kaukonaapureita väliin on erämatkoilla tavattu ... kertoneet, että
Pohjanmaan talonpojat eivät aio näitä syöpäläisiä ikuisesti konnuillaan
kärsiä. He aikovat karistaa ne hartioiltaan...
Näitä hämäriä huhuja siitä, että jotakin on tekeillä, oli siis jo
levinnyt näihin kaukaisiin salokyliin asti, totesi Mikko, huomaten
samalla miltei kauhukseen, että tällaisilla tuumilla oli yhä edelleen
maaperää näiden kovasti kuritettujen mutta yhä kiusautuneiden
sydänmaalaisten mielissä. Hän ei kumminkaan osannut siihen mitään
virkkaa, mutta Erkki Pentinpoika, äsken linnan tyrmästä palannut mies,
joka kotiväkensä juttuja näihin asti oli ääneti kuunnellut, hän kävi
nyt harvakseen puhumaan:
-- Saattaahan olla taas monenlaisia tuumia käärmettyneiden talonpoikain
mielissä, mutta täällähän niitä jo yritettiin toteuttaa... Eikö lie
parasta nyt malttaa ja kärsiä ... hullusti kävi silloin viime
kerralla...
-- Hullusti kävi silloin, myönsivät isännät huoahtaen. Mutta heidän oli
ylen raskasta ajatella, että tätä kiusan menoa aina vain jatkuisi,
ilman että mitään helpotusta suunniteltaisiinkaan. He ikäänkuin
hapuilivat, janosivat edes jotakin toivoa, vähäistäkään valkenemista.
Ja yksi heistä virkkoi taas tuokion äänettömyyden jälkeen:
-- Olisiko vielä kerran valittaa ... selittää ruunun herroille, ettei
tätä majoitusta täällä salolla enää kestetä?
-- Valittaa, kenelle? kivahti siihen Apaja melkein suuttuneena. --
Sillekö marskille, joka meitä juuri kiduttaa...?
-- Taikka Ruotsin ruhtinaalle.
Siihen tarttui taas Mikkokin:
-- Taikka molemmille...
-- Onhan sitä valitettu jo molemmillekin, ei auta!
-- Mutta vielä kerran, puhui Mikko miltei hätäisenä, pyrkien, joskin
heikkoutensa tuntien, näin rauhoittavasti vaikuttamaan uusiin
seurakuntalaisiinsa, etteivät he maltittomuuksiin eksyisi. -- Sitten
vasta, jos hätä ei lopultakaan hellitä, mietittäköön muita,
toisenlaisia keinoja...
-- Vielä kerran, matki Kelala katkerasti. -- Pehmeneehän se kivikin
tippuvan räystään alla, mutta pehmenisikö herrain sydän?
-- Tuskin pehmennee, epäili Apaja. -- Mutta koetetaan vielä
valituspaperilla, en pane vastaan, tässähän meillä nyt on kirjamieskin
ääressä!
Alakuloisina ja heikoin toivein ryhtyivät erämaan miehet harkitsemaan
vieläkin uuden valituksen tekoa, ja ennen kaikkea päätettiin koettaa
yhä vakuuttaa Klaus Flemingille, että erämaa nääntyy linnaleirin alle.
Mikko muisti Turussa kuulleensa, että marskin puoliso, Ebba-rouva, joka
oli armelias ja hyvänsuopa ihminen, oli joissakin tapauksissa
puolustanut hätääntyneitä talonpoikia, ja päätti senvuoksi vedota
häneenkin.
Miehet valittiin siis lähtemään pitkälle matkalle vielä kerran yhteistä
asiaa ajamaan, ja Mikko, jolla oli kirjoitusvehkeet mukanaan, kävi jo
sinä yön seutuna päresoihdun liehuvassa valossa laatimaan mielestään
vakuuttavaa ja voimakasta valituskirjaa uusien seurakuntalaistensa
puolesta.
