palaat linnaan ryttäriesi ja esimiehesi luo, niin neuvo heitä
talonpoikia ihmisiksi kohtelemaan. Sano, että minäkään en rupea ensi
talvikaudeksi kymmentä huovia talossani elättämään... Kapula voi
jonakin päivänä lähteä kiertämään Pohjanmaalta, ja silloin ei meitä
mikään pidätä...!
Surulla kuunteli sotilas näitä sydämistyneen sukulaismiehensä uhkaavia,
katkeria puheita, ja hän lupasi varmasti kotiin palattuaan kertoa
myöskin Fincke-herralle näistä vakavista kokemuksistaan. Siihen
kehoitti häntä veljensäkin, joka Turun viesteinä kertoi, että marski
oli sielläkin töykeällä esiintymisellään hankkinut itselleen paljo
vihamiehiä ja että häntä vain pakosta toteltiin, -- kukaan ei häntä
rakastanut. Odotettiin sodan milloin tahansa puhkeavan Klaus-herran ja
Kaarlo-herttuan välillä ja silloin saattoi kyllä tapahtua mitä hyvänsä.
Mutta näiden vakavain keskustelujen lomissa seurustelivat veljekset
noina muutamina yhdessäolonsa päivinä keveämminkin ja hauskemmin
Leinosen salmessa, usein kolmantena talon nuori neitonen Elisa, joka
heidän seurassaan näytti hyvin viihtyvän. Häntä piti Mikko kuin
erityissuojattinaan ja ennen pitkää Juhana-veli huomasi, että
hänen veljensä tunteet Elisa-neitoa kohtaan olivat tavallisia
sukulaistunteita lämpöisemmät. Hän rupesi aavistamaan jotakin ja tunsi
samalla omassa rinnassaan pientä, outoa pistosta.
Tytön lämpöiset silmät hymähtivät näet iloisesti heidän kolmenkesken
tarinoidessaan ja toisinaan tuntui, kuin ne olisivat hymähtäneet juuri
hänelle, Juhanalle; ja se tuntui silloin omituisen hyvältä... Mutta
niiden lämpö oli siis kuitenkin suunnattu hänen pappisveljeensä, -- se
havainto sai toisinaan kesken pilapuheiden hilpeyden kaikkoamaan hänen
huuliltaan. Mutta se hilpeys palasi pian takaisin. Hän tarkkasi
veljensä eleitä, näki hänen hetki hetkeltä yhä syvemmäs pihkaantuvan ja
käsitti, että erämaan pappilaan tarvitaan emäntä ... mitäpä hän,
maailman kulkija, siinä rupeaisi haaveksimaan! Mutta pientä kiusaa hän
ei sentään malttanut olla pappisveljelleen tekemättä.
Elisa laski leikkiä molempain kanssa eikä näyttänyt väliin tietävän
itsekään, kummanko kanssa hän mieluummin kisaili ja kinaili.
Tätä käytti Juhana veli, sotaväessä veitikaksi tottunut leukailija,
hyväkseen, ja heittäytyi toisinaan aivan hempeämieliseksi tytön kanssa
tarinoidessaan. Kun hän huomasi Mikon hiipivän kaivotielle, josta Elisa
oli vettä hakemassa, kiirehti hän navetan takaa edelle ja tuli jo tytön
kanssa tarinoiden Mikkoa vastaan vesisankoa kantaen. Taikka kun Mikko
oli saanut tytön muista erilleen tarinatoverikseen, lennähti hän siihen
kohta kolmanneksi. Nämä oireet oivalsi Mikko pian, ja ne puolestaan
jouduttivat hänen aluksi hauraiden ja hämäräin tunteittensa kypsymistä.
Mutta samalla lähti epäilys ja kade hänen mielessään itämään ja hän
tunsi ajelehtivansa omituisessa ristiriidassa. Velikö, jota hän ei
vuosiin ollut tavannut, jolle hän toivoi kaikkea onnea ja joka
epäilemättä aina hänen parastaan harrasti, hänkö oli tässä nyt äkkiä
joutunut hänen nuorena rusottavan onnensa tielle, hänenkö kanssaan
olisi Mikon kilpailtava tytön suosiosta? Se häntä kiusoitti ja
karkoitti hänen unensa. Sillä eipä hän saanut selvää siitäkään, kumpaa
veljeksistä Elisa enemmän suosi; hän oli iloinen molemmille eikä
näyttänyt ollenkaan ajattelevan, että hänen, joka ennen kaikkea pelkäsi
Koskipään kosintaa, olisi valittava veljeksistä jompikumpi ainaiseksi
suojelijakseen...
