- Onhan toki Koskipää nyt nuorissa, virkahti tyttö siihen vähän
reippaammin, kun näki, miten raskaasti hänen epäilyksensä oli
vaikuttanut hentomieliseen pappissulhaseen. Mutta tämä jatkoi, yhä
värähtävällä äänellä:
-- Taikka sitäkö, että retki päättyy hullusti ja kosto saapuu
kylään...?
Silloin tyttö jo uljaasti vastasi:
-- Se ei saa päättyä hullusti, eikä pääty, onhan siellä isäkin
johdossa! Tervetuloa vaan takaisin...!
Väkeä oli taas palannut tupaan pihalta, jossa oli kuunneltu
partiolaisten kertomuksia, ja tyttö rupesi vetäytymään uunin luo, jossa
toisia naisia kiireisinä keittiöpuuhissa juoksenteli. Mikko ennätti
vielä ainoastaan pikaisesti kysäistä:
-- Ja silloin siis...?
-- Silloin...!
Elisa hupeni liukkaana naisten joukkoon ja Mikko jäi yksin seisomaan
tupaan taas ahtautuneiden, porisevain matkamiesten keskelle. Hänen
suonissaan veri kuumana kohisi -- olihan hän tuossa jo kosinut ja
saanut myöntävän vastauksen! -- Onnen aallot ne hänen mielessään nyt
ailahtelivat. Hänkö oli muka epäillyt tuon tytön mieluummin valitsevan
sulhasekseen Juhanan, huovipäällikön, -- turhia, turhia olivat ne hänen
syksyiset epäilyksensä... Mutta äskeisetkin epäilykset ja kaikki hänen
sydäntään velloneet ristiriidat olivat nyt tiessään, elämänusko,
mielenrohkeus ja luottamus edessäolevan retkenkin onnistumiseen oli
kuin taikavoimalla hänessä yhtäkkiä varmistunut, vasta nyt kuljettava
taival oli hänelle ikäänkuin kirkkaaksi selvinnyt. Käyköön nyt miten
tahansa, noiden säteileväin silmien vuoksi, jotka olivat häneen
luottamuksella katsoneet, oli hän nyt valmis kansan puolesta
retkeilemään ja omalla tavallaan taistelemaan...
Pohjolan varhainen talvi-ilta oli sillävälin jo käynyt pimeäksi,
tuvassa kävi vaikeaksi tuttujaankaan enää erottaa. Mikko pälyili
turhaan ympärilleen talon isäntää tavatakseen. Vihdoin kuului hänen
tuttu äänensä ovelta. Matti Leinonen astui sieltä tupaan ja Mikko
yritti silloin mielensä kuumassa innossa heti päästä hänen luokseen ja
hänelle, tytön isälle, puhua aikeestaan ja tulevasta lankoudestaan.
Mutta Matti, joka juuri palasi sijoittamasta toisia matkamiehiä
naapuritaloihin, ei häntä nyt nähnyt taikka joutanut kuuntelemaan. Hän
komensi vain tupaan kovalla äänellä:
-- Miehet nukkumaan nyt kaikki, niin pitkälle kuin permantoa
riittää ... aamulla aikaiseen on oltava matkalla! Silloin se alkaa ison
riistan pyynti, eikä näille kotoisille maille palata, ennenkuin huovit
on ajettu hiiteen talonpoikain mailta ja koko marskin sortovalta on
murrettu! Nyt lepoon!
Sitä käskyä toteltiin heti. Mikko makasi virkaveljensä Eero Markonpojan
kanssa, -- heille oli talon puolesta vielä illallinen tarjottu --,
pirtin peräpenkillä, mutta uni vältti kauan hänen silmäänsä. Raskas
kohina kävi tuvassa, jossa kyljikkäin lattialla nukkuva miesjoukko
kuorsasi, ilma oli siellä sakea ja kuumuus sietämätön. Mutta se ei
olisi estänyt väsyneen miehen unta. Hänen mielessään kierteli nyt vain
liian paljo kirjavia kuvia, mieluisia jos outojakin, ja ne kuvat
vaihtelivat siinä nopeasti. Olihan outoa salliman leikkiä jo se, että
hän, rauhallinen pappismies Turusta, äskeinen kapitulin apulainen,
jonka kaikki ajatukset olivat kohdistuneet kirkon ja uskonnon
kysymyksiin, nyt retkeili tällaisella »maallisella», sotaisella
matkalla kapinaväen mukana. Ei hän sitä itse ollut tahtonut eikä
tarkoittanut, tapausten meno oli vain viskellyt häntä mukanaan ja hän
oli antautunut rentonaan niiden viskeltäväksi. Miksi? Mikä oli hänet
tähän arveluttavaan seikkailuun vetänyt? Sairas aikako, jonka rajuimpia
syöksähdyksiä hän muka kuvitteli voivansa lievittää, vaiko säälinsä
kärsivää kansaa kohtaan, vaiko papillinen velvollisuutensa? Ei, ei
mikään niistä, -- nuoren tytön, melkein lapsen, kirkkaat, viattomat
silmät, ne ne olivat häntä vetäneet näihin pyörteisiin... Nyt oli hän
siis onnellinen sulhanen, onnellisin mies epäilemättä koko tuossa
sotaisesta yrityksestään hurmaantuneessa miesjoukossa, mutta oli nyt
sittenkin jo heti jättämässä aarteensa, kulkeakseen esivaltaa vastaan,
rikosten tielle! Voiko siitä hänellekään onnea kasvaa?