Kyti siis taas pieni toivon kipinä metsäkyläläisten mielissä, kun uusi
kappalainen seuraavana aamuna nousi venheeseen, jatkaakseen
tyyntyneempää selkää pitkin matkaansa Rautalammen kirkolle, ja
talonpoikain lähettiläät samaan aikaan soutivat etelään päin uutta
valituskirjaansa perille viemään. Hauras oli se toivo ja heltymätön
vihan sappi sydämessään silmäilivät isännät taas niitä hyvin syötettyjä
ryttäreitä, jotka, joutilaina vetelehtien, ylempää ahteelta ihmetellen
katselivat nuottarannalta eri tahoille hankkiutuvia matkueita.
Papin venheestä jäi nyt toinen soutaja rannalle, -- Erkki Pentinpoika
sai taas pitkien vaiheiden jälkeen jäädä rakkaaseen Kelalaansa
raatamaan kotoisilla halmeilla. Mutta hänen ja nuoren papin välillä oli
kuljetun taipaleen varrella punoutunut luja ystävyyden liitto, Erkki
oli hintelää kaupunkilaispoikaa koko matkan kuin holhottiaan hoivannut
ja virkkoi tälle vielä vesirajassa erottaessa:
-- Jos sinulle milloin taas matka tulee ja saattomiestä tarvitset,
tässä on silloin lähtijä.
-- Kiitos, Erkki, virkkoi nuori pappi puristaen uuden ystävänsä
kättä. -- Lupaukseesi luotan. Ja jos täällä käy ahdistus teille
ylivoimaiseksi, jos mielistä katkee maltti, niin hiihdä kirkolle, kerro
minulle, neuvotellaan yhdessä...
-- Tuohon käteen, -- tervennä mene!
IV.
POHJANMAAN VIESTIT.
Joulukuun alussa 1596 oli jo Suomessa täysi talvi. Suksikeli oli jo
metsissäkin menettelevä ja selillä se oli mainio, kun partiokunta
Kivijärven miehiä Pohjanmaan itäkulmalta hiihti suuren salon halki
Rautalammen uudispitäjään tuomaan tuoreita uutisia. He hiihtivät
hissuksiin pitkin laajan järven rantoja kylästä kylään, pistäytyivät
pirttien pimennoissa supattamassa isäntämiesten kanssa, kertoivat
kuulumisensa, vannottivat vaikenemaan ja ehättivät edelleen. Ja
rantakyläin isännät valjastivat hevosensa, ajoivat naapuriin
neuvottelemaan, että mitäs te tuumaatte ... ja luimistelivat kulmainsa
alta kyläahteella kyttääviä ryttäreitä. Kuumentava, humaiseva huhu
kulki kulona laajan, talvisen erämaapitäjän laidasta toiseen.
Keskellä viikkoa liikkui Rautalammen kirkollakin siten tavallista
enemmän väkeä ja pappilan tuvassa pistäytyi monenlaista matkamiestä. He
tarinoivat salavihkaa siitä, mitä Kivijärven miehet olivat kertoneet,
ja nuori kappalainenkin kuuli, ulkosalla liikkuessaan, katkelmia niistä
levottomista kuiskeista ja näki miesten silmissä intohimon verestävän,
mutta hän ei päässyt heti perille siitä, mikä heitä nyt niin
erikoisesti kuumensi ja hiihdätti. Vanha kirkkoherra, äreä äijä,
sitävastoin ei huomannut mitään. Hän vain murisi ja torui niitä, jotka
näin joutilaina keskellä viikkoa kyliä kulkivat ja pirtissä suutaan
pieksivät, eikä hän tahtonut heidän hulluista tuumistaan mitään
tietääkään. Mutta eräänä päivänä astuivat apulaispapin kylkeistupaan,
johon Mikko Martinpoika oli Rautalammen pappilassa sijoitettu, Apajan
isäntä ja Kelalan Erkki, vakava, miltei juhlallinen ilme kasvoillaan,
ja he pyörittelivät tärkeän näköisinä tuuheita karvalakkejaan
kämmentensä välissä.