Eräänä päivänä, kun Mikko oli ollut Elisan kanssa verkoilla ja siellä
soutajaansa yhä enemmän kiintynyt, päätti hän karistaa kaiken
epävarmuuden pois sekä itsestään että veljestään ja virkkoi senvuoksi
viimemainitulle:
-- Mitä arvelisit siitä, Juhana, jos minä tästä ativotalosta kihlaisin
itselleni morsiamen?
-- Mitäpä ... olethan jo hyvällä alulla. Tee se vain, tyttö on topakka
pappilan emännäksi.
-- Etkä sitä sinä moiti ... en asetu sinun tiellesi...?
-- Minunko! -- Juhana nauroi oikein raikkaasti. -- Mitäpä minä
morsiamella ... kulkija-soturi, ruunun poika, -- minä nauratan tyttöjä
joka syöttöpaikassa, se minulle riittää!
Mikon mielestä hänen naurussaan kuitenkin oli jotakin väkinäistä ja
pingoitettua, -- sen ylimielinen hilpeys ei häntä täysin rauhoittanut.
Ja kun Juhana hetken kuluttua erosi veljestään, näki Mikko hänen
kasvojensa ikäänkuin kovettuvan ja käyvän vakaviksi, miltei
kaihoisiksi... Eikä Mikko ollut varma, oliko soturiveli tahtonut
uhrautua hänen puolestaan, vai laskiko se hänestä leikkiä, vai hautoiko
mielessään sittenkin omia aikeitaan...
Mutta syyspäivät kuluivat ja eräänä aamuna souti Mikolle hankittu
saattaja Leinosen rantaan, -- tänään oli nuoren papin määrä lähteä
jatkamaan matkaansa Päijänteen latvavesille ja sieltä kannasten poikki
kauas Rautalammen erämaille. Saattajaksi jo lupautunut mies oli
kumminkin haluton lähtemään yksin näin pitkälle taipaleelle
syysmyrskyihin, ja teki esteitä. Siitä pihalla neuvoteltaessa astui
Savonlinnan huovipäällikköä seurannut ratsumies, joka nämä päivät oli
enimmäkseen viettänyt pirtissä maaten tai tallissa hoidellen hevosia,
isäntänsä luo ja kuiskasi hänelle jotakin. Juhana nyökäytti päätään ja
astui reippaasti veljensä viereen, virkkaen:
-- Saat minulta soutajan, tämän Erkki Pentinpojan, saat
matkatoveriksesi. En tarvitse häntä itse enää.
-- Mutta miten hän ne matkat tuntee? ihmetteli Matti-isäntä.
-- Tuntee hyvin, hän on ne usein kulkenut, hän on Rautalammelta
kotoisin, ja haluaa nyt palata sinne.
-- Mutta joutaako sinne linnanhuovi? kyseli Mikko vieläkin kummissaan.
-- Joutaa, kun minä luvan annan, vastasi Juhana naurahtaen. -- Eikä hän
varsinainen linnan huovi olekaan, hän on ollut linnan vanki, nyt hän on
vapaa...
Ja Juhana kertoi ottaneensa Savonlinnasta ratsutoverikseen sen linnan
vangin, heimolaismiehen, josta hän oli isälleen kirjoittanut,
tarkoituksessa vapauttaa hänet tällä retkellä, -- kyllä hän
Fincke-herralle Erkin paon sitten tyydyttävästi selittää. Vakavan,
harvasanaisen saattomiehen kasvoilla kuvastui tämän tiedonannon
johdosta vilpitöntä, syvää kiitollisuutta, jota hän turhaan yritti
sanoiksi pukea, isäntänsä kättä tavotellen. Mutta Juhana torjui nauraen
hänen otteensa, taputti miestä olalle ja virkkoi:
-- Mene rauhassa kotikorpiasi viljelemään, Erkki. Yhden ehdon sinulle
kuitenkin panen: Hoitele matkoillanne kuin veljeäsi tätä veljeäni, joka
on hiukan toisesta maailmasta, elä hylkää häntä siellä perilläkään. Ja
sinä, Mikko-veli, rupea sinä tämän Erkin ystäväksi, parempaa et mistään
löydä! Hän on omaa heimoamme, tämän saman Karmalan perua hänkin...