Mikko ymmärsi heti asian vakavaksi ja rupesi, saatuaan tuttavansa
istumaan, kyselemään naapurikylän kuulumisia ja joko olivat sinne
asiamiehet marskin luota palanneet.
-- Jo palasivat, vastasivat miehet yksikantaan.
-- No, luvattiinko helpotusta linnaleiriin?
-- Ei luvattu...
-- Eivät tainneet miehet tavata siellä Ebba-rouvaa?
-- Olivat tavanneet senkin ... rouva oli kyllä ollut armollinen, kertoi
Apaja. -- Mutta kun he olivat marskille itselleen valituskirjansa
antaneet, niin suuttunut oli herra, haukkunut... Likeltä oli pitänyt,
ettei pistänyt miehiämme köysiin, kun oli kuullut, mistä he olivat.
-- Hän muisti viime käyntinsä täällä, lisäsi Erkki selittäen.
-- Niin kai. Ja se on muutenkin tyly ja kova ylimys, se Klaus-herra,
huoahti Mikko, muistellen omia Turun-aikojaan ja pettyneenä hauraissa
toiveissaan.
-- Ja kiukkuinen, kivahti Apaja tulistuneena. -- Oli kironnut, että
hänen ryttärinsä ovat vain täällä hyvin ja runsaasti ruokittavat, --
mitkä herkut heille sitten pitäneekään paistaa! Jos yhtä pitäjää
helpotetaan, silloin käy rasitus toisille sitä raskaammaksi, niin oli
herra tiukannut.
-- Ja sitähän se kyllä onkin, myönsi Erkki hiljaisella, harkitsevalla
äänellä. -- Mutta marski ei suostu väkeään vähentämään?
-- Ei, totesi Mikko, hän kun varustaupi sotaan! Se on auttamaton
umpikuja joka taholla!
-- Mutta se umpi on puhkaistava!
Apajan isännän rauhallisiin silmiin oli syttynyt outo kiilto. Hänen
luisevat, leveät kasvonsa karahtivat tumman punaisiksi eikä hän
malttanut enää istuallaan pysyä, kun hän jatkoi:
-- Ja se puhkaistaan! Nyt se puhkaistaan!
Mikko katsoi kummissaan hiljaisen salolaisen kiihtymystä, aavisti sen
takaa sammumatonta, pohjatonta lieskaa, jotakin pelottavaa ja
ratkaisevaa, ja kysyi melkein säikähtyneenä:
-- Mikä puhkaistaan? Onko jotakin uutta tulossa?
-- Tulossa on, selvänteko on käsissä!
-- Sitäkö ne ovat kuiskineet, nuo täällä kirkollakin liikkuvat miehet,
kyseli Mikko, ruveten jo ymmärtämään. -- Onko teille tullut sanantuojia
ja mistä?
-- Pohjanmaalta, selitti Erkki nyt tyyneemmin. -- Täällä on hiihtänyt
Kivijärven miehiä.
-- Eikä ne ole olleet leikin asioilla, säesti Apaja innostuneena.
Ja siinä innossaan kävivät vieraat nyt ääneti kuuntelevalle nuorelle
papille torvenaan kertomaan laajan korven takaa hiihtäneiden miesten
terveisistä ja kehoituksista. Apajan ääni vavahteli, hänen näytti
olevan vaikea hillitä kuumaa malttamattomuuttaan, Erkki sentään säesti
ja oikoi häntä rauhallisemmin ja asiallisemmin. Siellä suurten salojen
takana, Pohjanmaan Kyrössä, oli pidetty suuria kansankäräjiä ja tehty
suuria päätöksiä. Sinne oli tullut tieto, että Ruotsin ravakka
Kaarlo-ruhtinas on luvannut talonpojille apua, jos he ajavat hiiteen
marskin huovit maakunnastaan -- ja hiiteen ne oli jo ajettu. Siellä
ovat miehet nyt isäntiä maakunnassaan ja heillä on luja tuuma, että he
vapauttavat samasta ikeestä vielä muutkin maakunnat. Mutta niissä
kaikissa on talonpoikain nyt samalla noustava huovejaan häätämään,
muuten tulevat kyröläiset epäröiväin talonpoikainkin niskaan...