-- Sukulaismies, terve! virkkoi Mikko ihastuneena ja Matti puhui
nuhtelevasti nuorelle ratsumiehelle:
-- Mikset tuota ennen sanonut?
-- Enpä halunnut... Erkki kun on vielä muka vangin kirjoissa. Nyt hän
lähtee erämaille ja sieltä ei häntä enää kukaan kysele...
Nuori pappi tervehti sydämellisesti ja luottavasti uutta saattajaansa
ja heidän välilleen punoutui hiljaa ja sanattomasti siinä jo Leinosen
pihalla heti herttaiset, luottavat suhteet. Sydämellisesti syleili
Mikko veljeään, joka myös samalla teki lähtöä pois Sysmästä, ja virkkoi
tälle:
-- Entäs sinä? Yksinkö lähdet täältä ajamaan laajain metsäin halki
Savoon asti?
-- Onhan minulla ainaiset toverini, ratsu ja miekka, niiden kanssa
kuljen minne vain. Kun sinun venheesi rannasta lähtee, silloin nousen
minäkin pian satulaan.
Jäähyväiset sanottuaan kaikelle talonväelle syleilivät muutamia päiviä
näin yhdessä viettäneet veljekset toisiaan vielä kerran siinä
syksyisellä törmällä, lähteäkseen sitten pitkille matkoilleen, kumpikin
omalle taholleen. Mutta vielä viime sanoikseen kuiskasi Juhana
veljelleen, joka jo oli venheeseen nousemassa, ikäänkuin rohkaisten:
-- Kun ensi kerran tässä talossa yhdymme, silloin kai juhlaa pidetään,
niinhän!
-- Kenties, vaikka vielä ei asia ole selvä. Mutta eletään hyvissä
toiveissa...!
-- Elä vitkastele, muista, Elisaa kiskotaan toisaalle. Siksi lyö
tuumasi lukkoon pian, Mikko! Talo on hyvä ja tyttö vielä parempi!
-- Senpä tiedän. Mutta ensin on minun nyt kiirehdittävä uudelle
työalalleni erämaille.
-- Älä hautaudu sinne -- pääset sieltä talvikelilläkin tänne!
-- Kiitos neuvosta...!
Kirkkaina kohtasivat veljesten katseet toisiaan ja lähtevä päätti
täysin rauhoittuneena, että ei ole jäävän mielessä mitään vilppiä.
Samassa saapui Mattikin siihen veljesten luo törmälle lähtevää
hyvästelemään, rupesi matkamiehen viimeisiä tavaroita venheeseen
nostamaan ja puhui ikäänkuin eroavain veljesten keskustelua jatkaen:
-- Vie terveiset sinne erämaille, Mikko, ja kuuntele, mitä siellä kansa
ajattelee asiain nykyisestä menosta. Muista, niiden on pakko selviytyä,
miten se sitten tapahtuneekin! -- Ja hän huusi ääneensä, venheen jo
irtauduttua rantahiekalta: -- Joko näännyttää linnaleiri meidät, taikka
teemme me siitä lopun, tietäkööt sen kaikki, nykyiselleen eivät olot
voi jäädä! Viekää se viesti kaikkialle, missä kuljette! -- Terve
lähteville ja tervetuloa taloon, koska vain tästä kuljette, ehkäpä
siihen mennessä on jo jotakin selvinnyt!
Mikon, joka istui rannasta jo loittonevassa venheessä, teki mieli
huutaa vastaan, että jotakin on jo selvinnyt... Mutta hän painoi sen
huutonsa omaan hyvätoivoiseen rintaansa.
III.
ERÄMAAN MIEHET.
Kumea jytinä kuuluu riihestä, jossa Apajan talon väki on ruista
puimassa. Se kajahtaa yksitoikkoisena, kuin maanalaisena töminänä
koivikon rintaan asti, jossa viisi miestä joutilaina loikoilee ahteella
tuulen suojassa, syöden kupeeltaan puolukoita. Miehet odottavat
puimisen päättymistä ottaakseen osansa riihimiesten jyvistä ja
pannakseen talon naiset sitten niitä käsinkivillä kiireesti jauhamaan.
Tässä kylässä on nyt elettykin muutamia melkein leivättömiä päiviä. Nyt
he aikovat illallisekseen keittää makean jauhopuuron, jota ajatellen he
jo mielessään etukäteen herkuttelevat, samalla lasketellen kokkapuheita
työssään mustina piruina hikoilevista talonpojista, joiden on heille
ravinto raadettava.
Miehet ovat tähän kylään majoitettuja ja sen elätettäviä huoveja, jotka
näin ahteella loikovat ja valvovat, että kylän väet heille hankkivat
leipää ja särvintä. Eikö sieltä riihestä vähitellen aleta säkkejä
kantaa...?
Jo aukee vihdoin riihen ovi ja nokimekkoinen mies astuu ulos
vilvoittelemaan. Soturien naurunhohotus keskeytyy ... se näkyy olevan
Apajan isäntä, tuima äijä, roteva ja voimakas ... sen kanssa he
mieluummin elävät sovinnossa. Huovit painautuvat nytkin hiljakseen
marjoja suuhunsa poimimaan. Mutta riihestä tullut isäntä on jo kuullut
heidän hohotuksensa ja hänen nokiset kasvonsa ovat vihan vääntämät, kun
hän ne kääntää ahteelle päin ja katselee mahallaan makailevia
laiskureita. Huovit tietävät, mikä isännän sisussa kiehuu: noille
täyttymättömille kärkkyjille tässä täytyy puskea ja raataa henkensä
kaupalla ... siinä ne nytkin vahtivat valmista viljaa.
Oikein miehet arvaavatkin isännän sisun, -- se on harmista revetä --,
ja he odottavat jo tavanmukaista haukkumistulvaa, johon heidän sitten
samalla mitalla on vastattava. Mutta Apajan isäntä vain sylkäisee ja
kääntää kasvonsa järvelle päin, jossa korkeana käy syksyinen kare.
Vaahtopäisinä siellä laineet ajelevat toisiaan, pärskyen korkealle sen
kivikkoniemen rantaa vastaan, jonka alaisessa poukamassa kylänsatama
sijaitsee. Mitä se katselee ... eihän siellä synkällä selällä mitään
näy, ei yhtään venhettä kylän lahdellakaan liiku...
Mutta näkyypähän. Vai mikä se on tuo, joka niemen kärjessä vilkkaa, ja
taistelee karetta vastaan, -- venhe se on! Se pyrkii juuri korkeassa
aallokossa kiertämään niemenkärjen ... airot välähtelevät kuohujen
keskeltä. Kas noin, johan se kääntyykin kylänlahtea kohden, ponnistaa
kauan ja tiukasti vastaiseen, huppelehtaen aallokossa. Ahteella
vetelehtineet soturit painuvat syvemmä metsään puolukoita poimimaan ...
sitä iltapuuroa saa nähtävästi vielä odottaa! Mutta Apajan isäntä
laskeutuu alas järvelle päin riihimäeltä, josta varstain pauke yhä
tömähtelee, astuu vainioiden poikki Kelalan riihtä kohti, jota sen
isäntä juuri näkyy ahtavan ja jonka ovesta jo savu tupruaa. Pysähtyy
siihen antajan viereen, viittaa selälle ja virkkoo:
-- Mikä soutaja tuolla pinnistelee ... ei siinä ole leikin paikka!
Kelalan isäntä, vanhempi, liuhuparta mies, varjostaa kämmenellään
silmiään ja katsoo kotvasen selälle.
-- Saa siinä kiskoa...
-- Eihän meidän kylästä ketään ole nyt kalassa ollut?
-- Kukapa tällaisella tuulella! Ja kannattaapa sitä kalassakaan
rehkiä ... kenelle nuottasi potket, noille jätkille, jotka puolet
saaliista heti kitaansa ahtavat...
-- Niin, halu on mennyt muikun pyyntiinkin, vastaa Apaja alakuloisena.
-- Mutta ketä sieltä sitten puskee ... eihän lie taas uusia
veronottajia...?
-- Taasko uusia, onhan niitä ottajia jo tarpeeksi täällä kylässä. Eikä
se vouti viitsikään syysmyrskyillä tänne soutaa.
-- Outo venhe se vain tuntuu olevan. Kahdessa hangassa kiskovat.
Verkalleen läheni venhe, koettaen hiipiä niemen kaislikkoreunaa myöten
ja ilmeisesti kylänvalkamaan pyrkien. Kun sitä vihdoin rupesi maa
suojaamaan, läheni se jo nopeammin. Riihimiehet lähtivät silloin
laskeutumaan satamaan päin ja astuivat sitä ravakammin, kuta rannemmas
ehtivät.