-- Sitäkö hiihtivät Kivijärven miehet teille kertomassa? uteli Mikko
henkeään pidellen.
-- Sitä. Jouluneellusviikolla he lähtevät Kyröstä liikkeelle ja
kulkevat aina Turkuun asti, vapauttaen kaikkialla talonpojat marskin
ryttärien painajaisesta.
-- Ja silloinko se alkaa rytinä täälläkin?
-- Silloin on meidänkin oltava valmiina, kirveet ja keihäät ja eväät
mukana. Ja ensi töiksi on tämän oman pitäjän huoveista tehtävä selvä!
-- Vai sellainen on nyt käsky, hoki Mikko hiljaa, henkeään pidellen,
mutta oivaltaen jo, mihin asiat ovat väkipakolla menossa.
-- Sellainen ... eikä se kuulemma enää järkähdä, vakuutti Apaja aivan
jyrähtäen. Mutta hän jatkoi kuitenkin tuokion kuluttua epävarmempana:
-- Mitä sanotte siitä te pastori, on kai meidänkin käytävä mukaan
siihen rytäkkään?
Se oli nyt erämaamiesten suuri ja vakava kysymys. Kansa nousee koko
maassa, pitäisikö heidän, enin kärsineiden, jäädä syrjään? Heitä
peloitti kolmen vuoden takainen kokemuksensa -- ankara oli heille ollut
rangaistus. Mutta silloin he olivat yksin nousseet esivaltaa vastaan,
yksin karanneet omien ryttäriensä kimppuun ja yksin saaneet kestää
vastuun. Nyt on liike yhteinen koko maassa ja sitä tukee Ruotsin
ruhtinas, joka on kuningasvainajan veli ja kansan ystävä...
Tuon kaiken oivalsi Mikko Martinpoika, mutta hän tunsi itsensä liian
nuoreksi ja kokemattomaksi ja epäileväksi mitään varmoja neuvoja
antaakseen. Hän oli läheltä nähnyt marski Flemingin mahtavuuden ja
voiman, tiesi hänet kuninkaan lailliseksi edustajaksi Suomessa ...
häntä peloitti kyröläisten kapinahanke eikä hän tätä pelkoaan
vierailtaan salannut.
-- Joka miekkaan ryhtyy, se miekkaan hukkuu, virkkoi hän ensin
ikäänkuin välittävästi, mutta jatkoi samassa: -- Oletteko itse sitä
vakavaa asiaa kotikylässänne kypsäksi pohtineet?
-- Onhan pohdittu jos punnittukin. Myrtynyt on siellä miesten sisu,
eivät aio he jättäytyä tänne huovien jalkoihin silloin, kun muut ne
päältään karistavat, kertoi Apaja. -- Mutta toisia siellä kyllä
epäilyttää, -- tämä Erkkikin se vain varottaa...
-- Niin, hän on vasta ollut sen sotakomennon kourissa, totesi Mikko,
saaden näin vahvistusta omille epäilyksilleen.
Mutta Erkki rykäisi ja virkkoi:
-- Hullusti saattaa talonpojille taas käydä, -- hullusti käy...! Mutta
jos muut suksille nousevat, niin nousen minäkin.
Miehet kertoivat nyt nuorelle papille vielä tarkemmin eri tahoilta
saamistaan viesteistä. Toisissa erämaanpitäjissä kuulutaan jo hiottavan
karhunkeihäitä ... Laukaassa, Lappajärvellä ... ja rintamailla on juttu
sama. Sysmän kulmalla ovat mielet kuumia, niin ovat matkamiehet
kertoneet, sinne on tuotu uutta majoitusväkeä, siellä ikävällä
odotetaan Pohjanmaan nousumerkkiä.
-- Vai jo Sysmässäkin, innostui Mikko. -- Jokohan lie Leinosen Mattikin
menettänyt kärsivällisyytensä!
-- Sehän siellä onkin kiivain kaikista, niin nimismies kuin onkin,
tiesi Apaja. -- Hän kuuluu äsken saaneen kymmenen ryttäriä omaankin
taloonsa...
Kuumentavana rupesi nyt veri Mikonkin suonissa kiertämään. Sellainen
kidutus on sietämätön, kaikkeen ei voi taipua, päätteli hän. Ja jos
Matti ryhtyy ajamaan ryttärinsä pois, silloin tosiaan on arpa heitetty!
Se mies ei suotta leikkiin käy, mutta jos hän siihen käy, hän joko
vapauttaa talonsa ja pitäjänsä taikka menettää kaikki, talonsa,
perheensä... Siinä ratkee nyt Elisankin kohtalo ... se mielle välähti
salamana Mikon tajuntaan ... jos siellä hullusti käy, silloin joutuu
tyttöraukka varmasti raa'an Koskipään armoille!
Veri kohisi Mikon korvissa eikä hänen mielensä enää päässyt
tasapainoon. Hänestä rupesi tuntumaan, että ne kohtalokkaat,
solmuksi sitoutuvat enteet, jotka nyt näyttivät tosiasioiksi,
välttämättömyydeksi kiteytyvän, ne pian tempaavat hänetkin
pyörteisiinsä, tahtoipa hän taikka ei. Jos jotakin siellä maailmalla
tapahtuu, silloin täytyy kyllä hänenkin olla siellä mukana, omaansa
vaalimassa ... tänne syrjään hän ei voi jäädä, täällä hänellä ei olisi
yön lepoa... Mutta samassa hän säikähti niitä uusia ajatuksiaan ja
päätelmiään: noinko hän yksityisluontoisten unelmiensa ja
mielihalujensa vaikutuksesta jo suunnitteli osanottoaan talonpoikain
arveluttavaan kapinanousuun, hän, jonka pitäisi neuvoa heitä asettumaan
ja malttamaan mielensä...!
Mutta talonpoikaiset miehet katselivat häneen kysyvinä, ikäänkuin
lopullista neuvoa ja apua pyytävinä, -- sitä vartenhan he olivat nyt
kirkolle tulleet. Ristiriitaisten mielialojen vielä sydämessään
kamppaillessa, mutta tuntien ikäänkuin joutuneensa jo talonpoikain
kohtaloon kytketyksi, virkkoi hän lämmöllä:
-- Kyllä tunnen tuskanne ja ymmärrän, että se ei lienny, ellei joku
ratkaisu tapahdu. Siksi en voi teitä kieltää hankkeista, jotka ovat
vaaralliset, mutta joihin kärsimyksenne teidät ajaa. Harkitkaa asiaa
vielä keskenänne, harkitkaa se joka kolkalta. Mutta jos päätätte yhtyä
Pohjanmaan miehiin ja jos nämä todeksi tulevat teitä retkelle
vaatimaan, niin mukaanne lähden silloin minäkin, en teitä jätä...
Voinko olla teille joksikin avuksi, sitä en tiedä; ehkä tarvitsette
joskus kirjamiestä, ehkä sielunpaimentakin ... olen valmis sellaisena
kulkemaan matkassanne ja jakamaan kohtalonne. Mutta ominpäin älkää
mihinkään ryhtykö, odottakaa ensin, mitä muualta kuuluu.
-- Se olkoon sovittu, vastasi Apaja innostuneena ja nuoreen pappiinsa
ihastuneena. Mutta Erkki tarttui hänen käteensä hyvästiksi ja virkkoi
lämmöllä:
-- Kun Pohjanmaalta lähtökäsky saapuu, -- ja varmasti se saapuu --,
silloin ajan minä tänne kirkolle sinua hakemaan, Mikko. Silloin on
rauhanpäivä poissa!