-- Kolme on miestä venheessä, puheli Apaja kävellessään, -- vierasta
väkeä ... on kuin pappi tuo mustatakkinen, joka perässä viilettää.
-- Pappi se on...
Siinä saapui nyt seurakuntaansa pitäjän uusi kappalainen, Mikael
Martinpoika Turusta. Eihän ollut tosin tästä kylästä kuin parin
neljänneksen taival Rautalammen kirkolle, mutta siksi väsyneitä olivat
soutajat, että laskivat myrskyn käsistä Apajan rantaan, -- toinen
heistä oli sitä erityisesti pyytänytkin. Hän oli näet tästä kylästä
kotoisin ... Kelalan poikia, joka täältä kolmatta vuotta sitten oli
sotamiesten välissä viety vankina maailmalle. Häntä veti voimakas halu
suoraan Apajan kylän rantaan.
Ja outo kohtaus tapahtui nyt siinä tuulisella hiekkarannalla,
nuottatalon kupeella, johon selältä soutanut venhe vihdoin laski. Siinä
tähystelivät kylän miehet kysyvinä ja hieman arkoina perässä istuvaa
nuorta, vierasta pappia, joka heitä siitä tervehti, ehtimättä soutajiin
heti huomiota kiinnittää. Mutta sillävälin nousi keulatuhdon soutaja
verkalleen airojensa äärestä, oikasi pitkästä istumisesta kangistuneita
raajojaan ja kääntyi riihimekkoisiin vastaanottajiin päin.
-- Isä! -- pääsi silloin huudahdus hänen huuliltaan. Ja Kelalan vanha
liuhupartakin huudahti samassa:
-- Erkki ... sinäkö, hengissä ja terveenä!
Äijän ääni värähti monivaiheisesti, hänen näin katkonaisin puhein
rientäessä poikaansa vastaan, joka samassa norjana hyppäsi venheestä
rantahiekalle. Oli siinä tapaamisessa iloa ja yllätystä, vilpitöntä,
korutonta tunnetta, mutta siihen yhtyi samalla riemua pidättäviä,
karvaita muistoja, -- vähältäpä kihosi kyynel nuoren perämiehen
silmään, hänen ääneti katsellessaan sitä isän ja pojan ensi
kättelemistä. Apajan isäntäkin seisoi siinä ääneti ääressä, tuskin
silmiään uskoen. Mutta maihin noussut soutaja rämäytti, ukkojen
ällistystä katsellessaan, raikkaan naurun, joka heti taittoi oudon
lumouksen.
-- Näin sitä nyt maailmalta palataan. Johan siellä Savon linnassa
tulikin tarpeeksi kiviä väännetyksi.
-- Luulimme sinut menneeksi mieheksi ... äiti suri itsensä sokeaksi ...
montahan niitä on iäksi mennyttä! Terve palaamastasi!
Näin änkytti äijä katkonaisesti, voimakkaita mielialojaan vaikeasti
hilliten. Mutta Erkki kääntyi venheen perään päin, jossa nuori pappi
vielä ääneti istui -- hänet vastaanottajat siinä hämmästyksessään
olivat vallan unhottaneet -- virkkaen:
-- Ette tunne vielä uutta pappianne, jonka tänne toimme ... pitäjän
kappalaiseksi määrätty. Nouskaa maihin, pastori, tänne nyt yövytään,
tässä on sukulaistalo.
Paljo oli selittämistä ja kertomista heti siinä myrskyisellä rannalla
jo ennenkuin kylään maltettiin astua, ja vasta vähitellen,
moninkertaisten kyselyjen ja vastausten perästä, rupesi eräkylän
hitaille miehille asema ja tapausten yhteys selvenemään.
Erkki Pentinpoika, Kelalan vaarin vanhin poika, oli niitä Rautalammen
miehiä, jotka kolmatta vuotta sitten äärimmilleen ärtyneinä olivat
nousseet kotikulmaansa silloin kiskovia ruotsalaisia ratsumiehiä
vastaan ja omankädenoikeudella heidät niskastaan pudistaneet. Nämä
erämaan viljelijät, jotka asuivat muusta maailmasta eristettyinä ja
joille leipä oli lujassa, olivat tottuneet omintakeiseen, vapaaseen
elämään salollaan ja he olivat senvuoksi vielä aremmat kuin muiden
maakuntain talonpojat raskaasti hankituista varoistaan. Kenenkään
komentamatta he olivat eläneet ja raataneet korvessaan, ruunun miehet
olivat vain kerran vuodessa saapuneet heiltä veronahkoja ja kappoja
perimään eikä he olleet koskaan tienneet mistään majoitusvaatimuksista.