Niillä puheilla lähtivät Apajan kylän miehet Rautalammen pappilasta,
jonne nuori kappalainen jäi levotonna punnitsemaan antamaansa lupausta.
Hän ei näissä asioissa voinut saada mitään tukea eikä neuvoa vanhalta
kirkkoherralta, joka oli kokonaan vetäytynyt kuoreensa eikä vieläkään
talonpoikain hankkeista mitään tiennyt taikka -- tahtonut tietää. Yksin
oli Mikon seistävä päätöksensä takana, yksin odotettava, mitä tuleva
oli.
* * * * *
Kului viikko, toista, eikä asiasta sen enempää kuulunut. Mikko liikkui
toimissaan kylällä, puhutteli isäntämiehiä, mutta uusia viestejä ei
ollut saapunut Pohjanmaalta eikä suolaostoksiltaan palanneet
markkinamiehet tienneet muuallakaan mitään kansannousua tapahtuneen.
Mutta sen oivalsi nuori pappi, että tämä oli tyyntä myrskyn edellä, ja
hän tiesi, että nyt Rautalammen taloissa hiottiin isien vanhoja
keihäitä ja terästettiin vasamankärkiä ikäänkuin suurpyyntiä varten.
Vielä eli hänessä kuitenkin heikko toivo, että uhkaava palo sentään
sammuisi alkuunsa.
Mutta eräänä tuiskupäivänä nähtiin parvi lyhytturkkisia, kirvesvöisiä
miehiä hiihtävän viistoon kirkon ohi Rautaselän rantaa pitkin etelään
päin. Heitä oli vain puolensataa miestä, mutta poiketessaan rantakyliin
he vakuuttivat, että heitä on jo viikon perästä tuhat, -- nyt on
siekailematta noustava suksille! Pyrynä lennähti tämä heidän vaativa
viestinsä kylästä toiseen: pohjalaiset ovat saapuneet, johtajanaan
Martti Vilpunpoika Lapualta, he käskevät mukaansa, nyt alkaa retki
etelään! Martti Vilpunpojan partioväki on vain pieni osa sitä valtaista
talonpoikaisjoukkoa, jonka sanottiin lähteneen Kyrön, Lapuan ja
Ilmajoen pitäjistä liikkeelle vapauttamaan maan ryttärien ja voutien
painajaisesta ja joka useita teitä pitkin samosi Suomen Turkua kohden.
Lapualainen neuvoi rantakyläin miehille, mitä heidän on tehtävä, minne
ensiksi riennettävä, missä kokouduttava, ja jatkoi itse nopeasti
nostatusmatkaansa. Mutta jäljellejääväin piti heidänkin matkallaan
nostattaa aseisiin koko pohjoisen Hämeen ja koko Savon rahvas ja
lennossa rientää sovittuihin yhtymäpaikkoihin, -- erämaan miesten oli
yhdyttävä Päijänteen rannalla, Sysikorvessa.
Jo syttyi taas palo erämailla. Pappilaan saapui sanoma, että jo on
vouti vangittu, jo hänen verorenkinsä surmattu; toisissa kylissä ovat
talonpojat iskeneet kuitiksi niihin majoitetut huovit, toisista ovat
nämä kiireisesti paenneet tai lymynneet sakeimpiin metsiin.
Erämaa eli. Pappilan portailta näki Mikko Martinpoika pienempäin
partiojoukkojen hiihtävän pyrynä etelään päin ja joka talosta heihin
uusi lähtijä liittyi.
Levottomana hän sitä katseli ja kuunteli, kuin jo kohtalonsa tuntien,
noita lenteleviä viestejä. Vyöry oli lähtenyt liikkeelle, sitä ei
voinut enää pidättää mikään. Päättynyt oli siis hänenkin rauhantyönsä.