He olivat saaneet aseinkin puolustaa kovalla työllä raivaamiaan
viljelyksiä -- ken heille tuli väkivaltaa tekemään, se oli heidän
vihollisensa! Kun sitten Rautalammelle oli heidän painajaisekseen
majoitettu osasto Uplannin ratsumiehiä, joiden kieltäkään he eivät
ymmärtäneet, mutta jotka söivät tai veivät kaiken, minkä he
kaskesta tai järvestä saivat irti, silloin heiltä loppui luonto.
Kärsivällisyytensä menettäneet miehet kokoontuivat kirkolle, tarttuivat
aseisiinsa ja hyökkäsivät ahdistajainsa kimppuun. Eräänä yönä he
ajoivat ryttärit tuvistaan metsiin, tappoivat vastaanhangoittelijat ja
pistivät vihatuimmat sortajat avannosta jään alle...
Se oli hätäisesti päätetty, harkitsematon ja epätoivoinen teko,
jonka erämaanlapset pian saivat raskaasti maksaa. Uplannin
huoveista pääsi kaksi metsiä myöten karkuun ja he kertoivat
esimiehilleen ja hallitusmiehille rautalampelaisten tihutyöt.
Klaus Fleming, joka jo silloin oli Suomessa mahtava, julmistui
ja johti itse rankaisuretkikunnan, tuhat miestä, Rautalammen
erämaille. Siellä pidettiin silloin ankarat käräjät ja koko laaja
pitäjä sai moninkertaisilla veroilla ja majoituksilla korvata sen
malttamattomuuden, mikä kirkolla oli tapahtunut. Enin syyllisiä, jotka
olivat käsiksi käyneet ruunun miehiin, etsiskeltiin tietysti
erityisesti, mutta nepä olivat marskia odottamatta hävinneet
laidattomille erämaille. Mestattiinpa kuitenkin silloin Rautalammen
kirkon edustalla koko pitäjälle rangaistukseksi ja varoitukseksi useita
väkivaltaan ryhtyneitä ja toisia vei sotaväki vankeina mukanaan muka
edelleen tutkittaviksi. Apajan silloinen isäntä, tämän nykyisen
vanhempi veli, heitti silloin hänkin henkensä mestauspölkyllä,
ja Kelalan vanhin poika, Erkki, vietiin kahleissa kotoaan
rankaisuretkikunnan mukana, tuntematonta minne.
Ne olivat synkkiä, raskaita muistoja sydänmaan harvalukuiselle,
saloelämässä kovettuneelle väestölle, jonka sydämet tämä tapaus oli
umpimielisiksi paaduttanut. Melkein joka talossa surtiin nyt jotakin
vainajata tai kadonnutta perheenjäsentä, mutta ääneensä ei siitä
kukaan puhunut eikä valittanut. Ne uudet majoitusrasitukset, joita
senjälkeen oli yhtenään jatkunut, katkeroittivat äärimmilleen köyhiä
korvenraatajia, mutta he eivät mukisseet, vaikka heidän vihansa noita
joutilaina vetelehtiviä syöpäläisiä kohtaan nyt oli moninkertainen ja
rajaton.
Tällainen oli mieliala, jonka keskelle Erkki Pentinpoika vankilasta
palasi ja johon pitäjän uusi pappikin sai tutustua. He tunsivat melkein
samanlaisen mielialan kaikkialta taipaleensa varrelta, mutta ne harvat
sanat, joilla Apajan kylän miehet, kun vihdoin taloksi oli käyty,
ilmaisivat sisäiset mietteensä, paljastivat Mikko-papille
pohjattomamman vihan kuin mitä hän missään muualla oli tavannut. Hän
kauhistui sitä katkeruutta ja rupesi ymmärtämään, että sen täytyy vielä
kerran purkautua, kuten Matti oli ennustanut, sitä ei voi padota
millään.
-- Syökää vieraat puuroa, kehoitteli Kelalan isäntä, -- vähän
viljoistamme leiväksi riittää. Ja voita silmäksi, niinkauan kuin
navetassa vielä lypsäviä on huoveille teurastamatta.