Ja eräänä päivänä ajoi Erkki Pentinpoika Apajan kylästä vihurina
pappilan pihaan, työntyi turkeissa ja kallokkaissa kylkeistupaan ja
huudahti Mikolle:
-- Nyt sitä lähdetään, maisteri! Pitkä retki on edessä.
-- Sinäkin olet jo lähtöinnossa, Erkki, virkkoi Mikko hiukan
epävarmana. -- Epäilit vielä, kun viimeksi täältä lähdit.
-- Nyt ei epäile enää kukaan, kaikki ovat jalkeilla!
-- Ja kaikki varovaisuus on nyt tiessään?
-- Niin on -- tuli mikä tuli! Martti Vilpunpojalla on näet povellaan
sellainen taikakalu, joka innostaa epäilevimmätkin.
-- Mikä se on? kysyi Mikko ihmeissään.
-- Se on Ruotsin ruhtinaan, Kaarlo herttuan kirje kaikille tämänkin
kulmakunnan asukkaille. Siinä hän käskee miehen talosta, kaksi
parhaasta lähteä marskia vastaan ja lupaa lähtijöille viiden vuoden
verovapauden.
-- Vai on jo herttua aivan julkisesti asettunut sotakannalle kuningasta
vastaan, puhui puolittain itsekseen nuori pappi. -- Sota on siis
puhjennut! Silloin kai hän saapuu itse Suomeen meitä auttamaan?
-- Niin saapuukin. Olen itse nähnyt tuon kirjeen, -- sen voimalla nyt
Pohjanmaan miehet kulkevat eteenpäin. Ja kaikkialla syttyy nyt roimuten
koston tuli!
-- Koston tuli, matki Mikko kalpeana ja vakavana, ruveten sullomaan
heiniä kallokkaihinsa. -- Kasvaako kostosta mitään siunausta?
-- Sitä emme tiedä, vastasi Erkki talttuneena, mutta ilman arkailua. --
Retkeä ei vain voi enää peruuttaa kukaan. Lähdetkö matkaan?
-- Olenhan sen luvannut. Kansan mukana tahdon kulkea, vastasi Mikko. --
Minne ajamme siis nyt ensiksi?
-- Sysmään, siellä yhdytään eri tahoilta. Joukko kasvaa joka kylältä,
se kiihtyy kuin nielevä koski. Sellaisen vyöryn voimaa ei voi enää
pidättää, kunpa sen vain voisi järjellä ohjata!
-- Amen, virkkoi Mikko huoahtaen ja kävi sitomaan pitkää villavyötä
hoikan vartalonsa ympäri. -- Siinä meillä olisi tehtävä, suuri ja
tärkeä, jospa vain voimamme siihen riittäisi. Mutta koettakaamme
yhdessä, Erkki!
Mikko tunsi vaistomaista, kasvavaa luottamusta tuota vakavaa, paljo
kokenutta sukulaismiestään kohtaan, joka häneen oli kuin näkymättömillä
siteillä lujasti kiintynyt. Hänen sydämensä vapisi vielä, kun hän
rekeen istui, häntä peloitti tämä alkava, arveluttava retki. Mutta
Erkin rinnalla erämaan taivalta ajaessaan hänen mielensä tyyntyi ja
tasaantui, hän tunsi, että tämän talonpoikaisen ystävän rinnalla on hän
sittenkin kulkemassa oikeaan suuntaan, tehdäkseen parhaansa paljo
kärsineiden seurakuntalaistensa hyväksi.
V.
ISON RIISTAN PYYNTIIN.
Mustanahon rinnettä laskeutui Mikon ja Erkin resla eräänä huurteisena
joulukuun päivänä Sysikorven Leinosen törmälle.