-- Niinkö tarkkaan he taas vievät kaikki, kyseli Erkki, vihan puna jo
hänenkin ohimoillaan.
-- Niin vievät.
-- Entäpä kun kaikki ruoka on lopussa?
-- Silloin kuollaan nälkään ... taikka ... otetaan mistä saadaan...
Kun vieraille oli lämmitetty sauna ja he, kylvettyään pois matkansa
vaivat, jälleen palasivat Kelalan pirttiin, oli sinne kertynyt muitakin
kylän miehiä, jotka olivat saapuneet matkamiehiä tervehtimään ja
rintamaa-uutisia kuulemaan. Huoveja vain ei näkynyt, niille oli
toimitettu puurokestit toiseen taloon ja vapaasti siellä nyt siten
voitiin kansan vaivoista keskustella. Mikko, kaupunkilaispoika,
kuunteli järkytettynä heidän kuvauksiaan ja katseli samalla
mielenkiinnolla noita hartevia, vakavia erämaanmiehiä, jotka jo
ulkonäöltään koko joukon erosivat siitä hämäläisväestä, jonka
asuma-alojen halki hän oli taivalta tehnyt.
Tämän kylän, samoinkuin ylemmän Rautalammen laajan salon, väestö oli
näet osaksi hämäläistä, osaksi savolaista juurta ja nuo eri rodut
olivat siellä jo ruvenneet sulautumaan toisiinsa. Hämäläisethän sinne
aluksi olivat tulleet erämailleen ja kalavesilleen, joita olivat
sitkeästi puolustaneet idästä tunkeutuvia savolaisia vastaan, mutta
nämä viimemainitut olivat lopulta korkean ruunun avustuksella päässeet
näitä kalarantoja vakinaisesti asuttamaan. Pitkät riidat, monet käräjät
ja kuumat taistelut erämaiden omistamisesta olivat lopulta vieneet
siihen, että Hämeen rintamaat menettivät nämä entiset takamaansa, mutta
savolaisen uudisasutuksen pesiytyessä sinne asui siellä jo vakinaisesti
monta hämäläistä perhekuntaa, jotka sinne olivat aikomaan lymynneet
ja sisukkaina paikoilleen jäivät. Aluksi ja kauankin oli vielä
karsautta ja vainoa ja kiistaa näiden eriheimoisten välillä kaukana
eräjärvien rannoilla, mutta vähitellen se viha yhteisessä, kovassa
elämäntaistelussa sentään lientyi ja antautui. Savolaispoika otti
vaimokseen hämäläistyttären, punoutui sukulaissiteitä, eikä nouseva
polvi enää hautonut vanhoja vihoja.
Varsinkin se yhteinen rasitus ja hätä, johon linnaleiri viime aikoina
oli sydänmaan raatajat saattanut, sulatti eriheimoiset yhteisiin
harrastuksiin ja ponnistuksiin, eikä Apajan hämäläisperäinen perhe enää
muistanutkaan, että Kelalan naapuriväki oli Savosta päin tullen
aikonaan asettunut sen vanhemmille halmeaukeille. Niistä miehistä,
jotka tänä syysiltana olivat koolla Kelalan väljässä tuvassa, ei kukaan
enää ajatellut, että heidän esivanhempansa olivat aikoinaan vihanneet
toisiaan yhtä katkerasti, kuin he yhteisesti nyt vihasivat marskin
huoveja. He vaihtoivat hyvinä naapureina joka päivä karvaita
kokemuksiaan. Ja tänä iltana kääntyivät he yhä uudelleen vasta Turusta
saapuneen nuoren papin puoleen, kysellen miten siellä luultiin maassa
vallitsevan tilanteen selviävän ja olisiko mitään yritettävä kansan
rajattoman ahdistuksen poistamiseksi. Nuori pappi puisteli neuvotonna
päätään.
-- Jotakin on kuitenkin yritettävä, vakuutti silloin vanha Kelala, --
muuten emme pääse tämän talven ohi.
-- Ja jotakin nyt yritetään, säesti Apaja terästyvällä äänellä. --
Sellaista on jo kuulunutkin...
-- Mistä on kuulunut ja mitä? kyseli Mikko uteliaana, muistaen Leinosen
Matin samansuuntaiset, uhmailevat lausunnot.