Toisenlainen äänen tohina ja miesten vilinä oli nimismiehen talon
edustalla nyt kuin heidän sieltä syksyllä lähtiessä. Siinä oli rekeä ja
susta, hevosta ja sompaa niin tiheässä pitkin pihoja ja aitovieriä,
että uusi ajaja tuskin enää rakoon mahtui. Jo taipaleella oli tavattu
tätä oudon vilkasta väen liikettä: raidoittain hiihti siellä miehiä
tiepuolen valmiita latuja pitkin, ja rekiin, joissa jo oli
turkkiniekkoja täysi kuorma, otettiin milloin mistäkin veräjän suusta
vielä uusi lähtijä seville tai kannaksille. Kaikki painautuivat etelään
päin, kaikille oli selvillä matkan määrä, kaikkien silmissä kuulsi
varmuus ja uhma. Päitä nyökäytettiin reestä rekeen, harvakseen
puhuttiin. Mutta täällä Leinosen mäellä kävi äänekäs porina. Erämaan
eri kulmilta saapuvain yhtymäpaikka oli näet täällä Päijänteen
itärannalla juuri Leinosen Matin talo. Siellä yhtyivät laajain
korpikulmain kaukaiset eläjät, siellä oli jousimiestä Savon ja Hämeen
rintamaiden välisistä metsäkylistä, sinne samosivat Laukaan
karhuntappajat keihäineen ja Keiteleen nopeat hirvenhiihtäjät, Niinkuin
suurilla markkinoilla tapasi siellä tuttava toisensa kymmenen vuoden
takaa, ja ennen kalahaudoista tai riistamaista riidelleet isännät
löivät täällä kämmentä toisilleen, -- heidät yhdisti nyt yhteinen asia.
Paljo tuli kaikille uusia tuttavia ja kun siinä nyt kerrottiin ja
kehaistiin kunkin kulmakunnan kuulumisia, kävi turina pitkin kujia, ja
pirtistä kuului yhtenään sinne sulloutuneiden retkeläisten äänekäs
porina.
Siinä muurahaiskeossa oli Mikon tovereineen vaikea tavata talon
isäntäväkeä sitä tervehtiäkseen ja lämpimään päästäkseen. He
pujottausivat hiljakseen väkijoukon keskitse muka tupaa kohden, mutta
näkivät samassa pihalle viritetyn nuotion ääressä miesjoukon
lämmittelevän. Tämän keskellä hääri Matti-isäntä itse liukkaana kuin
ainakin, liikkui parvesta toiseen miehiä tarinoittaen, naurattaen ja
avustaen. Hän hymähti iloisesti, kun näki syksyiset vieraansa, ja
hyppäsi muutaman reslan yli heitä kohden.
-- Tulittepahan, -- saatiinhan pappikin matkalle, puhui hän vilkkaasti.
-- Käykäähän tupaan, ehkä siellä joku soppi löydetään levätäksenne.
-- Keritäänhän, vastasi Mikko vitkastellen. Hänen huomionsa oli
kiintynyt väkijoukon suuruuteen ja surinaan. Ja siihen viitaten
Matti-isäntäkin jatkoi:
-- Niin, tämähän siitä nyt tuli, johan sen syksyllä arvasin. Ei
tarvittu kuin pikainen sananviesti, niin miehet olivat koko tästäkin
maakunnasta liikkeellä.
-- Oletko nyt, Matti, tyytyväinen? kysyi Mikko, jonka mielessä tuon
riehahtelevan väkijoukon äänekkyys ja uhma taas herätti vakavia
epäilyksiä.
-- Vähänpä siitä, olenko minä tyytyväinen. Mutta tästä voit nähdä, että
tätä retkeä ei voitu enää välttää. Vuosikausien kärsimysten ja niiden
varrella sydämiin iskostuneen kiukun täytyi päästä purkautumaan, ja nyt
voit itse havaita, kuinka nuo raskasluontoiset ja hitaat sydänmaan
miehet ovat ikäänkuin keventyneet, lauenneet, kuinka ketterinä ja
innostuneina he nyt liikkuvat tässä yhteishankkeessaan, kun kerta perä
tuli puhkaistuksi.
-- Näenpä kyllä, sisäinen into ja pakko heitä ilmeisesti kannustaa,
vastasi Mikko.